Mua käytettiin hyväksi kaksi vuotta sitten,ja tosiaan osaan samaistua teidän muiden ajatuksiin.
En oikeen osaa puhua siitä näin julkisesti ja tästä en ole kenellekkään vielä sanonut...Oon tuntenut syyllisyyttä ja itseihnhoa nämä kaksi vuotta,ja sen seurauksena aloin laihduttaman ja lopulta päädyin anoreksian jota olen sairastanut nyt n puolivuotta.Myös käteni ja kylkeni ovat saaneet arpia tämän seurauksena,arpia jotka tuskin koskaan lähtevät pois.

Voimia teille kaikille,että pääsisitte tämän kauhean asian yli<3

mulle kävi vasta niin e olin tuntemattomien vanssa iltaa viettämässä, niin olin juonut ja järki jossain kaukana poissa, miehet yli 30 (ite siis 16) ja itseasiassa nyte arvas ettei olla täysikäisiä, ja tilanne päätyi hyväksikäyttöön. olin niin kännissö. olimme lastenkodista yöjuoksulla toisen nuoreno anssa, (idioottia..) ja onneksi jäimme kiiinni. sillä ollaa päässty testehin ja kun asiasta tiedetään, on hieman helpompaa.

miulle on käyny toi hyväkskäyttö ja nekä pääse siit yli vaikka olen terapiassa/sairaalassa ollu tuon jutun takia kannan koko ajan syylisyyttä ja vihaa itteeni ja sitä tekiää kohtaan. varsinkin ku tekiä asii viel samassa kaupungissa ja siihen törmää aina välillä pelottaa vaan et joko tapan sen tai sitten itteni en vaan enää pysty kontrolloimaan vihaani mitenkään hyvin..

Mulla on vähän erilainen tarina hyväksikäytöstä. En ole lukenut kaikkia viestiketjun viestejä, joten on mahdollista, että joku on jo kertonut vastaavaa.

Olin noin 7-vuoden ikäinen, kun heräsin eräänä yönä siihen, että vaarini käsi oli housuissani. Vaikka siitä on kulunut aikaa, muistan vieläkin kuinka kyljelleni kääntyessäni hänen kätensä liukui lantiotani pitkin. Minua ei siis ole varsinaisesti hyväksikäytetty, mutta jonkinlaiseksi hyväksikäytöksi sen luen.

Minulle ei niinkään ole ongelmana se mitä tapahtui. En vihaa vaariani, päinvastoin. Minulla ei ole ongelmia olla hänen kanssaan samassa huoneessa tai hänen lähellään.
Muutama viikko sitten elämältäni putosi pohja, kun sain vihdoin kerrottua äidilleni asiasta. En ollut halunnut kertoa hänelle asiasta, koska pelkäsin sen tuhoavan välimme. Niin oikeastaan kävikin mutta ei sillä tavalla kuin minä kuvittelin. Se oli jotain paljon pahempaa.
Kun kerroin hänelle asiasta, hän sanoi, että hän tiesi, vaari oli tehnyt myös hänelle niin. Olin puhunut psykologin kanssa asiasta ja hän oli saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että mikäli äidilleni olisi tapahtunut sama, hän ei olisi antanut meidän nukkua isovanhempien välissä. Hän ei olisi asettanut meitä alttiiksi vaaralle. Minä uskoin psykologiani. Ja kun äitini kertoi tienneen mitä voi tapahtua, elämäni romahti. En voinut uskoa, miten hän oli voinut tehdä, tai oikeastaan jättää tekemättä jotain sellaista, kun tiesi mitä voi tapahtua. Asiaa pahensi vielä se, että sama oli tapahtunut myös äidin siskolle.
En ole vihainen äidilleni, olen äärettömän pettynyt!! Tällä hetkellä en voi kuvitellakkaan puhuvani hänelle asiasta, jo mielikuva hänen näkemisestään saa minut voimaan pahoin. Tuntuu, että minulla on äiti vain nimellisesti. Hän oli minun tukipilarini, jolle voin kertoa aivan kaikesta. Nyt hän petti minut pahimmalla mahdollisella tavalla ja hän sanoo, että "JOS olet sitä mieltä, että minä olen syypää, toivon sinun jossain vaiheessa ymmärtävän minua." Minulle hän on vastuussa kaikesta tapahtuneesta. Hänellä oli kaikki mahdollisuudet estää se, mutta niin ei tapahtunut.

