Mä en tiedä mistä alottaa…
Mulla on aina ollut paino-ongelmia. Jo lapsena kaikki sukulaiset kehottivat pudottamaan painoa ja sanoivat vanhemmille että miksi ne ei kiellä mua syömästä. Lapsesta asti oon pitänyt ruokaa lohduttavana. Ja minua on kiusattu painoni takia.
Yläasteen alkaessa aloin pudottaa painoa. Vähensin syömistä, mietein mitä söin. Kolmessa vuodessa painoni putosi noin 15kg. Olen nyt 162cm pitkä ja painan 52kg. Olen normaalipainoinen tietääkseni, mutta pidän itseäni vielä lihavana. Eikä suhteeni ruokaan ole lähelläkään kunnossa. Välillä on päiviä jolloin en syö mitään ja välillä päiviä jolloin ahmin kaikkea mahdollista. Yleensä suklaata ja jätskiä.
Tulen uusioperheestä. En ala siitä selittämään, sillä se on yleensä muille isompi ongelma kuin itselleni. Toki sen takia perheessäni on ollut usein riitoja, mutta ainahan niitä on jostain.
Olen aina ollut isin tyttö. Isä on se joka on ollut läheisempi, mutta ei hänellekään voi puhua mistään.
Ja äiti. Sen kanssa välit ovat täysin solmussa. Ei kulu päivääkään ettemme riitelisi. Aiheet ovat yleensä olemattomia. Viime aikoina aiheet ovat alkaneet olemaan jo suurempiakin. Mm. luulin että yhden riidan jälkeen hän kävisi käsiksi. On se sanonut että on huomannut mun pahan oloni mutta mitäs teet, että mä en voi ahdistua jne.
Koomista on, että vaikka tulen isän kanssa paremmin toimeen kun äidin, äidin puolen sisaruspuoleni ovat paljon tärkeämmät kuin isän puolen.
Jos suhteeni perheeseen ovat aika solmussa, samoin kavereihini. On aina ollut. Olen aina ollut se joka jätetään ulkopuolelle. Näin oli jo ennen koulun alkua. Jätettiin yksin, halveksittiin, ei leikitty kanssani ja vastaavaa.
Vanhempana sama jatkui. Kaverini yrittivät muuttaa minua kuudennella luokalla sellaiseksi kuin he halusivat. Yläasteelle mennessä välimme katkesivat.
Sain kaksi ystävää. Kahdeksannella luokalla toinen valehteli pahoin ja siitä voisi oikeastaan sanoa että alkoi alamäki. Menetin luottamuksen lähes kaikkiin ihmisiin. En luota enää kenenkään sanoihin.
Yhdeksännellä luokalla, vuosi sitten, asiat karkasivat pahasti hanskasta.
Ystävien kanssa tuli riideltyä ja itkin usen. Silloin tuli ensimmäisen kerran itsetuhoisia ajatuksia, vähän ennen joulua.
Tänä vuonna, uudesta vuodesta alkaen, koko ajan on mennyt huonommin ja huonommin.
Ei ole jaksanut tehdä muuta kuin maata ja nukkua. Koulukirjoihin en ole pahemmin koskenut kuin pakosta. Silti numerot ovat pysyneet ihan hyvinä, lukiossakin.
Lukio alkoi nyt syksyllä ja se vie ne loputkin voimat. Ne paineet ja se kun pitää kouluun mennessä esittää jotain mitä en ole. Iloista ja onnellista, kaukana siitä mitä oikeasti tunne. Menin puhumaan terveydenhoitajalle, joka ohjasi eteen päin. Mutta sekään ihminen ei ymmärrä kun sanon että voin pahoin, että kouluun meno saa paniikkiin, olen yksin ja olen kamala ihminen. Mutta kai hän yrittää auttaa, sillä hän yrittää saada minua eteen päin psykiatriselle poliklinikalle.
Mutta mä en tiedä jaksanko mä odottaa niin kauan. Koska vanhemmat ei tiedä mitään ja mä toivon että ne ei saakaan selville. Lähinnä äidin anteen takia masentuneita kohtaan. Se halveksii masentuneita pahasti. Mä en halua kohdata sen halveksuntaa nykyistä enempää.
