Mä en tiedä mistä alottaa…
Mulla on aina ollut paino-ongelmia. Jo lapsena kaikki sukulaiset kehottivat pudottamaan painoa ja sanoivat vanhemmille että miksi ne ei kiellä mua syömästä. Lapsesta asti oon pitänyt ruokaa lohduttavana. Ja minua on kiusattu painoni takia.
Yläasteen alkaessa aloin pudottaa painoa. Vähensin syömistä, mietein mitä söin. Kolmessa vuodessa painoni putosi noin 15kg. Olen nyt 162cm pitkä ja painan 52kg. Olen normaalipainoinen tietääkseni, mutta pidän itseäni vielä lihavana. Eikä suhteeni ruokaan ole lähelläkään kunnossa. Välillä on päiviä jolloin en syö mitään ja välillä päiviä jolloin ahmin kaikkea mahdollista. Yleensä suklaata ja jätskiä.
Tulen uusioperheestä. En ala siitä selittämään, sillä se on yleensä muille isompi ongelma kuin itselleni. Toki sen takia perheessäni on ollut usein riitoja, mutta ainahan niitä on jostain.
Olen aina ollut isin tyttö. Isä on se joka on ollut läheisempi, mutta ei hänellekään voi puhua mistään.
Ja äiti. Sen kanssa välit ovat täysin solmussa. Ei kulu päivääkään ettemme riitelisi. Aiheet ovat yleensä olemattomia. Viime aikoina aiheet ovat alkaneet olemaan jo suurempiakin. Mm. luulin että yhden riidan jälkeen hän kävisi käsiksi. On se sanonut että on huomannut mun pahan oloni mutta mitäs teet, että mä en voi ahdistua jne.
Koomista on, että vaikka tulen isän kanssa paremmin toimeen kun äidin, äidin puolen sisaruspuoleni ovat paljon tärkeämmät kuin isän puolen.
Jos suhteeni perheeseen ovat aika solmussa, samoin kavereihini. On aina ollut. Olen aina ollut se joka jätetään ulkopuolelle. Näin oli jo ennen koulun alkua. Jätettiin yksin, halveksittiin, ei leikitty kanssani ja vastaavaa.
Vanhempana sama jatkui. Kaverini yrittivät muuttaa minua kuudennella luokalla sellaiseksi kuin he halusivat. Yläasteelle mennessä välimme katkesivat.
Sain kaksi ystävää. Kahdeksannella luokalla toinen valehteli pahoin ja siitä voisi oikeastaan sanoa että alkoi alamäki. Menetin luottamuksen lähes kaikkiin ihmisiin. En luota enää kenenkään sanoihin.
Yhdeksännellä luokalla, vuosi sitten, asiat karkasivat pahasti hanskasta.
Ystävien kanssa tuli riideltyä ja itkin usen. Silloin tuli ensimmäisen kerran itsetuhoisia ajatuksia, vähän ennen joulua.
Tänä vuonna, uudesta vuodesta alkaen, koko ajan on mennyt huonommin ja huonommin.
Ei ole jaksanut tehdä muuta kuin maata ja nukkua. Koulukirjoihin en ole pahemmin koskenut kuin pakosta. Silti numerot ovat pysyneet ihan hyvinä, lukiossakin.
Lukio alkoi nyt syksyllä ja se vie ne loputkin voimat. Ne paineet ja se kun pitää kouluun mennessä esittää jotain mitä en ole. Iloista ja onnellista, kaukana siitä mitä oikeasti tunne. Menin puhumaan terveydenhoitajalle, joka ohjasi eteen päin. Mutta sekään ihminen ei ymmärrä kun sanon että voin pahoin, että kouluun meno saa paniikkiin, olen yksin ja olen kamala ihminen. Mutta kai hän yrittää auttaa, sillä hän yrittää saada minua eteen päin psykiatriselle poliklinikalle.
