Elämäni.

Elämäni.

Käyttäjä js aloittanut aikaan 22.10.2008 klo 22:06 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä js kirjoittanut 22.10.2008 klo 22:06

Mä en tiedä mistä alottaa…

Mulla on aina ollut paino-ongelmia. Jo lapsena kaikki sukulaiset kehottivat pudottamaan painoa ja sanoivat vanhemmille että miksi ne ei kiellä mua syömästä. Lapsesta asti oon pitänyt ruokaa lohduttavana. Ja minua on kiusattu painoni takia.
Yläasteen alkaessa aloin pudottaa painoa. Vähensin syömistä, mietein mitä söin. Kolmessa vuodessa painoni putosi noin 15kg. Olen nyt 162cm pitkä ja painan 52kg. Olen normaalipainoinen tietääkseni, mutta pidän itseäni vielä lihavana. Eikä suhteeni ruokaan ole lähelläkään kunnossa. Välillä on päiviä jolloin en syö mitään ja välillä päiviä jolloin ahmin kaikkea mahdollista. Yleensä suklaata ja jätskiä.

Tulen uusioperheestä. En ala siitä selittämään, sillä se on yleensä muille isompi ongelma kuin itselleni. Toki sen takia perheessäni on ollut usein riitoja, mutta ainahan niitä on jostain.
Olen aina ollut isin tyttö. Isä on se joka on ollut läheisempi, mutta ei hänellekään voi puhua mistään.
Ja äiti. Sen kanssa välit ovat täysin solmussa. Ei kulu päivääkään ettemme riitelisi. Aiheet ovat yleensä olemattomia. Viime aikoina aiheet ovat alkaneet olemaan jo suurempiakin. Mm. luulin että yhden riidan jälkeen hän kävisi käsiksi. On se sanonut että on huomannut mun pahan oloni mutta mitäs teet, että mä en voi ahdistua jne.
Koomista on, että vaikka tulen isän kanssa paremmin toimeen kun äidin, äidin puolen sisaruspuoleni ovat paljon tärkeämmät kuin isän puolen.

Jos suhteeni perheeseen ovat aika solmussa, samoin kavereihini. On aina ollut. Olen aina ollut se joka jätetään ulkopuolelle. Näin oli jo ennen koulun alkua. Jätettiin yksin, halveksittiin, ei leikitty kanssani ja vastaavaa.
Vanhempana sama jatkui. Kaverini yrittivät muuttaa minua kuudennella luokalla sellaiseksi kuin he halusivat. Yläasteelle mennessä välimme katkesivat.
Sain kaksi ystävää. Kahdeksannella luokalla toinen valehteli pahoin ja siitä voisi oikeastaan sanoa että alkoi alamäki. Menetin luottamuksen lähes kaikkiin ihmisiin. En luota enää kenenkään sanoihin.
Yhdeksännellä luokalla, vuosi sitten, asiat karkasivat pahasti hanskasta.
Ystävien kanssa tuli riideltyä ja itkin usen. Silloin tuli ensimmäisen kerran itsetuhoisia ajatuksia, vähän ennen joulua.
Tänä vuonna, uudesta vuodesta alkaen, koko ajan on mennyt huonommin ja huonommin.
Ei ole jaksanut tehdä muuta kuin maata ja nukkua. Koulukirjoihin en ole pahemmin koskenut kuin pakosta. Silti numerot ovat pysyneet ihan hyvinä, lukiossakin.
Lukio alkoi nyt syksyllä ja se vie ne loputkin voimat. Ne paineet ja se kun pitää kouluun mennessä esittää jotain mitä en ole. Iloista ja onnellista, kaukana siitä mitä oikeasti tunne. Menin puhumaan terveydenhoitajalle, joka ohjasi eteen päin. Mutta sekään ihminen ei ymmärrä kun sanon että voin pahoin, että kouluun meno saa paniikkiin, olen yksin ja olen kamala ihminen. Mutta kai hän yrittää auttaa, sillä hän yrittää saada minua eteen päin psykiatriselle poliklinikalle.
Mutta mä en tiedä jaksanko mä odottaa niin kauan. Koska vanhemmat ei tiedä mitään ja mä toivon että ne ei saakaan selville. Lähinnä äidin anteen takia masentuneita kohtaan. Se halveksii masentuneita pahasti. Mä en halua kohdata sen halveksuntaa nykyistä enempää.