Kaikki kaverit ja ystävät ovat kaikonneet. Kun ne on saanut selville masennuksestani, ne ovat kadonneet. Lakanneet puhumasta. Edes ne jotka tietävät millaista tämä on, ovat hiljentyneet.
Tuntuu pahalta että kaikki ovat kadonneet, kunnes tarvitsevat jonkun joka kuuntelee murheita. Silloin kyllä minut muistetaan. Totta kai haluan auttaa itselle tärkeitä ihmisiä, se on ihanaa jos pystyy saamaan jollekin paremman olon, mutta kun asia ei toimi toisin päin. Minulla ei ole ketään. Siksi kai tätä kirjotan. Toivon että joku sanoisi että tietää miltä tämä tuntuu, koska kaikki aina vain sanovat että mitä sä valitat.
Jopa itse, koska mullahan on periaatteessa kaikki kunnossa.
Viiltelystä on tullut apukeino, asia jonka turvin jaksaa edes jotain, mistä saa voimia ja minkä turviin voi paeta. Tiedän että se ei auta, vaan pahentaa, mutta ei se tieto auta. Koska siinä on jotain lohduttavaa, tuntee että edes hetken hallitsee elämäänsä. Elämää, jossa ei ole mielestäni mitään elämisen arvoista.
Mikään ei enää jaksa piristää. Mikään ei saa enää jaksamaan. Sitä vain toivoo joka yö ettei enää heräisi.
Liian pitkä selostus elämästäni, eikä tossa ole läheskään kaikista asioista.
Mä en ees tiiä miksi mä kirjotin tän. Ehkä se oli väärin, mutta kun on olo ettei kestä tätä elämää. Kun ei pysty edes tekemään itsemurhaa, järkeä vielä liiaksi tallella.
😯🗯️
Hei Eläväinen.
Miten sen ottaa miten minulla menee.
Hyvin, jos ajattelee että en tahdo tappaa itseäni.
Huonosti, jos ajattelee kaikkea muuta elämässäni tapahtuvaa.
Tajusin että viime aikoina tukenani ollut siskoni, onkin ihan täysin samanlainen kuin äitini.
Täysin. Samanlainen.
Yhteinen lomareissumme paljasti sen.
En ole kuin asia jonka kautta voi kostaa muulle perheelle.
Nimen omaan asia.
En ole moneen viikkoon kuullut ihmisestä jonka kuvittelin ystäväkseni.
Olen lähettänyt hänelle lähemmäs kymmenen viestiä, eikä hän vastaa minulle.
Ainoa ihminen jolle olen puhunut ja joka on elämässäni.
Tai pitäisi kai sanoa oli...
Niin paljon kuin se sattuukin.
Pelkään, että hänelle on tapahtunut jotain, mutta miten sen saisin varmistettua?
(Kyseessä on siis ihminen johon tutustuin netissä...)
Muuten elämääni kuuluu yksin olemista.
Laihuuden palvomista.
Tunteiden tukahduttamista.
Yksinäisyyttä.
Valitusta, jokaisen ihmisen taholta.
Kai sekin kertoo jo jotain että kirjoitan tätä puoli kahdelta yöllä, vaikka pitäisi olla nukkumassa koska pitää herätä yhdeksältä.
Pitää leikata kuusi tuntia ruohoa, lykättävällä leikkurilla.
Mutta ensi yönä nukutaan, se on se tärkein...
Kesälomat eivät ole ikinä hyvää aikaa.
Liian yksin.
Liian kuumaa.
Liikaa kaikkea kamalaa.
P.S. Linkkisi ei toiminut.
Mutta se voi johtua myös siitä että koneet ja netti eivät oikein toimi.
Heipparallaa!
Olet siis kesätöissä? Jos olet töitä saanut, niin ei ole ollenkaan huono saavutus näinä aikoina. Voit olla ylpeä siitä, että pulmistasi huolimatta olet jaksanut työskennellä!! 🙂
Voi, et missään tapauksessa ole asia vaan yksilö, jolla on merkitystä!! Se, ettei sinulle koskaan ole tätä sanottu, osoittaa sinun kasvaneen epäterveissä olosuhteissa. Se ei ole vikasi, sillä kuinka olisit voinut olla vastuussa aikuisista.