Mutta mä en tiedä jaksanko mä odottaa niin kauan. Koska vanhemmat ei tiedä mitään ja mä toivon että ne ei saakaan selville. Lähinnä äidin anteen takia masentuneita kohtaan. Se halveksii masentuneita pahasti. Mä en halua kohdata sen halveksuntaa nykyistä enempää.
Kaikki kaverit ja ystävät ovat kaikonneet. Kun ne on saanut selville masennuksestani, ne ovat kadonneet. Lakanneet puhumasta. Edes ne jotka tietävät millaista tämä on, ovat hiljentyneet.
Tuntuu pahalta että kaikki ovat kadonneet, kunnes tarvitsevat jonkun joka kuuntelee murheita. Silloin kyllä minut muistetaan. Totta kai haluan auttaa itselle tärkeitä ihmisiä, se on ihanaa jos pystyy saamaan jollekin paremman olon, mutta kun asia ei toimi toisin päin. Minulla ei ole ketään. Siksi kai tätä kirjotan. Toivon että joku sanoisi että tietää miltä tämä tuntuu, koska kaikki aina vain sanovat että mitä sä valitat.
Jopa itse, koska mullahan on periaatteessa kaikki kunnossa.
Viiltelystä on tullut apukeino, asia jonka turvin jaksaa edes jotain, mistä saa voimia ja minkä turviin voi paeta. Tiedän että se ei auta, vaan pahentaa, mutta ei se tieto auta. Koska siinä on jotain lohduttavaa, tuntee että edes hetken hallitsee elämäänsä. Elämää, jossa ei ole mielestäni mitään elämisen arvoista.
Mikään ei enää jaksa piristää. Mikään ei saa enää jaksamaan. Sitä vain toivoo joka yö ettei enää heräisi.
Liian pitkä selostus elämästäni, eikä tossa ole läheskään kaikista asioista.
Mä en ees tiiä miksi mä kirjotin tän. Ehkä se oli väärin, mutta kun on olo ettei kestä tätä elämää. Kun ei pysty edes tekemään itsemurhaa, järkeä vielä liiaksi tallella.
😯🗯️
On kamalaa kun ei ole ketään. Minulla on tosi paljon kavereita ja opettajia ja kaikkia ihmisiä ympärillä, mutta jos sanon jotain omasta olostani, he kauhistuvat. He ovat iloisia, eivät ole ikinä edes ajatelleet, miksi täällä eletään, tai että voisi kuolla. He eivät pysty auttamaan minua, halaamaan ja kuuntelemaan tai sitten vain olemaan hiljaa. Minä olen monesti kertonut, kuinka haluaisin äidin. Katsoin iltaisin salkkarit, mietin Juulian ja Tanjan suhdetta, koko ajan mietin, miten jollain voi olla niin hyvin asiat. Itken kun äiti ja lapsi halaavat, itken kun lapsi kertoo äidilleen mitä päivällä on tapahtunut. Kaikista kamalinta on nähdä, kun perhe on kaupassa yhdessä, ostetaan ruokaa ja hymyillään. Niin pieniä asioita ja niin paljon ne minua satuttaa.
"Mä näin tänään lapsien leikkivän
puistossa ilosii, äitejä ja isejä
ja mä mietin, oispa kaikilla näin hyvin
jokasella lapsella turvallinen ja lämpöinen syli
johon vois laskea, päänsä kun pelottaa
ihanaan tuutulauluun rauhassa sais nukahtaa
nuku rauhassa, rakas enkeli
ihana ääni, sanois niin lempeesti"
Minä haluan aina auttaa toisia. Ennen masennusta en ymmärtänyt aina olla tukena, en ymmärtänyt että jotain asioita ei vain voi ratkaista. Anorektikkoa ei saa syömään noin vain, masentunutta ei saa iloiseksi hymyilemällä. Miten asiat voivat olla niin vaikeita. Pohjalle voi pudota hetkessä, mutta ylösnousemiseen menee niin kovin pitkä aika.