Kaikki kaverit ja ystävät ovat kaikonneet. Kun ne on saanut selville masennuksestani, ne ovat kadonneet. Lakanneet puhumasta. Edes ne jotka tietävät millaista tämä on, ovat hiljentyneet.
Tuntuu pahalta että kaikki ovat kadonneet, kunnes tarvitsevat jonkun joka kuuntelee murheita. Silloin kyllä minut muistetaan. Totta kai haluan auttaa itselle tärkeitä ihmisiä, se on ihanaa jos pystyy saamaan jollekin paremman olon, mutta kun asia ei toimi toisin päin. Minulla ei ole ketään. Siksi kai tätä kirjotan. Toivon että joku sanoisi että tietää miltä tämä tuntuu, koska kaikki aina vain sanovat että mitä sä valitat.
Jopa itse, koska mullahan on periaatteessa kaikki kunnossa.

Viiltelystä on tullut apukeino, asia jonka turvin jaksaa edes jotain, mistä saa voimia ja minkä turviin voi paeta. Tiedän että se ei auta, vaan pahentaa, mutta ei se tieto auta. Koska siinä on jotain lohduttavaa, tuntee että edes hetken hallitsee elämäänsä. Elämää, jossa ei ole mielestäni mitään elämisen arvoista.
Mikään ei enää jaksa piristää. Mikään ei saa enää jaksamaan. Sitä vain toivoo joka yö ettei enää heräisi.

Liian pitkä selostus elämästäni, eikä tossa ole läheskään kaikista asioista.
Mä en ees tiiä miksi mä kirjotin tän. Ehkä se oli väärin, mutta kun on olo ettei kestä tätä elämää. Kun ei pysty edes tekemään itsemurhaa, järkeä vielä liiaksi tallella.

😯🗯️

Käyttäjä js kirjoittanut 27.11.2008 klo 22:30

Hyvä tietää, koska se syöminen on kyllä suuri ongelma. Mutta niin kun sanoin, mä syön toistaseksi ainakin, koska mä en halua siitä lisää ongelmia itselleni..
Mä oon nyt sitten jonossa osastolle. Kävin tänään lääkärissä, se määräsi toisia lääkkeitä ja olen menossa keskiviikkona tutustumaan sinne osastolle. Että haluanko sinne oikeesti jne.
Tässä vaan on ongelma nimeltä vanhemmat. Suuri yllätys. Ne ei tiedä lääkkeistä (vanhoista tietää, mutta mä en syö niitä...) ja että mä oon menossa osastolle.. Pitäs varmaan kertoa ennen kuin se päivä koittaa, mutta elämä muuttu helvetiksi jo sillä sekunnilla kun äiti sai tietää masennuksesta, että mä en uskalla ajatella mitä se tekee kun ton kuulee. Itkee varmaan siskolle puhelimessa miten pahalta SIITÄ tuntuu kun mä olen tällänen..

Sin-sa, älä tee sitä. Mä tiedän kyllä omalta kohdalta kuinka tekisi mieli, kun on vaan niin paha olo, mutta eikö kannattaisi taistella silti? Näyttää niille vanhemmille että ilman niitä selvisi? Eikö se olisi loistava "kosto"? (Jos sitä nyt siten voi kutsua..)
Ja itku... Se voi olla hyväkin asia että itkee. Koska se auttaa oloon, ainakin vähän.
Voimia sulle! Ja suuren suuri halaus.