Osaatko sanoa, miksi painosi on tullut sinulle NIIN tärkeäksi? Onko sen kontrollointi sinulle ehkä keino saada hallinnan tunnetta elämääsi? Et kuitenkaan vaikuta olevan onnellinen näinkään.
Kukaan ei voi viedä sinulta ihmisarvoasi!! Jos joku kohteleekin sinua huonosti, niin se on hänen häpeänsä. Hänhän paljastaa siten oman epäempaattisuutensa! Sille, mitä olet kärsinyt, et voi mitään. Voit kuitenkin vaikuttaa positiivisesti tulevaisuuteesi. Tässä yksi auttava puhelin:
MLL:n Lasten ja nuorten puhelin
(ma-to 13-20, pe 13-22, la 18-22, su 17-20)
Puh. 0800 120 400.
Onko teillä muilla ajatuksia siitä, kuinka vaikeuksiensakin keskellä voi ylläpitää hyviä ihmissuhteita? Tämä on tärkeä kysymys.
Hei! =)
Jos sitä nyt kesätyöksi voi sanoa kun kerran viikossa käyn leikkaamassa yhden tutun nurmikkoa. On se mukavaa kuukauden sängyssä makaamisen jälkeen nousta sieltä ylös tekemään jotain. Mutta kyllä sitä väsyttääkin nyt!
Ikävä kyllä perhettään ei voi valita. Mutta ehkä minä opin perheestäni jotain. Esim. vihaamaan valehtelua (jota tosin itsekin harrastan...) ja juoruilua. Kai jossain elämänvaiheessa arvostaa "kovaa" nuoruuttaan, mutta nyt eläessä tätä tuntuu raskaalta. Pahalta.
Paino on ollut aina "tärkeä" osa elämääni. Tärkeä ei ehkä ole oikea sana, koska paino on ollut suuri asia minulle aina. Pienenä se että oli ylipainoinen (ja minä todellakin olin...) ei haitannut. Mutta kouluun mennessä siitä tuli suuri asia kun kaikki sukulaiset (sisko, äiti, mummu, jne) sanoivat että mun pitäisi laihduttaa. Ja sillä tiellä ollaan. Mua on kiusattu painosta, mulle on sanottu että laihempana saa ystäviä...
Joten mä haluan olla laiha ja hitsi vie, saada niitä ystäviä!
Mä tiedän ettei se mene niin, ettei oikeasti paino ratkaise, mutta mä haluan olla laiha ja näyttää hyvältä. Pukeutua kireisiin farkkuihin näyttämättä typerältä. Haluan olla kevyt.
Vaikka toisaalta tajuan että se on sairasta, haluaisin laihtua vielä yli kymmenen kiloa. Päästä eroon kaikesta läskistä.
Ja se ystävä, tai "ystävä"...
Hän on ainoa joka edelleen puhuu minulle.
Tai siis puhui...
Kaikkiin muihin on välit mennyt.
Ainakin mun tapauksessa kaikki hyvät kaverit asuu kaukana. Ja niihin ei oo saanut pidettyä yhteyttä kun on ollut huono olo. Ei oo vain saanut lähetettyä viestiä ja esitettyä iloisempaa kuin on. Eli koska en osaa esittää heille, en ole pitänyt yhteyttä sen takia ja ystävyydet on kaatunut siihen.
Kun vain osaisi suhtautua positiivisesti tulevaisuuteen...
Ehkä on liian helppo syyttää tätä ympäristöä.
Esim. sitä että äiti huusi päivän ennen kuin menin leikkaamaan ruohoa. Siitä syystä kun satoi aamulla, enkä halunnut mennä märkää ruohoa leikkaamaan. Sitten sain kuulla kuinka kamala ihminen olen kun aiheutan hänelle stressiä kun en mene leikkaamaan ruohoa ja kyllä hän tiesi etten minä saisi edes ruohoa leikattua. En osaa kuulemma edes vessaa vetää...
Kun kuulet tällaista päivittäin, on kovin vaikea ajatella positiivisesti.
