Mä en tiedä mistä alottaa…
Mulla on aina ollut paino-ongelmia. Jo lapsena kaikki sukulaiset kehottivat pudottamaan painoa ja sanoivat vanhemmille että miksi ne ei kiellä mua syömästä. Lapsesta asti oon pitänyt ruokaa lohduttavana. Ja minua on kiusattu painoni takia.
Yläasteen alkaessa aloin pudottaa painoa. Vähensin syömistä, mietein mitä söin. Kolmessa vuodessa painoni putosi noin 15kg. Olen nyt 162cm pitkä ja painan 52kg. Olen normaalipainoinen tietääkseni, mutta pidän itseäni vielä lihavana. Eikä suhteeni ruokaan ole lähelläkään kunnossa. Välillä on päiviä jolloin en syö mitään ja välillä päiviä jolloin ahmin kaikkea mahdollista. Yleensä suklaata ja jätskiä.
Tulen uusioperheestä. En ala siitä selittämään, sillä se on yleensä muille isompi ongelma kuin itselleni. Toki sen takia perheessäni on ollut usein riitoja, mutta ainahan niitä on jostain.
Olen aina ollut isin tyttö. Isä on se joka on ollut läheisempi, mutta ei hänellekään voi puhua mistään.
Ja äiti. Sen kanssa välit ovat täysin solmussa. Ei kulu päivääkään ettemme riitelisi. Aiheet ovat yleensä olemattomia. Viime aikoina aiheet ovat alkaneet olemaan jo suurempiakin. Mm. luulin että yhden riidan jälkeen hän kävisi käsiksi. On se sanonut että on huomannut mun pahan oloni mutta mitäs teet, että mä en voi ahdistua jne.
Koomista on, että vaikka tulen isän kanssa paremmin toimeen kun äidin, äidin puolen sisaruspuoleni ovat paljon tärkeämmät kuin isän puolen.
Jos suhteeni perheeseen ovat aika solmussa, samoin kavereihini. On aina ollut. Olen aina ollut se joka jätetään ulkopuolelle. Näin oli jo ennen koulun alkua. Jätettiin yksin, halveksittiin, ei leikitty kanssani ja vastaavaa.
Vanhempana sama jatkui. Kaverini yrittivät muuttaa minua kuudennella luokalla sellaiseksi kuin he halusivat. Yläasteelle mennessä välimme katkesivat.
Sain kaksi ystävää. Kahdeksannella luokalla toinen valehteli pahoin ja siitä voisi oikeastaan sanoa että alkoi alamäki. Menetin luottamuksen lähes kaikkiin ihmisiin. En luota enää kenenkään sanoihin.
Yhdeksännellä luokalla, vuosi sitten, asiat karkasivat pahasti hanskasta.
Ystävien kanssa tuli riideltyä ja itkin usen. Silloin tuli ensimmäisen kerran itsetuhoisia ajatuksia, vähän ennen joulua.
Tänä vuonna, uudesta vuodesta alkaen, koko ajan on mennyt huonommin ja huonommin.
Ei ole jaksanut tehdä muuta kuin maata ja nukkua. Koulukirjoihin en ole pahemmin koskenut kuin pakosta. Silti numerot ovat pysyneet ihan hyvinä, lukiossakin.
Lukio alkoi nyt syksyllä ja se vie ne loputkin voimat. Ne paineet ja se kun pitää kouluun mennessä esittää jotain mitä en ole. Iloista ja onnellista, kaukana siitä mitä oikeasti tunne. Menin puhumaan terveydenhoitajalle, joka ohjasi eteen päin. Mutta sekään ihminen ei ymmärrä kun sanon että voin pahoin, että kouluun meno saa paniikkiin, olen yksin ja olen kamala ihminen. Mutta kai hän yrittää auttaa, sillä hän yrittää saada minua eteen päin psykiatriselle poliklinikalle.
Mutta mä en tiedä jaksanko mä odottaa niin kauan. Koska vanhemmat ei tiedä mitään ja mä toivon että ne ei saakaan selville. Lähinnä äidin anteen takia masentuneita kohtaan. Se halveksii masentuneita pahasti. Mä en halua kohdata sen halveksuntaa nykyistä enempää.