Käyttäjä sin-sa kirjoittanut 29.11.2008 klo 11:53

Minun äidilläni on aina ollut henkisiä ongelmia. Se tuli ihan hulluksi, kun puhuttiin osastosta. Se sanoi, ettei kukaan ollut siitä kertonut ja syytti mua kaikesta ja sanoi että "kyllä sä tiedät itekin, että käytät yhteiskunnan varoja hyväksi. Lopeta jo tommonen lapsellinen kiukuttelu." Onko se kiukuttelua jos haluaa tappaa itsensä. Mun kumpikaan vanhempi ei vieläkään hyväksy mua, halveksii ja haukkuu vaan. jJa lääkkeitä en sais käyttää, ja sillon kun ekan kerran pidettiin verkostopalaveri, niin äiti sanoi, että mull on paha astma, ja kaikki johtuu astmasta. Ja nyt uusissa kokouksissa se on kieltänyt koko astman. Sanonut vaan, että "sä et too koskaan mitään astmakohtausta saanu, esität vaan, ei sulla mitään astmaa ole" ja oikeasti on, on ollut jo 12 vuotta ja vielä tosi paha sellanen. Talvella olen aina kipeä enkä voi mennä ulos.
Lääkärit ja hoitajat ja kaikki on kyllä huomannu, että mun äiti puhuu niin ristiriitaisesti etteisen sanoja voi uskoa. Eikä siihen voi luottaa. En pysty olemaan sen kanssa edes samassa huoneessa, joka kerta se keksii jotain kommentoitavaa. Ja ihan tahallaan sanoo omalle lapselle sellasia asioita jotka loukkaa ja joita ei voi antaa anteeksi. Joskus mä luulin, että tää johtuu mun "teni-iästä", ettämä vaan kiukuttelen. Mutta en ajatellut niin kauan. Mulla on perinnöllinen ast,ma, mummullaoli myös. Ja mummulla oli masennus, sekin jotenkin perinnöllinen. Ja mulla on myös. Ja mummu oli kymmenen vuotta sillä osastolle jolla mä olin kuukauden. Jotenkin musta tuntuu, että mulle tulee aina kaikki perinnölliset jutut. Toivottavasti ei enempää mitään sairauksia.

Mulle ainakin osasto oli hyvä paikka, Oli kavereita, hoitajia, tekemistä, kaikkea. Mun oli turvallista olla siellä. Vanhemmat ei suostunu tulemaan kattomaan, mutta kaverit kävi usein. Ja me juhlittiin juhannustakin siellä. Haettiin koivuja ja katottiin telkkaria ja syötiin karkkia. Se oli kivaa. Ja nuorten osastolle pääsee helpommin kuin aikusten osastolle. Nuorten osastolla on niitäkin jotka ei oikeesti oo masentuneita, mutta joiden vanhemmat on halunnu laittaa lapsensa tutkittavaks osastolle. Siellä aikusten osastolla taas ei saa edes pitää omia vaatteita, ja siellä on vaan niitä, jotka on oikeasti tosi sairaita ja itsetuhosia.
Nuorten osastolla oli joskus samaan aikaan 13 ihmistä ja sillon oli ihan älyttömän ihanaa olla siellä. Ihan kuin olis asunu yhtenä perheenä siellä. Tehtiin askarteluja ja kokattiin ja käytiin lenkillä ja kaikki koitti auttaa toisiaan. Mun hyvä kaveri rinnakkaisluokalta oli osastolla samaan aikaan kuin minä. Se oli hyvä juttu, mä sain auttaa sitä samalla, sillä mulla on aina ollut ihan loputon tarve auttaa toisia.
Mutta tee ite päätökset sun asioista. Jos susta tuntuu, ettet jaksa, niin sä voit mennä osastolle vaikka vanhemmat sanois mitä. Ei mun vanhemmat antanumun mennä osastolle, mutta mä halusin. joten vahtoehtona vanhemmille oli, että joko menen osastolle tai sit huostaanotto. Päädyttiin sitten, että menen osastolle.
Paljon oon kirjottanu, mutta tee omat päätökset, joskus täytyy taistella vastaan eikä se oo lainkaan lapsellista. Jos vanhemmat ei ymmärrä, ettet sä jaksa enää, niin sun ei tarvi kuunnella niiden mielipiteitä. Joskus on parempi vaan laittaa kädet korville ja päättää itse. Halaus!

Käyttäjä js kirjoittanut 10.12.2008 klo 00:41

Se on kamalaa että sun äiti on tuollainen. Vanhempien pitäisi olla niitä jotka rakastaa ja auttaa. Mutta niinhän se ei vain tunnu menevän...

Mulla on ollut helpompaa viime aikoina.
Äiti on rauhottunut, mikä on suuri ihme.
Ja suurimpia tunnekuohuja varmaan on hillinnyt lääkitys.

Mutta mä en tiedä siitä osastosta.
Pari viikkoa sitten mä halusin sinne, nyt mä tunnen syyllisyyttä pelkästä miettimisestä. Että mä veisin vain jonkun toisen paikan, sellasen joka tarvii sitä enemmän kun minä.
Vaikka viime aikoina alkanut tajuamaan että kaikki on päin helvettiä.
Tajunnut sen kuinka vähän vanhemmat musta oikeesti välittää.
Sen että oikeesti kaikki ihmiset on kadonnut elämästä.
Mikään ei tunnu enään samalta kuin ennen.
Musiikki turhauttaa, vaikka se on mun suurin intohimo.
Mä en pysty enään kirjoittamaan. Mä oon kirjoittanut lapsesta saakka ja nyt mä en enää saa aikaseksi mitään. Turhauttaa.
Viime aikoina mulle on alkanut kehittyä sosiaalisten tilanteiden pelkoa.
Esim. koulussa kun on paljon ihmisiä, tulee fyysisiä oireita, ja muutenkin koulustressi on liikaa.