Vaikea sanoa itselleen tosissaan: "Olen hyvä ihminen. Olen sopiva. Minusta välitetään."
Koska en ajattele niin. Olen kamala ihminen, joka on läski ja jota kaikki vihaa.
It's true.
Voi, miksi kukaan järkevä ihminen tuhlaisi aikaansa sinun vihaamiseesi? Mitä niin kamalaa edes olisit tehnyt, että ansaitsisit osaksesi vihaa?
Ystävyyteen jopa kuuluu surujen ja ilojen jakaminen - kohtuudessa tietenkin. Kaverisi ovat olleet liian nuoria ymmärtääkseen tai tukeakseen sinua. Kuka tietää, vaikka ystävyyssuhteenne olisi muutoin jatkunut. Älä syyllistä itseäsi. Olet ollut liian yksin, etkä ole tiennyt, kenelle puhuisit. Jatkossa osaat varmasti olla valikoiva siinä, kenelle mitäkin puhut.
Olen aivan varma, että et ole äitisi todellinen ongelma. Hän pikemminkin vaikuttaisi kaatavan sinuun pahan olonsa, johon et ole syypää.
Tietyllä tapaa vaikeutesi kotona voivat jonain päivänä olla eduksesi. Näet äidissäsi mallin siitä, kuinka ei kannata elää. Voit oppia niin hyvistä kuin huonoistakin esimerkeistä. Empatiakykysi kasvaa. Kaikki ovet ovat sinulle vielä auki. Tärkeää on, mitkä niistä valitset.
Olimme tänään ostoksilla, äitini, mummuni ja minä.
Mulla meni jo alkumatkasta hermo äitiin.
Jos nyt pitäisi sanoa jotain,en osaisi.
Mutta sen ääni saa mut jo raivon partaalle.
Varmasti sekin vaikuttaa että maanantaina olin menossa kaverin kanssa leffaan ja tarvitsin kyytiä.
Äiti ei voinut lähteä viemään koska bensaa menee eikä sillä ole paljon rahaa.
Ja sen mielestä isä ei ollut antanut mulle lupaa lähteä; eli valehtelin hänelle.
Puoltatuntia ennen lähtöä linja-autolle, äiti alkoi huutamaan että hyvä mun on lähteä kotoa, eikä ikinä voi siivota.
Tästä olen ylpeä: sanoin rauhallisesti että voisin auttaa sinua ja voisin siivota, jos veisit minut eikä tarvitsisi mennä niin paljon aikasemmin kun linja-autot kulkevat huonoon aikaan.
Joten isä lupasi viedä minut.
Ja aloitin siivoamaan, mutta ei siitä paljoa tullut kun äiti huusi vieressä.
Se huusi yli puoli tuntia siitä ettei se käsitä miten ihminen (eli minä) voi pistää puhtaat ja käytetyt vaatteet samaan kaappiin.
Vaatteista huusi yli puoli tuntia.
Ja mä en kertaakaan korottanut ääntäni. En sitten kertaakaan.
Siitä mä olen ylpeä, mutta se ylpeys ei auta siihen että muhun sattuu sen huudot.
"Mä en käsitä miten joku voi olla noin välinpitämätön!"
"Mä olen aina tiennyt ettei susta ole mihinkään!"
"Miksi sä et kunnioita mua? Jos mä olisin kohdellut vanhempiani noin, ei olisi onnistunut. Olisin saanut selkääni. Vanhempiaan pitää kunnioittaa!"
Johon sanoinkin hänelle että asian pitäisi toimia toisinkin päin.
Tätä samaa joka ikinen päivä.
Yksi ihminen sanoi minulle ettei hän käsitä miten mä kestän.
En mäkään käsitä miksi mä jaksan.
Mä en halua asua enää päivääkään tässä talossa, mutten myöskään esim. siskolla.
Pahinta on se, että äiti saa asiat näyttämään aina siltä että hän on tässä se johon sattuu kun tytär on tälläinen. Että minä olen se jolla viiraa pahasti päästä.
Äiti sai mummunkin näkemään asiat niin tänään kaupassa.