Kaikki kaverit ja ystävät ovat kaikonneet. Kun ne on saanut selville masennuksestani, ne ovat kadonneet. Lakanneet puhumasta. Edes ne jotka tietävät millaista tämä on, ovat hiljentyneet.
Tuntuu pahalta että kaikki ovat kadonneet, kunnes tarvitsevat jonkun joka kuuntelee murheita. Silloin kyllä minut muistetaan. Totta kai haluan auttaa itselle tärkeitä ihmisiä, se on ihanaa jos pystyy saamaan jollekin paremman olon, mutta kun asia ei toimi toisin päin. Minulla ei ole ketään. Siksi kai tätä kirjotan. Toivon että joku sanoisi että tietää miltä tämä tuntuu, koska kaikki aina vain sanovat että mitä sä valitat.
Jopa itse, koska mullahan on periaatteessa kaikki kunnossa.
Viiltelystä on tullut apukeino, asia jonka turvin jaksaa edes jotain, mistä saa voimia ja minkä turviin voi paeta. Tiedän että se ei auta, vaan pahentaa, mutta ei se tieto auta. Koska siinä on jotain lohduttavaa, tuntee että edes hetken hallitsee elämäänsä. Elämää, jossa ei ole mielestäni mitään elämisen arvoista.
Mikään ei enää jaksa piristää. Mikään ei saa enää jaksamaan. Sitä vain toivoo joka yö ettei enää heräisi.
Liian pitkä selostus elämästäni, eikä tossa ole läheskään kaikista asioista.
Mä en ees tiiä miksi mä kirjotin tän. Ehkä se oli väärin, mutta kun on olo ettei kestä tätä elämää. Kun ei pysty edes tekemään itsemurhaa, järkeä vielä liiaksi tallella.
😯🗯️
Kiitos Eläväinen. =)
Kyllä mä sen tiedostan että tarviin nyt ns. omaa aikaa että saan itseni parempaan kuntoon. Se ei oo vielä mahdotonta, mutta tätä menoa se on jos mä en oikeesti ala tekemään asialle jotain.
Mutta esim. se että isä sano tänään ettei osastolle kannata mennä kun se kostautuu myöhemmin elämässä. Se otti esimerkin jonka mukaan joku ei ollut saanut henkivakuutusta kun oli hakenut apua masennukseensa. Isä hiljeni kiitettävästi kun sanoin että pitäisikö olla hakematta apua ja tehdä itsemurha.
Kertoo vain sen, että ne ei oikeasti halua mua osastolle. Tai no äiti ei ees tiedä siitä vaihtoehdosta.
Aloin just tekemään aikataulua kun koeviikko alkaa ensi viikolla ja meinasi paniikki tulla kun huomasin ettei mulla ole aikaa! Kun pitäisi lukea kaksi paksua kirjaa ja tehdä niistä vertailu, sitten kirjoittaa kaksi muuta kirjotelmaa ja kolmatta säätää ja lukea kolmeen kokeeseen (fysiikka, äikkä ja enkku)...
Ei herran jumala voimat tuntuu loppujan.
Mutta kai tää tästä.🙂
Js, muistan hyvin lukioaikojen kiireen! Se, että stressaat koeviikkoja, kertoo tunnollisuudesta. Murehditko kuitenkin tekemisen määrää sen sijaan, että keskittyisit tekemiseen? Murehtiminen voi viedä sinulta yllättävän paljon energiaa!
Saatatko vaatia itseltäsi enemmän kuin, mihin voimasi riittävät? Sinä olet sinä, et kukaan muu. Muista siis kuunnella, miltä SINUSTA tuntuu. Huomaa, jos kesken kaiken väsyt lukemiseen ja jos tarvitset pientä taukoa. Voit jakaa työsi osiin, jos helpottaa.
Mitä pidät onnistumisesi mittana? Mielestäni tärkeintä on, että tiedät tehneesi parhaasi. Silloin voit olla hyvällä omallatunnolla. Epäonnistuessasi muistuta itseäsi onnistumisistasi! Yhden kokeen vuoksi ei itseään tosiaankaan tarvitse pitää epäonnistuneena ihmisenä.
Mä en saa tehtyä kun murehdin niin paljon. Niin paha olo ettei saa tartuttua siihen koekirjaan tai kirjotettua sitä esseetä.