Olen käynyt puhumassa psykologille ahdistuneisuudestani. Minulle tuottaa ongelmia olla ihmisten kanssa etenkin fyysisessä mutta myös psyykkisessä läheisyydessä. Olen menettänyt läheisiä ystäviäni, koska en ole jaksanut heidän läsnäoloaan. Kaverin yllättävä kosketus saa minut hätkähtämään ja sen jälkeen en pysty olemaan hänen kanssaan yhtä läheinen kuin haluaisin.
Minulla on muutama erittäin läheinen ystävä, joihin olen luonut suhteen pikkuhiljaa. Olen myös kertonut heille ahdistuksesta ja he ymmärtävät sen. Kerroin heille myös kaiken edellä mainitun ja he ovat jaksaneet tukea minua. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Vaikka minulla on ystävät tukena, tuntuu silti etten aina jaksa. Minua pelottaa se, että menetän ystäväni ahdistukselle ja jään yksin. Luulen kuitenkin, että niin ei tule käymään mutta pelko on aina läsnä. Pelkään myös, etten pysty tulevaisuudessa luomaan läheisempiä ihmissuhteita ahdistuksen vuoksi.

Olen miettinyt, että kaikki tämä on lähtöisin siitä, mitä minulle tapahtui kun olin 7 vuotias. Minun pitää tutustua ihmisiin hyvin ja vasta kun tiedän, että voin luottaa heihin ja olen turvassa, pystyn olemaan oma itseni heidän seurassaan. On vain muutama ihminen, jonka kosketus ei tunnu vastenmieliseltä, vaikka se tapahtuisi yllättäen. Ne ovat minun ystäväni.
Olen nyt 22-vuotta ja vielä ahdistus ei ole helpottanut. Alan olla kyllästynyt siihen, että joudun olemaan koko ajan varpaillani, enkä voi vain heittäytyä tilanteisiin. Toivoisin, että joku voisi luvata minulle, että ongelmani tulevat paranemaan tai ainakin helpottamaan niin, että tulen toimeen ahdistukseni kanssa ilman lääkkeitä.

Pyydän anteeksi jos kirjoitukseni on hieman sekava 🙂

Hei Unika!
Mua alkoi ihmetyttää, kun luin tarinaasi se, ettet ole vihainen? En tietysti voi sanoa, että mitä sun pitäis tuntea, mutta itse tulin kyllä vihaiseksi sun vaarille ja äidillesi. Oletko kertonut tapauksesta isällesi? Mullakin on vähän vastaavanlainen kokemus takana, kun koulussa opettajani lähenteli minua epäsopivasti, vaikkei siinä kovin paljoa kerennyt tapahtuakaan niin tilanne oli pelottava. Minä olin myös pitkään niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, enkä osannut oikein eritellä tunteitani opettajaa kohtaan. En myöskään kertonut asiasta kotona. Vasta aikuisena aloin tuntea vihaa. Tapahtui näin, että olin rullaluistelemassa äidin kanssa ja tuo opettaja tuli vastaan meitä ja mä tervehdin häntä, opettaja ei edes katsonut mua kasvoihin, saati tervehtinyt niinku ihmistä, kun hän vain kyyläsi mun sääriä kuola suunnilleen suunpielistä valuen. Sillon alko ottaan päähän, että oonko mä joku "pala lihaa vaan", jota ei voi tervehtiä niinku ihmistä!!! Mun mielestä viha on ihan tervettä, jos on loukattu ja se auttaa pääsemään yli asiasta, mutta eihän siihen tietenkään saa jäähä loppuiäksi kiinni. Viha tarkottaa sitä, että itselle tehty on väärin, että mulle ei ois saanut tehdä semmosta! Mun mielestä varsinainen vihan aihe sun tapauksessa on sun vaari, sehän se väärin on tehnyt, mutta toisena tietysti myös sun äiti on tehnyt väärin, kun ei ole suojellut sua, vaikka tiesi että sulle voi käydä huonosti. Sulla on oikeus tuntea vihaa äitiäsi kohtaan. Äitisi luultavasti ei oo itsekään pitänyt omaa kohteluaan kovin vääränä, koska ei ole tuon vihaisempi isälleen tai suojellut sua sen hipelöinniltä. En tiedä, nämä ovat vain minun ajatuksia, mutta toivottavasti elämäsi helpottaa, omalla kohdalla aika on auttanut ja se että käy kaikkia tunteita läpi ja olen kertonut asiasta myös ymmärtäväisille miehille, joka on myös ollut parantavaa. Toivon sulle jaksamista ja muillekin tänne kirjoittajille. 🙂🌻