Vaikka yhdessä kaupassa mummu sanoi että lähdetään kun sitä alkoi ahdistamaan.
Sanoin äidille siitä ja äiti käski sanoa mummulle että istuu johonkin.
Sanoin mummulle ja seisoin huolestuneena siinä vierellä.
Sitten äiti tulee hetken päästä ja alkaa höösäämään niin että ahdistaako mummua?
Meidän pitää sitten lähteä heti!
Vaikka hetki sitten kun itse ehdotin samaa, minut törmättiin kun äidin täytyy päästä ostoksille vielä.
Se sattu.
Kuulemma lopuksi mummu oli sanonut äidille että lähdetään kun tuo on tuollainen, ei tästä tule mitään.
😭
Mua pelottaa taas.
Että mä teen itselleni jotain kun muhun sattuu.
En tapa itseäni, mutta yritän turruttaa kipuni muuhun kipuun.
Koska mä en jaksa enää.
Mä en jaksa kuulla päivästä toiseen kuinka huono ja kamala ja epäonnistunut ja itsekeskeinen ja kaikkea mahdollista olen.
Viikonloppu kavereiden kanssa oli ihana.
Sai nauraa, pitää hauskaa, ei tarvinnut kuunnella muutamaan päivään haukkuja.
Se tuntui niin ihanalta.
Kunnes tulin kotiin ja kaikki alkoi vielä pahempana.
Isä säikähti yksi päivä kun sanoin sille:
"Vittu mä vihaan tota ämmää!"
Eikä se edes ottanut sitä todesta.
Kuten äiti ei ota todesta sitä että mä tarvin wanhojen tanssipuvun. tai sen se ottaa todesta, mutta se ei tee asialle mitään.
Olen monta kertaa ehdottanut että mennään katsomaan pukuja, mutta ei käy.
Mä en enää tiedä mitä mä teen.
Mitä mä teen?
Mulla ei oo enään mitään keinoja.
Ei ainuttakaan...
Äiti on pitänyt siitä huolen.
Mulla on myös tosi hankala suhde äitiini. Siivoan aina ja en juo enkä polta ja tulen siskojenkin kanssa toimeen, mutta koskaan minua ei hyväksytä eikä minuun luoteta. Siskoni anoreksiakin on minun syytäni. Äitini soittelee kavereille ja niiden vanhemmille ja varmistelee asioita ja haukkuu kaverini ja minut ja kaikki. Äidilläni ei ole kavereita, sillä hän inhoaa kaikkia ihmisiä .Varsinkin ulkomaalaisia. Minulla on kolme serkkua, joista yksi on kehitysvammainen, toinen adoptoitu venäjältä lastenkodista ja kolmas alkoholisti. Äitini on ainut lapsi joten kaikki ovat isän puolelta. Äitini ei venäläistä serkkua suostu kutsumaan edes nimellä, ja kaikissa sukulaisissa on aina vikaa, mutta äidissäni ei koskaan ole mitään vikaa.
Äitini sanoi osastolla hoitajille että minä olen hoitoa vastaan ja käski minun heti tulla pois osastolta. Sain kuukauden oltua siellä, mutta silloinkaan en saanut levätä sillä minun piti mennä pitämään partioleiri, sillä minä " en saa olla niin itsekäs, että peruisin leirin sen takia, että minä en muka jaksa."
Minulla on koko ajan sellainen tunne, ettei minuun luoteta tai minusta välitetä hiukkaakaan. Ja se on totta. Kaikki on aina kiinni rahasta. Vanhemmilla on rahaa, mutta minulle ei voi ruokarahaa antaa eikä muutenkaan rahaa, mutta sisskoille ostettiin juuri 200 euron piano. Minä en saa edes syödä ja siskot saa mitä haluaa.