Ja mä tiedän vaativani enemmän kun mun voimat riittää. Mä vaadin ystäviltäni enemmän kun ne pystyy olemaan ystäviä, sen takia niiden kanssa tulee puhuttua koko ajan hemmetin kiukkusesti.
Onnistumisen mitta... Ei sellasta varmaan ole. Kaikki mitä mä teen, epäonnistuu kuitenkin.
Tää on ollut kamala päivä. Meinasin jäädä auton alle kun en yhtään katsonut liikennettä, ei liikuttanut jos sieltä nyt tulee se auto ja sieltä tuli. Kaveri joka käveli takaa tarttu hihaan ja veti pois auton edestä.
Ja nyt tartuin ensimmäisä kertaa kuukausiin puukkoon.
Helvetistä aina syvempään helvettiin, kunnes jäljellä ei oo enää kun yksi vaihtoehto...
Paha olosi vie voimat muulta, ikävä juttu! Itsetuhoisuutesi kertoo, että todella tarvitset apua. Vaikket tuntisi sitä nyt, niin toivoa on niin kauan kuin et tee itsellesi mitään peruuttamatonta.
Kunpa sinulla olisi joku, joka tukisi sinua juuri silloin, kun itse et jaksa! Voisinpa auttaa sinua suhtautumaan itseesi myönteisemmin! Kun olisit sovussa itsesi kanssa, välisi muihin paranisivat. Masentunut mielesi saa sinut sivuuttamaan hyvät asiat, niin myös sinun ja toisten positiiviset puolet.
Tietävätkö vanhempasi itsetuhoisista ajatuksistasi? Se voisi muuttaa heidän näkemyksensä osastohoidosta. Kuten itsekin olet sanonut, on parempi hakea apua kuin päätyä lopettamaan elämänsä.
Me täällä pidämme sinulle peukkuja. 🙂
Tää on taas näitä jaksoja elämässä kun tekee kaiken automaattisesti ja havahtuu pari kertaa päivässä siitä horroksesta. Niin väsynyt vaikka on nukkunut tarpeeksi, ainakin lähemmäs kahdeksan tuntia. Mutta se ei tunnu siltä. Niin kuin olisi tunnin nukkunut ja sitten revitty sieltä sängystä. Näitä hetkiä jolloin ei pysty näkemään niitä hyviä asioita, näkee vain pahaa.
Onhan sellasia, pari. Mutta nekin asuu kaukana, enkä mä usko niiden sanoja. Mä en luota ihmisiin ylipäätään, niihinkin on vaikea luottaa. Enkä mä osaa ottaa kehuja vastaan kun ei oo pahemmin tullut kuultua niitä ikinä.
Ei ne tiedä sinänsä. Vanhemmat tietää kyllä että oon miettinyt itsemurhaa ja niin kuin äiti totesi: "mitä sitten?"
Kiitos kun pidätte peukkuja, tässä vaan tarvittas paljon enemmän...
Mä oon viimiset puol vuotta sanonut että voimat loppuu kohta, mutta nyt aletaan oikeesti olla siinä pisteessä että mä oon pian kaulaani myöten tässä suossa.
En voi kuin ihmetellä äitisi suhtautumista pulmiisi!! Hän taitaa olla itsekin todella huonossa kunnossa...
Hienoa, että vaikka hän ei ole kuunnellut sinua, osaat itse kuunnella itseäsi! Se, että tunnet, ettet enää jaksa, on hälytysmerkki! Nyt jos koskaan sinun tulee ottaa vastaan kaikki apu. Näin teet palveluksen itsellesi ja kaikille niille, jotka sinusta välittävät.
Jos menetkin osastolle, sinulla on yhä isäsi ja sisarustesi rakkaus. 🙂
js, minunkaan äitini ei kuuntele minua, en kyllä ole häntä äidiksi sanonutkaan tai muutenkaan pahemmin ollut väleissä. Minulla vain on sekin ongelma, että vielä huonommissa väleissä olen isän kanssa. En tunne kumpaakaan kovin hyvin, olen ollut kauhean itsenäinen ja en voi enää antaa anteeksi, pahoja asioita on tapahtunut niin paljon. Joskus ei vaan enää pysty antamaan anteeksi ja luottamaan, vaikka kuinka haluaisi. Kyllä mä toivoisin, että mulla olisi isä ja äiti, mutta muualta mun täytyy niitä etsiä, kuin kotoa.