Ja vielä sellainen asia on mietityttänyt viime aikoina, että mihin vedetään hyväksikäytön raja?
Miten se määritetään?
Koska mä olen kohta kymmenen vuotta paennut muistoja. Tapahtumia.
Yritän koko ajan enemmän ja enemmän unohtaa sitä ja se on koko ajan enemmän ja enemmän mielessä.
Ja kun siitä on se kymmenen vuotta tai enemmän, olin silloin kuuden tai nuorempi, joten ei ole tietoa onko muistikuvat oikeita.
Niihin tapahtumiin liittyy yksi poikapuolinen sukulaiseni, joka on minua kaksi vuotta vanhempi. Eli tapahtuma hetkellä hänkin oli lapsi.
Mä pidin lapsena serkkuani kuin veljenä ja ne teot tuntu sillon normaalilta...
Jos ne edes tapahtu.
Mutta mä luulen että tapahtu, se selittäisi niin paljon.
Ja miksi mä kehittäisin itselleni tapahtuneen jotaint tollasta, jos ei kerran ole?

Käyttäjä js kirjoittanut 29.12.2008 klo 23:43

Viime aikoina ollut jotenkin parempi olo.
Vaikka elämä mennyt päin helvettiä mitä enemmän (kuolee viikottain ihmisiä lähipiiristä), musta on tuntunut etten oo saanut niistä "ystäviltä" (jotka on hokenut olevansa mun tukena aina kun tarviin) edes puhekumppania kun toinen vastaa viesteihin joskus ja toiseen en oo kahteen viikkoon saanut yhteyttä.
Ja nyt menin sotkemaan välit yhteen...

Kun voisi vain kadota. Jättää kaiken taakse. Ihan kaiken. Joka ikisen asian mun elämästä ja alottaisi uudelleen. Kumpa voisi...

Käyttäjä sin-sa kirjoittanut 30.12.2008 klo 19:57

Minä juuri poistelen vanhan ystäväni kommentteja facebookista. En tiedä, miksi ystävyys loppui, siihen ei ollut mitään syytä. Kai minä olin sitten se, jota pitää hävetä, kun minulla on masennus ja jouduin osastolle. Ei sellaisen ihmisen kanssa voi olla, joka on ollut hullujen huoneella☹️ vanhoja ystäviä ei ole enää, vain niitä osastolta saatuja...
Voi kun ihmiset ei olis niin tyhmiä, että ajattelee vaan itseään. Jos jollain on vaikeeta niin heti haetaan uus kaveri...😞
Voimia!

Käyttäjä js kirjoittanut 31.12.2008 klo 13:08

Viimisen parin päivän aikana saanut muutaman uuden kaverin. Ja ne on halunnut alkaa puhumaan mun kanssa (mesessä) vaikka tietää mun tilanteen.
Että sinänsä ihan hyvin, vaikkakaan mä en osaa luottaa ihmisiin, kun ne on pettänyt monta kertaa ja kun omiin muistoihin tai aisteihinkaan ei oo enään luottaminen.

Tänään tapahtu taas jotain mikä veti maton jalkojen alta.
Äiti haki postia ja kerto että mulle on kirje. Mä ihmettelin sitä ja avasin kirjeen samalla kun kävelin rappusissa. Hyvä etten pudonnut alas...
Mulla on osastolle paikka, ensi viikon perjantaina. MUTTA!
Ensiksikään vanhemmat ei ees tiiä että olin jonossa, että nyt olis paikkakin.
Mä en kestäisi äitiä sen jälkeen, se tekisi elämästä helvettiä.
Toisekseen, mä en oo varma haluanko sinne. Tai siis että olisko se mulle hyvä paikka ja kun kuitenkin on ihmisiä jotka voi paljon mua huonommin ja ne tarvitsisi sen paikan. Kun nyt oon voinut paremmin, ei oo ollut itsemurha-ajatuksia ties koska viimeksi, mutta elämä kyllä on sekasin ja tiedän että tarviin apua mutta en tiedä onko osasto sitten se oikea vaihtoehto.