En mäkään ymmärrä miten en voi olla vihainen vaarilleni. Olen ollut ja olen yhä erittäin pettynyt äitiini ja se on ainakin minulle pahempaa kuin vihaaminen. Jos vihaisin, minun olisi helpompi antaa anteeksi. En kuitenkaan pysty vihaamaan.

Kesän tapahtumista on kulunut nyt yli kuukausi ja asiat ovat helpottaneet. En kuitenkaan voi olla äitini seurassa enää samalla tavalla kuin ennen. Olen puhunut äitini, hänen siskonsa, vaarini, mummoni ja siskoni kanssa asiasta. Ystävät ovat myös jaksaneet tukea minua paljon.

Isälleni olin aikeissa kertoa mutta en pystynyt siihen. Tiedän, että hänellä on täysi oikeus tietää asiasta mutta jollain lailla äitini sai minut tuntemaan syyllisyyttä mahdollisista seurauksista, jos kerron isälleni. Luulen, että yritän käsitellä asiaa ensin itse mahdollisimman paljon, ennen kuin kerron siitä isälleni.

Asiat ovat siis helpottaneet ja ensi kertaa elämässäni kyseinen tapahtuma ei tunnu enää niin ”mitättömältä.” Kun kuulin, että vaarini oli myöntänyt mitä hän oli tehnyt, tunsin jotain. Se ei ollut vihaa mutta jotain sen tapaista. Tuntui kuitenkin hyvältä tuntea edes jotain. Luulen, että sekin helpottaa asia käsittelyä ja sen ylitsepääsemistä. Asia ja eri osapuolten tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät kuitenkaan koskaan unohdu.

Tässä on mun viesti jonka tänne jokin aika sitten kirjoitin.. Pyysin kuitenki ylläpitoa poistamaan sen, koska tuntui ahdistavalta tietää, että joku saattaa lukea mun juttuja. Nyt tuntui kuitenkin siltä, että tästä oikeasti saattaisi olla apua.