Nukuin viime yönä n. 15tuntia ja täytyy sanoa että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sellanen olo että mä oon hereillä.
No äiti on äiti. Mun lääkäri sanoi että kyllä äiti ymmärtää tilanteen kun hän selittää, mutta mä hieman epäilen sen tapahtumista. Äiti ei oo tajunnut mitään. Toinen isosiskoista oli väkivaltanen ja toinen muutti kotoa pois kolmetoista vuotiaana ja mä oon masentunut... Siltä ei onnistu toi peiliin katsominen.
Enkä mä tarkota että kaikki olisi sen syytä, vaan että se voisi hieman muuttaa suhtautumistaan asioihin. Se auttaisi jo hyvin hyvin hyvin paljon.
Niin, apu... Osastolle meneminen olisi kai parhainta mitä mulle voisi nyt tapahtua. Siis ainoa mikä voisi auttaa. Mutta jos mä meen sinne, joudun sieltä tullessa kestämään äidin pilkan ja siskon ja isän selän kääntämisen. Kun niiden mielestä mulla on asiat ihan ok...☹️
Ja mua pelottaa se osastolle meno senkin takia, kun sitten katkeaisi periaatteessa välit mun ainoihin ystäviini... Kun toiseen olen vain netin kautta yhteydessä ja toisen kanssa tekstaillaan. Kumpikin asuu satojen kilometrien päässä.
Ja toinen noista ystävistä... Tai no niin, tää meidän välinen tilanne on aika arka. Siis... Mä rakastan sitä. Enemmän kun ystävää. Kuka idiootti menee rakastumaan ystäväänsä? Tai no, tavallaan ihan järkeen käypää koska meistä ei ikinä voi tulla muuta kun ystäviä...😞
sin-sa, todella ikävää että se tilanne on tollanen. Mutta joskus voi olla ihan hyvä olla antamatta anteeksi. Koska jos sä aina annat anteeksi ja ne taas loukkaa, se satuttaa sanoinkuvaamattoman paljon.
Voimia sulle sin-sa, koita jaksaa!
*halaus*
Oon viime päivät vain itkenyt. Ja maannut, voimia ei oo yhtään, välillä ei jaksa edes kättä nostaa. Oon lähinnä linnottautunut omaan huoneeseen, kun jaksa esittää vanhemmille pirteetä. Kouluunkin meno on kamalaa kun siellä pitää nauraa ja olla ilonen.
Koko ajan särkee vaan päätä ja lihakset on jumissa pienestäkin liikkeestä ja mä en jaksa enää...😭
Niin pirun väsynyt, mutta iltasin en saa unta ja heräilen yöllä ja jos nukun niin tuntuu että en ois nukkunut yhtään.
Hmm... Jaksaisi nyt uutta jaksoakin vielä kaiken päälle. Herran jumala, mulla menee voimat siihen että saan laahattua itseni sängystä ylös ja kouluun! (Tosin se että äiti on kotona edistää tota operaatiota.) Saatikka että pitää kestää uusia aineita ja ryhmiä ja opettajia ja oppilaita ja olla taas ihan hukassa...☹️
Jos pian ei tapahdu jotain, eli jos en jaksa torstaihin ja sit taas maanantaihin kun pitäs men vanhemmat ja lääkäri ja mä juttelee, ni loppu on ovella.
Mä oikeesti pelkään että mä teen ittelleni jotain, vaikka huomaamattanikin kun oon niin väsyny ettei jaksa välittää sellasesta asiasta kun tuleeko tietä ylittäessä auto vai ei ja jos mä leikkaan leipää ni osuuko leipään vai itseen jne. Huoh... Kai pitää vaa yrittää jaksaa.
Js, ikäisesi nuoren ei missään tapauksessa pitäisi olla noin väsynyt! Ihan kuin et saisi käsiteltyä pahaa oloasi mitenkään ja se vain kasvaisi. Paljo univelkasi pahentaa entisestään oloasi!
Kannat todella huolta siitä, kuinka läheisesi suhtautuisivat, jos lähtisit osastolle. Älä anna sen estää itseäsi toimimasta hyväksesi! Anna itsellesi lupa lepoon ja tukeen, sillä olet ne ansainnut. Ne, jotka välittävät sinusta, eivät hylkää sinua vaan pysyvät vierelläsi. Osastolle menosi ei siis katkaisisi ainuttakaan aitoa ihmissuhdettasi.