Mä en tiedä mitä tehdä...😯🗯️

Käyttäjä sin-sa kirjoittanut 01.01.2009 klo 00:01

Minunkaan osastopaikastani ei vanhemmat tienneet, psykiatrin kanssa päätettiin ja pääsin sinne aikias heti. Jos tiedät, että sinulla on välillä huonoja ja välillä hyviä päiviä, niin mene osastolle. Minusta aina päivällä tuntuu ihan hyvältä, mutta illalla hirveältä. Jos sinä olet terve, niin pääset kyllä osastolta pois parissa päivässä. Kannattaa ainakin harkita sinne menoa. Minun äitini on myös tehnyt elämästäni helvettiä, mutta osastolla olin rauhassa ja sain ajatella. Nyt on helpompi taistella äitiä vastaan, kun tietää, että äitini ei ole terve ja itsekin olen niin herkkä, etten aina pysty itseäni hasllitsemaan. Itsemurha-ajatuksia on joka päivä, mutta siihen on jo tottunut. Toivon vain, että en harkitsematta tee itsemurhaa, joskus on ollut tosi lähellä...

Käyttäjä Musta susi kirjoittanut 01.01.2009 klo 13:06

Mielestäni sinun kannattaa mennä osastolle.

Kun itse mietin hoitoon menemistä ja sitä että on ihmisiä jotka tarvitsevat enemmän apua kuin minä yms, niin eräs ystäväni vastasi siihen viisaasti: "Jos itse tuntee olevansa hoidon tarpeessa, sinne kannattaa mennä, ennen kuin tilanne pahenee. Ja vähät väliä mitä muut ajattelevat, se on sinun ikioma elämäsi."

Voimia ja jaksamista!🙂🌻

Käyttäjä js kirjoittanut 02.01.2009 klo 20:04

Mä oon nyt puhunut isän ja siskon kanssa. Isä ei sanonut mielipidettään asiaan (eli saan itsepäättää) ja sisko sanoi suoraan että mä en tarvitse sitä ja että mun ei pitäisi lääkkeitäkään syödä.
Ja syy miksi sisko sanoi näin on äitimme.
Meillä oli uutena vuotena hyvät keskustelut aiheesta. Äidistä, siskon lapsuudesta jolloin äiti että isompi siskomme hakkasi tätä siskoani, se muutti pois 13 vuotiaana koska ei kestänyt eikä tullut äidin kanssa toimeen. Nyt ne on taas jo puheväleissä (sisko on yli 30) ja niin edelleen, mutta nyt sisko on huolissaan musta ja mun isästä (joka on sen isäpuoli).
Koska se on kuulemma nähnyt mitä äiti on tehnyt meille, kun kumpikin me voidaan psyykisesti että fyysisesti huonosti.
Kyllä äiti välittää mutta se on... äiti. Se ei osaa näyttää tunteitaan ja se on hallitseva jne, ilkeä äitipuoli hahmoa enemmän kuin äitiä.
Ja äiti on kuulemma ennen kuin tapasi isäni edellisen suhteen loputtua ollut masentunut ja vetänyt mielialalääkkeitä. Tästä kuulin siskolta, en äidiltä. Onko siis ihme että äiti kielsi voimakkaasti etten saa käyttää lääkkeitä? Tosin mä käytän, mutta se ei sitä tiedä.
Ja sisko sanoi tähän kaikkeen olevan lääkkeen. Se auttaisi isää että mua:
Äidin ja isän eroaminen.
Niin raa'alta ja pahalta kuin se kuullostaa, musta tuntuu että se on ainoa vaihtoehto. Äiti romahtaa, mutta se on sellainen sissi että kyllä se sen kestäisi.
Mutta mä ja isä ei pian enään kestetä.
Mulle ainakin olisi parempi päästä pois kotoa, koska silloin kun en ole kotona, mä oon oikeesti kunnossa. Yön oon poissa niin kestää pari päivää ennen kuin alkaa romahtamaan äidin jutuista.

Mutta toisaalta musta tuntuu että mun sisko manipuloi mua..
Mä en voi käsittää miksi musta tuntuu siltä!
Jotenkin vain sellanen olo... Kuin se yrittäisi käyttää mua välineenä kostaakseen menneisyydessä tapahtuneet asiat äidille. Vaikka se kyllä sanoi ettei asia ole niin, mutta mä en voi mitään sille tunteelle.
Mutta mä en tiedä uskoako siihen tunteeseen, koska mä en osaa luottaa kenenkään sanomisiin ylipäätään.