Onko sinulla joku johon luotat oikeasti? Joku tuttu tai tuntematon, jonka haluaisit auttavan ja kuuntelevan? Sanoit, että äitisi huutaa sinulle. Minun äitini huutaa myös, kotona ei saa näyttää mitään tunteita, masennukseni on sellainen aihe, jota äitini pitää naurettavana. minulle nauretaan päin naamaa kun sanon, että haluan kuolla. Minä yritin kaikkea, sen aina sanon. Näitä välejä ei pysty enää korjaamaan. Opettajani sanoi, ettei sille voi mitään, pitää etsiäö apu muualta, jättää vanhemmat huomiotta. Kun kerran uskallat sanoa, että sinä olet oikeassa ja äitisi väärässä, niin on helpompi olla. Se että joku ihminen on vanhempi tai rikkaampi ei tarkoita sitä, että hän olisi oikeassa. Joillakin ihmisillä on sellainen käsitys, että aikuiset ovat aina oikeassa ja osaavat käyttäytyä hyvin. Minäkin joskus luulin niin, mutta kun elää keskellä kaaosta, huomaa, että muutkin ovat haavoittuvaisia. Äitini takia luulin 14-vuotiaaksi asti, että aikuisilla ei ole ystäviä. Minä olin todella vihainen kun sain kuulla opettajalta, että hänellä on ystäviä, että kaikilla on ystäviä. minä olin aina luullut, että vain nuorilla on ystäviä. Minut oli aina eristetty kaikista.
Tuntuuko sinusta joskus ettet tiedä mikä on totta ja mikä ei, kun et voi luottaa ihmisiin?
Jos kirjoitin jotain, mikä loukkasi, niin anteeksi. Kun kerron niistä valheista, jotka minulle on kerrottu, tulen todella vihaiseksi...
Halaus!
Osasto ei ole vaihtoehto.
Ja mä oon jollain tasolla jo luovuttanut. Niin hajalla, eikä ole ketään kenelle puhua. Kenelle purkaa oloa. Kaikki vaan patoutuu sisälle, niiden muiden tuskien päälle.
Ja mä en jaksa enää taistella pahaa oloa vastaan. En yksin, en ilman syytä.
Olisi mulla yksi henkilö jolle puhua. Mutta me ei olla nyt viikkoon puhuttu, koska me ei olla oltu mesessä samaan aikaan. (Eikä mulla ole puhelinnumeroa ja mailia mä en jaksa alkaa kirjoittamaan, koska sillon kun se vastaa, oon jo ns. jättänyt ne kivut taakse.) Hmm, tai mä kuvittelin että mulla on joku jolle puhua. Kunnes kyseinen henkilö kirjautu meseen, vaihto pari sanaa ja sano lähtevänsä nukkumaan. Ennen seitsemää, joten mä epäilen... Oon vaan niin hajalla, yli viikon odottanut että pääsisi puhumaan sen kanssa ja sitten tyyppi vaan häipyy...😭: Osottaa vain sen ettei kehenkään voi luottaa.
Sunnuntaina oli kiva kun äiti totesi:
"Pitääkö sun aina olla noin ylimielinen kusipää?"
Mä olin viime viikkoina saanut kasattua itseäni vähän, suurimpana asiana että pidin itseäni jopa laihana!
Mut... Toi äidin kommentti vei kaikki. Mä olen arvoton.
Mä en käsitä, miten mä voin välittää sen sanoista edelleen niin paljon että se saa romutettua kaiken.
Ja eilen se melkein sanoi suoraan epäilevänsä että mä käytän aineita.
Sin-sa, kysyit tuntuuko musta joskus etten tiedä mikä on totta ja mikä ei, kun en voi luottaa ihmisiin. Kyllä tuntuu. Usein. Tuntuu itse asiassa päivittäin että kaikki mun ympärillä on vain kulissia, kaikkien tekemä suunnitelma että ne pääsee satuttamaan mua...🤕
Sin-sa, sun elämä kuullostaa aika... hmm, vaativalta.
Voimia! Ja halaus.
Todella ikävää, ettei tosi elämässä kaikilla nuorilla ole lämpimät välit vanhempiinsa. Liian moni saa kuulla kotonaan vanhempiensa huutoa.