Asia mistä haluaisin kertoa on hyväksikäyttö. Se oli viime syksyä kun se alkoi.. Tarkan päivämäärän muistan aivan varmasti koko loppuelämäni, se on päivä joka pilasi tämän hetkisen elämän. Se oli ihan tavallinen iltavuoro tutussa vanhainkodissa ihmisen kanssa jonka olin jo jonkin kuukauden tuntenut. Työvuoro oli päättymässä ja ennen vaatteiden vaihtoa tämä työpari tarjosi kyytiä kotiin. Olin hölmö sinisilmäinen, joka tietenkin päätti hypätä kyytiin bussimatkan sijasta. Autoon päästyäni kaikki oli vielä ihan suht ok. En edes osannut aavistaa, ettei matka koskaan päättyisi omaan kotiin. Työpaikan pihasta lähtien aloin neuvoa reittiä mikä olisi lyhin meille kotiin.. Jonkin ajan kuluttua ei kuljettukkaan valitsemaani reittiä vaan tämä kyseinen henkilö kertoi tietävänsä nopeamman reitin. No nopeampi reitti se ei todellakaan ollut, päin vastoin. Auto pysähtyi. Hän suoraan sanoen hyppäs päälle ja yritti pakottaa asioihin johon en olisi itse todellakaan halunnut. Jonkin ajan kuluttua tajusin ettei muuta vaihtoehtoa ollut kuin antaa hänen tehdä mitä oli halukas tekemään. Halusin elää, olin liian nuori kuolemaan. Nuo ajatukset pyörivät siinä hetkessä päässä. Ajankulusta en todellakaan osaa sano mitään! Tiesin että auton kyytiin lähdin n. klo 21 ja kotona olin reilusti puolen yön jälkeen. Siinä on aika joka kului siihen mitä se kusipää halusi ja aika minkä yksin kävelin kotiin. En muista sitä mistä tai miten jaksoin kävellä kotiin, olin kai jonkinlaisessa shokissa. Kotiin päästyäni istuin suihkussa pitkään, tuntui ettei mikään koskaan tulisi saamaan mua puhtaaks. Itkin ja tärisin. Se oli tunne mikä sai oikeasti voimaan pahoin, oksensin ja oireilin kuin pahassa vatsataudissa. Seuraavana päivänä soitin töihin ja väitin loukanneeni käden. Sain sairaslomaa.. "Sairastin" muutaman päivän ja oli pakko palata takaisin töihin. Siellä jouduin kohtaaman se kusipään usemmankin kerran kunnes hän itse tajusi lähteä. Silti hän yrittää edelleen pitää yhteyttä, hän on usemmin kuin kerran odotellut työpaikan läheisyydessä tai kotipihan parkkipaikalla. Se pelottaa, sitä tunnetta ei pysty kellekkään kuvailemaan. Se on kuin filminauha joka vilahtaa silmissä sen kusipään naaman nähdessäni. Sen edessä olen kuin nukke jolle voi tehdä mitä vain, en osaa sanoa mitään saati juosta tai potkia. Pelkään niin etten pysty mitään tekemään!
Aikaa tapahtuneesta on kulunut nyt reilu 6kk ja se päivä tuntuu eiliseltä. On vain jaksettava elää kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Monet arkipäivän asiat muistuttavat tapahtuneesta monesti päivän aikana. On tietenkin jo hyviäkin päiviä ettei asiaa tarvitse/joudu miettimään, unissa se kuitenki palaa takas menneeseen. Asiasta ei kukaan läheinen tiedä, ei edes poikaystävä! En ole vain pystynyt puhumaan, tunnen itse valtavaa syyllisyyttä asiaan. Tiedän ettei tarttis, mutta tunteelle en mitään voi. Puhuminen asiasta on enemmän kuin hankalaa, tänne kirjottaminen tuntui kuitenkin jotenkin sopivammalta vaihtoehdolta. En tiedä oliko oikea paikka tai auttaako yhtään.. Aika näyttää. Olen tyytyväinen itseeni että sain edes jotakin kerrottua. Se oli ehkä askel parempaan tulevaisuuteen.

Haluaisin kuulla muiden "selviytymistarinoita" ja kokemuksia aiheeseen liityen. Syvät arvet eivät umpeudu koskaan!

Nyt kuitenkin tämänkin jälkeen on tapahtunut paljon. Olin raskaana. OLIN. Ja seurustelen edelleen.. Olen kuitenkin salannut tämän kaiken.... Tiedän, olen kamala valehteleva paska, mutta jos kerron totuuden menetän senkin ainoan hyvän asian elämästäni... En tiedä mistä kaikesta minua rangaistaan, mutta viimeisetkin voimat on jo käytössä. Onneksi on poikaystävä ja ystävät... Niistä on apua vaikka eivät sitä itsekkään tiedä.

Kamalaa lukea teidän juttuja... Tulee niin omat kokemukset mieleen.

Haluaisin NIIIIIIN paljon rohkaista teitä kaikkia kertomaan tapahtumasta jollekin! Se helpottaa. Toiseksi haluan rohkaista teitä antamaan hyväksikäyttäjänne ilmi. Hänen täytyy joutua vastuuseen teoistaan! Raiskaus ja seksuaalinen hyväksikäyttö on rikos, josta tulee rangaista. Älkää antako hyväksikäyttäjillenne sitä tunnetta, että he pääsevät kuin koira veräjästä, ikään kuin heillä olisi oikeus siihen.