Ja vaikka mä puhuin pois pääsystä, mä en oo yhtään vakuuttunut että osasto olisi mun paikka. Hyödyttäisikö se mitään?
Koska ongelman nimi on äiti ja vaikka sä sin-sa sanoit että sua oli auttanut kun oli päässyt pois kotoa hetkeksi, ainahan sinne pitää palata. Ja silloin siitä tulisi vielä kauheampaa, mä tiedän sen. Äidillä olisi raivoa sisällä niin paljon ettei täällä pystyisi olemaan.
Ja kyllä mä tiedän että osastolla menoon liittyy vanhempien kanssa puhuminen ja niiden kanssa toimiminen, äiti on helvetin fiksu ja filmaattinen kun on sen tarve. Ja se on esim. loistava ystävä nytkin mun kummitädille jonka sisko kuoli (mikä saa mullekin pahan olon kun kummitäti on ihan hajalla), mutta äiti se ei osaa olla. Se osaa vain esittää ulkopuolisille erinomaista äitiä.

Mä en vaan tiedä mitä tehdä...
Uskoako siihen kun sisko sano että isän ja äidin ero auttaisi mua että isää vai siihen että se manipuloi mua?
Mennäkö osastolle vai ei? 😐

Ja kun mulla ei oo edes ketään ystävää kenen kanssa puhua tästä kuviosta. Kun olisi ystävä kenelle puhua, se auttaisi samaan tunteitaan ja ajatuksiaan selviksi, mutta kun ei ole niin... pitänee pärjätä ilman.

Käyttäjä js kirjoittanut 07.01.2009 klo 21:35

Torstaina pitää tehdä päätös...
Mitä mä teen? 😯🗯️
Kun toisaalta tekisi mennä osastolle, saisi apua, mutta mä pelkään äidin sekoamista..

Käyttäjä sin-sa kirjoittanut 08.01.2009 klo 22:21

Mene ihmeessä osastolle. Mulla oli aivan samanlainen tilanne ja päätin itse mennä osastolle. Kaikki perheenjäsenet oli sitä vastaan ja haukkui mua, mutta osastoaika oli ihanaa verrattuna normaaliin kotona oloon. Mua ei painostettu mihinkään, sai itkeä ja sai olla sellainen kuin on. Minä oikeasti kehotan sua menemään osastolle. Mulla on ihana opettajakaveri joka sillon sanoi, että se on sun elämäs, sä päätät. Kukaan muu ei voi siihen vaikuttaa. Vaikka kaikki kääntyis sua vastaan tai jäisit yksin, niin sä saat tehdä niinkuin sinusta parhaalta tuntuu. Muut sopeutuu siihen sitten aikanaa. Se on nyt sun aika levätä. Mun oli tosi vaikea silloin ajatella niin, mutta onneksi menin osastolle.
Halaus <3 Voimia <3

Käyttäjä js kirjoittanut 12.01.2009 klo 17:01

sin-sa kirjoitti 8.1.2009 22:21

Mene ihmeessä osastolle. Mulla oli aivan samanlainen tilanne ja päätin itse mennä osastolle. Kaikki perheenjäsenet oli sitä vastaan ja haukkui mua, mutta osastoaika oli ihanaa verrattuna normaaliin kotona oloon. Mua ei painostettu mihinkään, sai itkeä ja sai olla sellainen kuin on. Minä oikeasti kehotan sua menemään osastolle. Mulla on ihana opettajakaveri joka sillon sanoi, että se on sun elämäs, sä päätät. Kukaan muu ei voi siihen vaikuttaa. Vaikka kaikki kääntyis sua vastaan tai jäisit yksin, niin sä saat tehdä niinkuin sinusta parhaalta tuntuu. Muut sopeutuu siihen sitten aikanaa. Se on nyt sun aika levätä. Mun oli tosi vaikea silloin ajatella niin, mutta onneksi menin osastolle.
Halaus <3 Voimia <3

Tää nyt tuli liian myöhään ja päätin siis olla menemättä.