Tämä ei ole kateellisuutta vaan vanhemmat halveksii minua. Ihan kuin olisin joku orja kotona. Vastuuta ja kaikkea on, mutta ei minkäänlaisia oikeuksia. Ja nyt vanhemmat on keksinyt, että mun skootteri on mulla "väliaikaisesti lainassa". Se ei siis olekaan mun vaikka edellinen oli. Ja silti koko ajan äiti sanoo, että mä olen alaikäinen, joten silloin vanhempien pitäisi elättää mut ja tavaroiden pitäisi olla yhteisiä. Eihän se nyt koskaan niin mene, että lapsen täytyy ostaa vanhemmiltaan tavarat ennen kuin ne on omia. Minä en tosiaankaan nyt tajua että olenko alaikäinen vai täysiikäinen. Pitäis jonkunlaisia oikeuksia olla lapsellakin. Ja hyväksyntää. Minä en tosiaankaan tiedä, että olenko minä tässä sekaisin vai äitini. Veikkaan että äitini, sillä kaverini haluavat että olen poissa kotoa etten vain tee mitään itselleni, sillä kotitilanne on sietämätön. Ja kavereiden vanhemmatkin on jo tosi huolissaan, kun minä en uskalla mennä kotiin ja siskolla on anoreksia jo aika pahassa vaiheessa. Ja kaikkia ihmetyttää sekin, että äitini ei ikinä puhu kenenkään kanssa ja ei sillä ole mitään kavereita. Ihmiset sanoo että se on tullut hullkuksi. Joskus se on ollut siedettävä, mutta ei enää. Joskus kun kaverit tulee käymään, ne kysyy että "onko se noita täällä". Minä luulin pienenä äitiäni noidaksi kun se suuttui ihan älyttömistä asioista. Ja luulee se vieläkin että rahalla voi korvata kaiken. Ei se itse tajua, että se on tämän kaiken itse aiheuttanut, ja sen pitäisi mennä mielisairaalaan eikä minun tai siskon.
Kotona pitäisi olla niin, että vanhemmat on vastuussa lapsista ja selvittelee lasten tekemisiä, mutta minä joudun aina selvittelemään äitini ongelmia, kun se soittelee ties kenelle ja sanoo että minä käytän ihmisiä hyväksi, ja kun olen kaverilla se käskee tulemaan kotiin syömään ja kun olen kotona, sille on ihan sama missä olen. Ja joskus yöllä se saa kauhean raivarin, jos minä en ole kotona., Hänen mielestään en ole kertonut missä olen vaikka aina laitan viestiä. Ja edelliselle poikaystäövälle se soitti että olen alaikäinen ja käytän sitä hyväksi. Minä tiedän että minä en ikinä voi antaa anteeksi mitään mitä äitini on tehnyt. Minä olen sanonut että kaverit ei uskalla tulla meille ja että kavereiden ja niiden vanhempien mielestä tässä tilanteessa on jotain pahasti vialla, mutta kukaan ei uskalla olla eri mieltä kuin äitini.
Minulla ei ole enää mitään tunteita äitiäni kohtaan, olisi parempi jos sitä ei olisi, sillä minä en tosiaankaan ole ollut hankala tai kiittämätön, vaan äitini mielestä mikään ei ikinä riitä. minä en voi enää välejä korjata, kun ne 10 vuotta on ollut tällaiset. Olen vaan ylpeä siitä että uskallan nyt jo sanoa ääneen että minä olen terve ja äitini sekaisin. Siskoni mielestä tässä on myös jotain vikaa ja vanhemmat ei usko sen anoreksiaa, mutta sisko ei uskalla sanoa sitä. Ja toinen siskoni on vielä liian nuori ymmärtämään, että nyt on jokin pielessä.
Olen usein kavereilla yötä ja huoneeni ovessakin on kaksi hakaa etä saisin rauhassa nukkua. Minua pelottaa kotona sillä äitini on pelottava ja viimeksi, kun kaverini oli yötä meillä, äitini huusi meille ja meinasi tulla oven läpi. En tiedä oliko se kännissä, sillä siitä ei huomaa milloin se on juonut. Olen miettinyt sitäkin, että kun äitini saa raivokohtauksen niin silloin se varmaan on kännissä, mutten ole varma. Joka paikasta kyllä löytyy siideri ja kalja piiloja, ja sellaset kohtaukset ei ole normaaleja. Sillä jotenkin silmät oikein hehkuu vihasta, ja näyttää siltä että se olisi aineissa tai jotain, mutta minusta se ei kyllä käytä mitään aineita. Osaa se joskus olla asiallinenkin.