Mikä saa vanhemman osoittamaan pelkästään negatiivisia tunteita lapsiaan kohtaan? Oletteko ajatelleet, että äitinne mahdollisesti ovat kasvaneet kylmissä kodeissa? Jossei rakkautta saa, on sitä hankala levittää ympärilleen. Voi kärsiä sisäisestä tyhjyydestä, joka estää myönteisen toiminnan. Se ei oikeuta äitienne toimintaa mutta voi selittää sitä.
Jos jo nyt tajuatte, ettei pulmia ratkaista niitä peittelemällä, olette oppineet paljon! Jotkut elävät läpi elämänsä pahaa oloaan peittäen. Tuosta elämäntavasta on kuitenkin seurauksena se, että vieraantuu itsestään ja toisista ihmisistä. Aidon ihmissuhteen edellytyksenä ovat aidot tunteet.
Sinulla on yhtä hankala äiti kuin minulla. En tiedä, pystytkö luottamaan häneen mutta minä en luota lainkaan omaan äitiini. En tunne mitään vanhempiani kohtaan, ei olla koskaan oltu läheisiä. Taas olen saanut todeta, että minä en ole itsekäs, he ovat.
Viikko sitten meidän kodin patterin termostaatti syttyi palamaan ja koko talo oli täynnä käryä ja savua. Minulla on paha astma, jota olen sairastanut 13 vuotta, joten en mitenkään pystynyt hengittämään siellä. Sanoin, etten voi hengittää ja äitini sanoi, että laita ovi kiinni ja mene huoneeseen. Minä menin naapuriin. En osaa kirjoittaa sitä tunnetta mikä tulee kun ei saa henkeä ja tietää, ettei kukaan auta tai edes usko. Minulla on aina ollut astma, ja aina on ollut kohtauksia ja nyt äitini sanoo, etten ole ikinä astmakohtausta nähnytkään. Minä kuolen, jos en saa henkeä, jos en saa lääkkeitä. Minusta on pelottavaa olla kotona kun tiedän, ettei kukaan auta.
Minun masennusta kumpikaan vanhemmista ei hyväksy. He eivät edes usko, että en selviä ilman lääkkeitä. Minä olen väsynyt ja masentunut enkä saa nukuttua ilman lääkkeitä.
Minä tiedän miltä tuntuu kun vanhemmat eivät välitä. Minä haluaisin myös tietää miltä tuntuu kun joku välittää. Minulla on onneksi ihania opettajia jotka jaksavat minun ongelmia aina ratkoa vaikka niitä onkin niin paljon. Minulla on myös kavereita, mutta äitiä olen aina toivonut.
Vanhempien tyhmyyksiä voi kestää monta vuotta, voi välillä olla vihainen ja välillä ajatella ettei ne niin kamalia olekaan. Mutta sitten kun ei enää moneen kuukauteen ole hetkeäkään luottanut vanhempiin niin siinä menee jo raja. Minulle on ollut kamalaa elää sen pelon kanssa, että jos joku päivä saan tosi pahan astmakohtauksen, tai haluan tappaa itseni, niin minua ei auteta.
Ihminen joka tietää, että mitä vain voi tapahtua kenelle vain ja hyväksyy sen, on oikea ihminen. Minä ajattelen niin. Virheitä tehdään totta kai ja hyvä niin, mutta se, että maine menee kaiken edelle, on sairasta. Olen miettinyt, että äitini on selvästi narsisti. Minä syytin ensin itseäni, varmaankin muutaman kokonaisen vuoden. Ajattelin, että minä olen se ongelma. Mutta niin narsisti juuri toimii, koittaa murtaa toisen itsetunnon. Ja jos minä sanon äidille ihan mistä vain murheesta, niin joka kerta hän sanoo, että hänkin on kokenut niin, ja että kaikille muillekin on käynyt niin, ja maailmassa on isompiakin ongelmia.