Olet elänyt oloissa, joissa sinua ei ole kannustettu. Perheessänne ei ole osattu puhua toisista, ei myöskään sinusta, kauniisti. Se ei varmasti ole vikasi vaan on vanhempiesi kyvyttömyyttä. Usko, että olet arvokas, vaikkeivät toiset olisikaan tätä sinulle sanoneet.
Ihanaa, että jaksat yhä välittää itsestäsi! Sinulla on vielä elämänhalua, älä anna sen hukkua vaikeuksiin!
Isällä ja mulla oli viikonloppuna ihan mukava keskustelu. Tai siis, se oli ahdistavaa puhua, mutta sen tuoma tulos oli ihana. Isä tajusi että mä en voi paremmin, vaan esitän että voin paremmin. Isä tajusi myös että multa lähtee pian loputkin voimat kotona, joten pakkasin laukut ja nyt olen siskolla.🙂 Vaikka tuntuukin että mä tuppaan tänne, niin täällä on ihanaa olla. Täällä ei saa olla niin rauhassa kun kotona (eli mulla ei oo huonetta mihin kaivautua tai sisko raahaa mut jonnekin) ja siskon lemmikeistä on iloa.
Isä ja mä oltiin tänään juttelemassa sen mun lääkärin kanssa ja tultiin siihen lopputulokseen että kokeillaan nyt auttaako tämä järjestely. Jos ei, niin sitten mietitään osastoa.
Joten nyt kuuluu hieman parempaa, ainakin väliaikaisesti.🙂
Eläväinen;
Sä oot oikeassa.
Mä en pysty käsittelemään mun pahaa oloa. Hautaan sen pois, syvälle, koska joka päivä tulee uusia pahoja asioita, eikä vanhojakaan ole vielä ehtinyt käydä läpi. Joten mä hautaan kaiken sisääni. Enkä mä osaa puhua siitä. Terapeutille joskus, mutta sekin vaihtu taas vaihteeksi..
Kun alko tämä että koulupäivät siskolla juttu, olo helpottu. Mä tunsin olevani vapaa.
Kunnes...
Alko tuntumaan että oon niillä vain tiellä.
Alko tuntumaan että sisko on samanlainen diktaattori kun äiti.
Kävi niin että nyt mua ahdistaa sinne meno.
Miten se on niin hirveen vaikeeta oikeesti voida hyvin?
Edes hetken, että saisi voimia yrittää edes taistella...😭
Koska mä oon loppu. Taas vaihteeksi.
Mä haluaisin voida hyvin. Nauttia elämän pieniestä iloista. Nauraa. Olla ilonen.
Mutta mä en jaksa...
Mulla ei oo syytä...
Nytkin viikonlopun kuunnellut äidin huutoa siitä kuinka huonosti mulla menee koulu (vaikka se ei edes tiedä että viime jakson kokeista tuli lähinnä kutosia) ja kuinka mun pitää alkaa käymään koulua. Mutta mä en jaksa! 😭
Ja taas vaihteeksi isälle ei voi puhua. Kun se on äidin kannalla kaikessa kun niin äiti hiljenee ja isä ei jaksa kuunnella äidin huutoa.
Mutta entäs mä?!
Kuka oikeesti ajattelee mua...
Kuka tästä perheestä muka oikeesti ajattelee mun parasta, kun nytkin ne lähettää mut kipeänä kouluun. (Koska ne uskoo että mä kusetan. Ok, periaatteessa oon koulukunnossa kun ei oo kuumetta, siis tällä hetkellä kun kirjotan, mutta muuten niin heikossa kunnossa ettei jaksa.)
Mä en voi sanoin kuvailla mun oloa. Voin yrittää mutta se ei kerro puoliakaan.
Mulla on pää kipeä eikä lääkkeet auta.
Mul on flunssa.
Mua pyörryttää vaikka olisin syönyt.
Mun lämmöt heittelee 35-37.5.
Verenpaine heittelee.
Mä oon niin väsynyt etten jaksa tehdä muuta kun maata, paitsi jos mä oikein yritän ja sitten mä väsyn normaalia enemmän.