Haluaisin jakaa omia kokemuksiani teille, rohkeat ystävät. On niin kamala lukea teidän kokemuksianne, koska en toivoisi kenellekään tällaisia juttuja tapahtuvaksi, mutta samalla on niin ihana tietää, ettei ole yksin...

Olin 11, kun alkoholisti-isäni kosketteli minua humalapäissään. Isäni alkoholismi sekä tuo kyseinen tapahtuma on johtanut siihen, etten osaa luottaa miehiin. Asiaa vain vahvisti ensimmäinen poikaystäväni. Uskaltauduin seurustelemaan ensimmäisen kerran, 18-vuotiaana. Poika vaikutti kaikin puolin ihanalta ja kiltiltä. Pian seurustelun alkamisen jälkeen hän alkoi kuitenkin painostaa minua. Hän painosti koskettamaan, riisumaan... Ja jatkoi, kunnes suostuin. Minun on erittäin vaikea sanoa ei. Olin jo silloin kokenut traumatisoivan asian isäni taholta, poikaystäväni tiesi sen, mutta hän painosti silti. Puolen vuoden hyväksikäytön jälkeen lähdin suhteesta. Olin tarpeeksi rohkea sanomaan, että rakastin itseäni enemmän.

Nämä kaksi miessuhdettani tuhosivat luottamukseni miehiin. En osaa myöskään arvostaa miehiä. Miehet ovat minulle saastaa ja roskaa. Oksettavia. Sitäkään en ole ymmärtänyt kuin vasta nyt, vuosi ensimmäisen poikaystäväni ja minun erosta. Puoli vuotta sitten aloitin uuden seurustelusuhteen, jossa hyväksikäyttöä ei tapahtunut. Silti uusi poikaystävä onnistui satuttamaan minua. Oikeastaan heti seurustelun alettua aloin odottaa, koska hän satuttaa minua. Alusta asti odotin hänen tekevän minulle pahaa, oletin hänen olevan paha. En kunnioittanut tai arvostanut häntä, ottanut hänen tunteitaan huomioon puhumattakaan siitä, että olisin luottanut häneen tai antanut hänen pitää minusta huolta. Ajatus siitä, että antaisin itsestäni vastuuta miehelle on käsittämätön!

Monia kertoja olen jättänyt sanomasta ei, koska haluan miellyttää. Vaikka inhoan miehiä, on minulla silti selittämätön tarve olla mieliksi. Kerran se johti siihen, että olimme vähällä päätyä yhdyntään, mihin en todellakaan ole valmis. Seksi ja kaikki siihen liittyvä on niin vastenmielistä, etten ymmärräkään, miten voin suhtautua asiaan niin vastenmielisesti. Hieman yli kuukausi sitten meille tuli ero. Syitä oli monia, mutta suurimpia niistä oli juuri läheisyys ja seksuaalisuus. Poikaystäväni oli selvästi valmis seksiin ja hän halusi ilmaista seksuaalisuuttaan, toisin kuin minä. Se johti ongelmiin, joissa hän halusi ja minä en, enkä minä voinut ymmärtää, miten hän saattoi ehdottaa sellaista, kun kerran tiesi, etten halunnut. Miten hän saattoi? Minusta tuntui, että hän painosti minua, joten suhde loppui siihen.

Järjellä ajateltuna tiedän, että ilman traumaani, kaikki se olisi ollut normaalia. Seksi on normaali osa parisuhdetta, samoin seksuaalisuus. Mutta kun tiedän, että minua on satutettu, ja tiedän, että poikaystäväni tiesi sen, en voi olla ihmettelemättä kuinka hän silti piti oikeutenaan ehdotella minulle. Tiedän ansaitsevani enemmän. Tiedän myös sen, että minun on opittava luottamaan miehiin ja arvostamaan heitä, ennen kuin voin aloittaa uuden seurustelun. Se taas vaatisi jonkinnäköistä terapiaa, jota olenkin jo elämäni aikana kokeillut, mutta uskallus ei toistaiseksi riitä. Onneksi täältä NetTuesta olen saanut paljon apua! Kiitos siitä!