Puran taas vihaani oikein kunnolla, mutta ajatus oli, että sinä olet ihana ihminen ja tee kaikkesi elämäsi eteen. Minun opettajani sai minut äitiäni vastaan sieltä itsesyytösten viidakosta. Jos sinua kohdellaan huonosti, huuda vastaan, kerro miltä se tuntuu. Kukaan ei voi kestää jatkuvaa haukkumista. Tee huoneeseesi oma maailmasi, ajattele ja kirjoita ja kaikkea, mene viikonlopuiksi vaikka leireille. En tiedä, onko sinun vaikea ylipäätänsä olla kotona, mutta minulle se on vaikeaa. mutta nautin elämästä ja yksinäisyydestä silloin, kun muu ovat mökillä. Tänäkin viikonloppuna. On helpompi kestää, kun tietää, etä viikonloppuna saan elää oikeasti.
Halaus!!
Heips!
Lueskelin tätä keskustelua ja tämä äiti -aihe kuulostaa niin tutulta. Voi kun olisi äiti joka välittäisi, kuinka olen sitä itkenyt. Ja ajattelinkin laittaa tuon linkin unicefin sivuille, ehkä olettekin jo nähneet tuon mainoksen. Mutta se on todella ihana. Antaa toivoa. Toivoa siitä, että vaikka tuntuu ettei oma äiti välitä, niin kuka tahansa voi olla äiti toiselle.
http://www.unicef.fi/aiti-etusivu
Äitiys ei ole biologiaa vaan mielentila.
Voimia!
Eläväinen; Kyllä mä tiedän että äidillä on ollut hankaluuksia kotonaan. Sen äiti on ollut sille täysin samanlainen äiti kun se mulle. Ja omaa äitiään äitini pitää kamalana äitinä ja itseään täydellisenä... Luulisi vain että kun on kokenut millasta on olla kun oma äiti vähättelee jne, niin olisi omille lapsilleen kaikkea muuta.
Ongelmia ei ratkaista peittämällä, mutta ongelmat peitetään silti. Sen on kai osittain sitä äidiltä perittyä "kaikki pitää näyttää ulospäin täydelliseltä"-ajattelua. Mä en osaa näyttää pahaa oloani. Niille joille mä olen näyttänyt, on kävellyt pois mun elämästä, kun ne ei jaksa sitä että joku on masentunut.
sin-sa; En mäkään pysty äitiini luottamaan. En oo ikinä voinut. Se ei tunne käsitettä salaisuus ja jos sanot sille "ethän kerro kenellekään" se käsittää sen "kerro hei toki kaikille".
Sin-sa, koita jaksaa kotona! Mä oon varmaan kysynyt ennenkin, mutta olisiko muutto mitenkään mahdollinen?
Mulla ainakin nyt kun oon ollut arkipäivät siskolla niin on tavallaan ollut parempi olo. Tavallaan sen takia, että äiti ei oo ollut koko ajan jäkättämässä niskassa, mutta tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin ikinä. Enkä vain tunne, vaan olen.
Ja viikonloput kotona... Suoraan sanottuna ne alkaa sillä että kun menet kotiin niin ensimmäiseksi kuulet: "Mä oon niin sairas. Toi polvi on niin kipeä. Taju lähtee. Pakko mennä maanantaina lääkäriin."
Ei heitä, moita tai mitään, vain se että kuinka sairas se on. Se onkin, mutta sen sairaus ei vie siltä henkeä, niin kuin mun masennus voi vielä joku päivä tehdä. Se kun pakenen tätä maailmaa ja sen tuskaa omaan maailmaani. Ja mä pelkään että siitä maailmasta tulee pian mun ainoa maailmani. Ja sekään maailma ei ole kovinkaan mukava...
uskon(ko): Hei!
Niin, kuka tahansa voi olla äiti toiselle. Mutta mun elämässä nyt ei ole edes ystäviä, saatikka ketään joka voisi olla mulle "äiti".