Käyttäjä sin-sa kirjoittanut 20.01.2009 klo 23:14

Ei se ole viimeinen mahdollisuus. Sinä voit mennä osastolle myöhemmin, jos tilanne sitä vaatii. Ethän kuuntele meidän mielipiteitä ainakaan niin paljon, että annat niiden vaikuttaa itseesi.
Sinulla on elämä, joka on vain sinun. Jos sinä haluat mennä osastolle tai olla kotona tai kadota jonnekin, se on sinun päätöksesi. Minä ajattelen niin, että ihminen voi tehdä mitä vain, kaikkeen on syynsä. Ihan kaikkeen.
Vain yksi päätös on pitävä... kuolema. Jokainen päivä jonka päätät selvitä eteenpäin, antaa sinulle paljon tarvittavia neuvoja ja ajatuksia, jotta voit taas päättää selvitä seuraavaan päivään. Jos osastolle meno ei nyt tuntunut hyvältä asialta, se voi jonain toisena päivänä tuntua ainoalta vaihtoehdolta. Jos et osaa päättää, nuku yön yli. Minä teen aina niin. Jotenkin illalla ajatukset ovat synkkiä ja aamulla on valoisaa.
Kun luet näitä tekstejä, olet jostain samaa mieltä ja jostain eri mieltä. Ja jotkut asiat tuntuvat olevan ihan kuin omasta elämästä. Juuri ne sun lukemat tekstit ja kuulemat sanat sekä laulut on niitä jotka auttaa sut eteenpäin.
Jonain päivänä kun haluaisin vaan kuolla, yksi sana voi pelastaa päivän, tai yksi hymy.
Halaus! <3

Käyttäjä js kirjoittanut 21.01.2009 klo 18:00

Mä haluaisin mennä osastolle. Koska mä en jaksa näin enää kovinkaan kauaa. Mennyt fyysinenkin terveys huonoksi.
Mutta... Ihmiset ei käsitä millaseksi helvetiksi äiti mun elämän tekisi osastolta tulon jälkeen. Mä tiedän sen. Se esittäisi kaikille mahdollisille henkilöille täydellistä, mutta sitten kun ne ihmiset on häipynyt, vain minä, äiti ja isä kotona, se huutaa. Ja huutaa. Ja syyllistää. Ja huutaa. Ja syyllistää.
Mä en jaksaisi sitä. Mä tiedän sen jo nyt ja se on se syy miksi mä en mene osastolle. Koska mä en jaksaisi palata takasin tänne helvettiin.
Kolmen päivän poissaolon jälkeen kun piti tulla "kotiin" oli lähellä etten purskahtanut itkuun, kun en halua olla täällä.

Tosin helmikuun alkupuolella pitäs minä, äiti, isä ja lääkäriä puhua osastosta. Tai ylipäätään mun tilanteesta ja siitä että osasto olisi mulle hyvä paikka. Lääkäri ehdotti että vedotaan koulun kärsimiseen (koska mun keskittyminen on kännisen hiiren luokkaa), niin ne voisi sillon tajuta tilanteen. Ja niille pitäs kyllä selittää että mu väsymys ei johdu siitä etten nuku tarpeeksi, vaan masennuksesta. Niille pitäs selittää ja vääntää kaikki muukin rautalangasta.
Katsoo nyt miten se menee. Katsoo nyt miten sinne jaksaa ja siitä eteen päin. Päivä kerrallaan.

Todella kiva, kun sain äsken pilarin enkä nyt tiedä kuka se on. Ei se tavallaan, mutta mua pelottaa että se on yksi mun koulukaveri ja pelkään että se kertoo kaikkea paskaa selän takana. 🤕

Käyttäjä Eläväinen kirjoittanut 22.01.2009 klo 10:11

Hei js!

Älä unohda kuunnella itseäsi siinä, mitä todella tunnet. On hyvä, että tiedostat tarpeesi mennä osastolle.

Äitisi suhtautuminen pulmiisi kummastuttaa... Kukapa vanhempi ei haluaisi lastensa parasta. Äitisi ehkä tuntee, että jos kärsit, hän on epäonnistunut vanhempana. Hän saattaa kieltää ongelman, mutta vaikeudet eivät kieltämällä ratkea.

Sinun on aika keskittyä itseesi! Tarvitset paikan, jossa lopultakin voit puhua vapaasti. Olisit tarvinnut jo aikaisemmin. Toivon sinulle itsesi ja perheesi vuoksi rohkeutta lähteä osastolle ennen kuin on myöhäistä. Olet tärkeä ja kaiken avun arvoinen!🙂👍