Etsikää rohkeasti itsellenne tukijoukkoja! Älkää syyttäkö itseänne! Te, joita lapsena on käytetty hyväksi, muistakaa, että olette olleet pieniä lapsia. Ette mitenkään ole voineet tietää, mitä tapahtuu. Ajatelkaa jotain tuttua lasta, joka on sen ikäinen kuin te silloin. Olisiko vika hänen, jos se tapahtuisi hänelle? Ei olisi. Lapsi ei ymmärrä ja on siksi aina viaton.

Te, joiden hyväksikäyttö on tapahtunut selkeästi vanhempana, älkää tekään syyttäkö itseänne! Vaikka olisitte ollut niin hämmentynyt tai juovuksissa tai mitä tahansa, että ette olisi sanonut ei. Jos toinen sanoo ei, ja silti jatkaa, se on AINA väärin! Mutta vaikka ei sanoisikaan ei:tä, silti on väärin koskettaa toista väkisin! Älkää syyttäkö itseänne. Teille on tehty pahaa ilman oikeutta!

Jaksamista kaikille! Ja anteeksi tästä romaanista, en osaa sanoa asioita lyhyesti. 😉

Luin teidän tarinoita ja tuli sellainen olo että tähän on pakko itsekkin kertoa.
Kaksi kesää sitten tutustuin yhteen poikaan vappuna. Olimme kumpikin humalassa mutta minä kuitenkin olin koko ajan perillä asioista. Hän oli intissä ja sitten tarjosi minulle hieman lisää juotavaa. Otin tietenkin. Hän vaikutti tosi mukavalta pojalta. Joten vaihdettiin puhelinnumeroita loppu illasta kun kumpikin oli jo selvinnyt. Siinä kesän aikaan monta kertaa näin tämän tyypin. Loppu kesästä sitten hän kutsui minut käymään hänen luonaansa pileissä. Kun menin sinne kaikki muut olivat lähteneet baariin. menimme hänen talolleen enkä osannut aavistaa yhtään mitään. Päädyimme hänen sängylleen istumaan. Päässäni pyöri jo pienoinen ajatus mutta ajattelin että ei hän oikeesti voisi hyväksikäyttää minua. Mutta kävi toisin. Hän kosketteli minua vaikka sanoin ei. Hän oli humalassa, aika pahassakin. Toistin vaan että en halua. hän jatkoi. Lopulta pääsin alta pois. Juoksin äkkiä pois talosta ovet paukkuen ja päässä pyörien tuhat ajatusta. En itkenyt tai mitään aluksi. En tajunnut koko tilannetta. Myöhemmin aloin ajattelemaan tapahtunutta. En pystynyt puhumaan siitä aluksi kenellekkään. En edes parhaimmille ystävilleni joille olin aijemmin puhunut kaikesta.
Asia aina välillä unohtui, mutta nyt taas se on noussut pintaan. Vaikka hän ei minua raiskannut. Lasken sen silti hyväksikäytöksi. Enkä tiedä miten saisin tämän ajatuksen pois päästä.

Voimia teille muille!

Ihminen on niin itsekeskeinen paska suoraansanottuna, ainakin miehet. 🙂
Mitä ne aattelee, kun hyväkskäyttää naista tavalla millä hyvänsä.
Aattelee vaan omaa munaansa, sitä että haluaa halunsa täytetyksi.
Ne ei aattele sitä kaikkea tuskaa mitä naiselle siitä aiheutuu..
Itse kokenu hyväkskäytön kesällä, 18-vuotissyntymäpäivänä. Vieläpä vanhan kaverin toimesta. Siinä vahvassa humalassa olin, sammuneena kaverin luokse, kunnes herään siihen että housujeni nappeja ollaan avaamassa ja vetämässä kokonaan niitä pois. Järki kyllä sano, että pitäs nyt tehä jotain ennenku sua satutetaan, mutta keho oli siinä tilassa että ei se yksinkertasesti toiminu. Aikansa se mies mun kimpussa oli, kunnes sai ittelleen hyvän olon. Siinä sitte jotenki sain itteni koottuu ja lähettyy helvettiin sieltä paikasta.
Nyt on sitten ahistusta, unettomuutta, yleistä masennusta..
Haluisin vaan unohtaa koko asian. Haluisin myös, että se mies tuntis kaiken tän tuskan mitä käyn läpi.. 😠