Mulla ei oo lainkaan nälkä, mutta kyllä mä silti syön.
Ei nukuta yhtään ja nukun huonosti.
Ja kaiken tän fyysisen vaivan (joka johtuu tosin psyykisestä täysin ja kokonaan) psyykinen puolikin aika romuna kun kolme päivää kuunnellut äidin huutoa siitä että kuinka huono olen + kaikki normi.
Australiakin on liian lähellä, mä haluaisin kauemmas tästä...
Ongelmat tulisi mukana, mutta ei ois perhettä "auttamassa".
Älä suostu itse uskomaan, että olisit huono ihminen! Kriittinen henkilö sivuuttaa myönteiset asiat ja antaa aina negatiivista palautetta. Hän kerää ympärilleen uhreja ehkä edes tajuamatta tätä. Hänkään ei ole onnellinen, koska on kykenemätön myönteiseen kanssakäymiseen toisten kanssa.
Sinulle ongelmistasi puhuminen on kovin vaikeaa. Se olisi tärkeää, mutta ikävä kyllä, sitä ei ole pidetty perheessäsi hyväksyttävänä. Tarvitset aikaa luottaaksesi uusiin ihmisiin. Ehkä juuri siksi koet terapeuttiesi vaihtumisenkin vaikeaksi?
Kirjoittaa kuitenkin osaat. Jos puhuminen tuottaa vaikeuksia, niin näyttäisitkö terapeutillesi kirjoituksiasi? Parhaiten sinua voidaan auttaa, kun uskallat olla rehellinen. Se vaatii paljon, mutta kun kyse on elämästäsi, se on sen arvoista.
Ei tarvi uskoa kun mä olen huono ihminen.
Mä en onnistu missään. Koulussa. Ihmissuhteissa.
Ainoa syy miksi mä en lopeta lukiota on se että haluan vanhojen tansseihin... Kertoo ehkä mun motivaatioista koulua kohtaan.
Mä oon padonnut liikaa sisään. Ihan loppu, itkettää vaan koko ajan. Sain jäädä kotiin ja sanoin isälle että voin yrittää siivota jos mä jaksan. Se haukku mut äsken että petän luottamuksen aina. Kun mulla ei oo voimaa siivota. Sain nostettua kaikki lattialla olevat vaatteet lattialta sängylle ja siinä se... Enkä mä edes sanonut että mä siivoan, vaan että mä voin yrittää jos on voimia. Eikä mulla ole. Ja huomenna pitäs pyöräillä kouluun... Hyvä kun mä pysyn pystyssä kun mä kävelen.
Kun olisi joku jolle puhua. Mutta mulla ei ole. Terapeutti ja lääkäri joo, mutta niitäkin näkee vain joskus ja jouluna. Ja se terapeuttikin vaihtu... Mä haluaisin sen vanhan takas mut se oli vain sijainen. Mä kerroin sille jo kaiken, se tietää kaikki, mä en jaksa taas uudelleen tutustumaan johonkin... Jumaliste, mä haluan että joku kuuntelis mua! Lohduttas... Mut se on näköjään liikaa vaadittu tässä maailmassa.
Mä en halua siihen pisteeseen että mä teen itselleni jotain, mut siihen ei oo paljoa matkaa. Sen takia kun mä oon niin väsynyt, mulla ei oo ketään kenelle puhua, enkä mä luota kehenkään ja mä oon niin yksin.😭
Mä en jaksa...
Js, kaikilla on lahjoja, omasi odottavat löytymistään! Juuri nyt voit niin huonosti, ettet pysty hyödyntämään kykyjäsi. Se, että olisit huono ihminen, on valhe. Sitä valhetta olet kuullut liian kaun, koska äitisi ei pahan olonsa keskellä ole osannut arvostaa läheisiään. Se on hänen kasvun paikkansa.
VOIT oppia toisten esimerkistä! Voit valita toisen tien kuin äitisi! Voit päättää tietoisesti, että itse pidät muita arvossa. Tullaksesi toimeen toisten kanssa sinun täytyy ensin opetella elämään itsesi kanssa. Tähän voit saada apua.
Älä vielä luovuta, ethän?? Nyt sinun on tärkeämpää kuin koskaan päästä osastolle lepäämään!!