Nämä on siis minun ajatuksiani. Äitini varmasti kääntää kaiken niin että minä olen esimerkiksi väittänyt että se käyttää aineita. Minusta mitä vaan saa ajatella, sillä kuka vaan voi tehdä mitä vaan. Varsinkin jos ei voi luottaa ihmiseen. Äitini sanoo myös että minä en kestä auktoriteettejä. Kyllä minusta on ihan hyvä että asioita kielletään ja neuvotaan, mutta mun usko vanhempiin ihmisiin on jo mennyt. Minä aina etsin opettajista sitä äitiä, mutta tiedän, että kukaan ei voi minulle äidiksi ruveta. Minusta äidin pitäisi olla se joka on aina olemassa vaikka sille tekisi mitä. Ja minulle sitä ei ole olemassa ollutkaan. On vaan sellasia asioita joita ei voi korjata. Minut on jätetty yksin ja halveksittu kun minulle tuli masennus. Minua ei ole tuettu millään tavalla. Minä olisin voinut kuolla, ja minä voin edelleen. Minun on niin useasti ollut niin paha olla kotona että olen halunnut kuolla. Minä olen sanonutkin siitä, ja halunnut miettiä että mikä on ongelma, mutta minua halveksitaan. En tarkoita, että minusta ei pidettäisi, vaan paljon pahempaa, halveksintaa.
Minä tiedän, että kaikki psykiatrit ja sosiaali-ihmiset aina koittavat perhekokouksilla saada välit kuntoon, mutta se ei onnistu. Pitäisi tämän asian ammattilaisten tietää, ettei ikuisuuksiin voi yrittää. Minullakin on rajat. Kuinka kauan minun täytyy jaksaa sitä, että yritetään ja joka kerta epäonnistutaan? On tosiasia, että olen 17, enkä 18, mutta mahdanko olla elossa edes silloin kun olen täysi-ikäinen? Sillon voi olla jo myöhäistä, jotkut asiat täytyy tehdä nyt eikä huomenna. Minun pitää auttaa itseäni nyt. Tovottavasti sinullakin on voimia tehdä kaikki nyt. On kamalaa kun kaikki ammattiauttajat on lomilla ja kaikki tehdään ehkä parin viikon päästä. Ei täällä pärjää, jos ei itse tee mitään, ja se on todella kamalaa. Miten masentunut ihminen muka jaksaisi itseään auttaa, kun kaikki tuntuu pahalta?
Tästä tuli tosi pitkä kirjoitus, mutta tiedät ainakin, että jollain toisellakin on tällaista. Ja kun mulla on usein aikaakin, niin voit vaikka lähettää sähköpostia, ja kuka vain saa kirjotella, jos vertaistukea tarvitsee 🙂 (sinella92@hotmail.com) Paljon voimia! (myös tän lukemiseen) ;P
Mun on pitänyt sin-sa lähettää sulle sähköpostia, mutta se on välillä ylitsepääsemätön juttu.
Varsinkin viime aikoina moni asia on ollut ylitsepääsemätön.
Vähintäänkin rankka.
Mä en osaa kuvailla edes tunteita. Kai nämä tunteet on liian lähellä viime vuoden pahimpia aikoja.
Enkä voi edes puhua nupolla mitään!
Se on joku melkein eläkeikänen se hoitsu.
Se on liian äiti.
Mun on turha kertoa sille mitään, kun esim jos sanon että pidän itseäni lihavana, se sanoo etten mä voi niin ajatella kun olen kaunis nuori nainen. That's it.
En ole sen jälkeen maininnut asiasta.
Haluan sen vanhan takaisin. Se joka oli mun hoitsun sijaisena. Sille voi sentään puhua... ☹️
Mä tunnen itseni niin yksinäiseksi.
Että mä oon yksin tässä maailmassa.
All alone.
Viimeinenkin ystävä katosi, sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
Tuntuu ettei mulla ole enää pahemmin kavereitakaan.
Katson yhtä ja samaa leffaa joka päivä ja toivon että mun elämä olisi tuollaista.
Yritän unohtaa kaiken kivun ja koulun tuskineen...