Nyt vihdoin ajattelin kirjoittaa oman juttuni miten kaikki tapahtui. Ehka vahan putoaa taakkaa harteilta, en tieda.
Aina kun luen muiden viesteja kuinka muille on hyvaksikaytto tapahtunut alan itkea, itken ja luen. Nyt varmaan kay niin etta itken ja kirjoitan. Muuten pahoittelen tiettyjen kirjaimien puuttumista, kun olen Iso-Britanniassa niin tama nappis on erilainen enka merkistoa jaksanut jatkuvasti kayttaa, toivottavasti saatte selvaa.🙂

Tosiaan, oon joutunu seksuaalisen hyvaksikayton uhriksi. Tai no jos voin itseani uhriksi kutsua. En muista mista kaikki alkoi mutta no muistan kesan jolloin olimme kesamokillamme(olin varmaan 13 vuotias muistaakseni) ja mut laitettiin nukkumaan enoni viereen, alkaa kysyko en tieda miksi. Menin sit itte joskus kymmenen aikaa nukkuu, ku telkusta ei varmaan tullu mitaan tai jotain, ei voi muistaa. Mut sit mun eno tuli nukkuu joskus myohemmin ja se aina joi oli ihan ampari paissaan.
Sita hyvaksikayttoa tapahtu aika monta vuotta. Menin itte poliisiasemalle tekee rikosilmotuksen kaveri tukena. Mun aiti ei uskonu mua, eno on aitin pikkuveli.
Eika se usko vielakaan, kukaan ei usko mun perheesta. Isa ei edes tieda, mun vanhemmat on eronnu.
Viime elokuussa se juttu kasiteltiin oikeudessa, poliisilla se juttu oli ollu nelisen vuotta. Jossain vaiheessa sen tutkinta oli lopetettu, ilmeisesti mua ei uskottu siellakaan.
Itkin kolme tuntia siel oikeudes. Se kasiteltii suljetuin ovin. Mut mun asianajaja oli aivan ihana ihminen, siel oikeudes ku itkin ja olin tosi surkeena ja yritin jaksaa ni se tarjos mulle siel salissa sisuja, anto sen karkkiaskin mun eteen. Saattaa kuulostaa tosi idiootilta ku sanoin ton mut mita sit, mulle se merkkas paljon.
Mun eno sai 10kk ehdollista mika ei tosissaan oo paljoo, kun ajattelee vaikka sita aikaa monen vuoden aikana se kaytti mua hyvakseen. Jokainen hyvaksikayttaja kusipaa ansaitsin karsia viela pahemmin ku kukaan meista karsii vielaki. Koska ton hyvaksikayton jaljet ei havii koskaan kokonaan.
Ma oon ollu itsetuhonen tuon jutun takia, viela joskus nyttenki. Mut siita on vaikeeta paasta eroon. Vaikka monet jankkaa et se ei ollu sun vika ni kuitenki tuntuu et jos ois tehny jotain toisin ni ois paljon jaany tapahtumatta. Myohasta jossitella

Nyt jouluna meen suomeen, mut tuun viela joksikin aikaa takasin tanne sen jalkeen. Jouluna joudun taas nahda sen kusipaan, aina vaan yhta ahdistavaa nahda sita. Ollaan aina mummolla joulusin, enka mummoa halua loukata..

Meinas unohtua kavin aikoinani lasten ja nuorten psykiatrisella poliklinikalla mutten osannut puhua ja inhosin sita sh:jaa jolle jouduin puhuu. Eipa siita tullu juuri mitaan ja lopetin siella sitte. Sen jalkeen en oo kayny missaan.
Oon vaan ystavia vaivannu, vaikka eihan ne sita myonna. Ystavat on mulle kaikki kaikessa, tiian et voin aina luottaa niihin ja sentaan ne uskoo mua sillon ku oma perhe hylkaa ja ei usko.

Aika sekava viesti mut yrittakaa saada selvaa🙂🌻
Kiitos etta sain avautua, vihdoin

Moi!
Hienoa, että tässä viestiketjussa on monet uskaltauneet "avautumaan" ja toivottavasti se on myös helpottanut. Olette pystyneet kirjoittamaan ja kertomaan muille mitä vääryyttä olette joutuneet kokemaan jollain tavoin sairaiden, empatiakyvyttömien, päihdeongelmaisten ja/tai ajattelemattomien ihmisten taholta. Tämä on sitä tapahtuneen käsittelyä yhdeltä kantilta.

Ja sen korjaisin, että kaikki miehet eivät varmasti kykene hyväksikäyttöön ja suurin osa miehistä tuomitsee sen tekona varmasti. Kyse on tosiaan pienestä, mutta silti liian suuresta osasta miehiä.

Uskon, että valtaosalla hyväksikäyttäjistä on oma traumaattinen ( perheväkivalta, hyväksikäyttö) menneisyytensä. Tätä en sano puolustaakseni heidän tekoaan, vaan siksi, että ilman traumaa nämä miehet eivät toimisi kuten ovat toimineet. Suurin osa miehistä on saanut elää "tavallisen" elämän, jolloin he eivät hyväksikäytä ketään. Uskon, että hyväksikäytön uhrin on hyvä muistaa, että niitä "tavallisia" miehiä on suurin osa. Jos viha jää elämään kaikkia miehiä kohtaan, niin siinä satuttaa itseään vielä lisää. Väärät uskomukset satuttavat ihmisiä.

Hyväksikäytön seurauksena tulee helposti vääriä uskomuksia itseään ja muita kohtaan ja myös tunne-elämä voi muuttua. Tämä on ymmärrettävää ja luonnollista, mutta juuri tämän vuoksi asian käsittely henkilökohtaisesti (terapia) on kaikille hyväksikäytetyille suositeltavaa.

Terapiakaan ei pysty kaikkea tuskaa poistamaan, mutta toivottavasti tapahtunut muuttuisi siedettäväksi, niin että voi jatkaa elämäänsä. Onnekseni tiedän monia ihmisiä, jotka ovat terapian ja ajan kulumisen jälkeen voineet vielä löytää onnen elämäänsä, vaikka aluksi se on tuntunut mahdottomalle.

Jos terapia ei tunnu toimivan ensimmäisen auttajan kanssa, niin kirvestä ei kannata heittää kaivoon. Kemiat eivät aina kohtaa ja silloin olisi hyvä vaihtaa työntekijää ja kokeilla toimiiko sitten paremmin. Auttajatkin ovat ihmisiä ja jokainen tekeee työtä persoonallaan.

Voimia kaikille! 🙂👍

Tomppa

Heippa kaikille,

vielakin pahoittelen kirjaimien puuttumista.

Joulu on tulossa, ajatus siita ja kotiin menemisesta ahdistaa aivan liikaa. Ajatus siita etta mun on taas kohdattava mun eno kasvottain, kun mennaan mummon luo jouluna. En halua loukata mummoani ja olla menematta sinne mutta vaan niin ahdistavaa kerta toisensa jalkeen nahda se paskiainen.
Ehka olisi vaan pitanyt paattaa vahan aikaisemmin ja jaada tanne englantiin jouluksi. Olisi ehka paassyt vahemmalla, vaikka onhan siella suomessa ne rakkaat ihanat ystavat jonka takia sinne ehka jaksaa menna.
Miten muilla on, oletteko joutunee nakemaan tata ihmista sen jalkeen kun hyvaksikaytto on tapahtunut ja miten olette selvinneet siita? Vaikka olenhan ma nahnyt mun enoa useasti vaan aina se tuntuu yhta ahdistavalta. 😭

Toivottavasti kaikki menee hyvin ange. 🙂👍
Itse en ole nähnyt hyväksikäyttäjää pitkiin aikoihin. Se kyllä soitti yksi päivä ja olin ihan paniikissa. 🤔 kysyi, että mitä mulle kuuluu..
Mutta niin, hyvää joulua kaikille ja jaksamisia!

ITSE NÄIN VIIKONLOOPPUNA HYVÄKSIKÄYTTÄJÄNI NÄKÖISEN MIEHEN JA SE SAI MINUT (hups vaps oli päällä) muistamaan kaiken eläästi..