Nytkin tulee taas kyyneleet kun ajattelee ettei oo oikeesti ketään kelle kertoa näitä asioita. No joo, te ihmiset täällä, älkääkä luulko että mä vähättelen teitä! Mutta mä kaipaisin oikeesti ystäviä..
Js, tottakai kaipaat oikeaa ystävää, ymmärrän sen täysin!! Jos meistä olisi kiinni, lähettäisimme sinulle juuri kaipaamasi laisia ystäviä.
Luulisi, että kun äitisi kerran on kasvanut vaikeissa kotioloissa, hän haluaisi antaa sinulle paremman kasvuympäristön. Hän ei ole saanut hyvää mallia omalta äidiltään. Sinä kuitenkin VOIT valita toisen tien. VOIT ottaa opiksesi toisten esimerkistä! Olet niin nuori, että sinulla varmasti on toivoa. 🙂
Ehkä sinun kannattaisi selvittää, onko kotiseudullasi tukihenkilötoimintaa. Voisitko sitä kautta saada elämääsi aikuisen, jolla olisi sinulle aikaa ja joka tukisi sinua?
Me emme katoa täältä sinua tukemasta!
Kuulostaa todella ikävältä. En voi sanoa muuta kuin, että minä luulen tietäväni jotakin. Siitä mitä sinä käyt läpi. En tosin ole elänyt sinun elämääsi, mutta olen voinut niin huonosti, että olen sortunut itseni vahingoittamiseen ja itsemurhan hautomiseen.
Sain apua ja otin sen vastaan, ja se loppui. Päätin, että en enää missään nimessä viiltele tai mitään sellaista. Päätös oli vähän siitäkin johtuva, kun aloin tuntea, etten saa siitä mitään. Se ei tuonut apua elämääni. Päätin kuitenkin myös, etten peittäisi vaatteilla tekemiäni arpia - ne eivät kuulu muille, ne ovat minun omiani, ja ne eivät kerro muusta kuin siitä, että olen voinut pahoin mieleltäni. ... Toki aluksi peitin arpia meikkivoiteella ja muulla epätoivoisella. Mutta ne haalistuivat ajan kuluessa. Edelleenkin ne ovat, mutten juuri päivän aikana niitä mieti.
...Kirjoitin itse asiassa pitkän sepustuksen sellaisen ketjuun kuin "itsemurhan hautominen" tai vastaavaa, joka onn tällä samalla nuorten foorumilla. Voisit lukea senkin - jos siis se pääsee seulonnasta läpi, niinkuin tämäkin.
Hei js!
Ymmärrän sinua mielettömän hyvin! Minustakin tuntuu etten jaksa enää tätä elämää.. Joka päivä toivon että jospa huominen olisi parempi. Olen kokenut niin paljon pahaa elämäni aikana, jota moni muu minun ikäinen ei ole joutunut kokemaan. Voimia sinulle, koita jaksaa! 🙂🌻 Kukaan ei ole täydellinen, muista se! Tässä vielä runon pätkä joka on antanut itselleni voimia. Unohda pilviset päivät, mutta älä aurinkoisia tunteja. Unohda hetket ikävät, mutta älä hetkiä voitettuja. Unohda virheet, joita ei voi korjata, mutta älä erehdysten tuomaa oppia. Unohda epäonni, joka täytyi kohdata, mutta älä aikaa jolloin onni alkoi potkia. Unohda päivät, jotka olet ollut yksin, mutta älä kohtaamaasi hymyilevää kulkijaa. Unohda suunnitelmat, jotka eivät toimineet, mutta älä koskaan unohda kantaa mielessäsi unelmaa. 🙂 Toivottavasti sait edes jonkun verran helpotusta oloosi!
Olen nyt selvittämässä välejäni yhteen ystävääni, tosin en osaa enää puhua kenellekään kun on pari kuukautta padonnut kaiken sisäänsä.
Olen voinut viime aikoina tavallaan paremmin. Kun on päässyt pois kotoa, pää on pysynyt paremmin kasassa. Tosin kesäloma tulossa, kaksi kuukautta kotona. Enkä mä varmaan kesäloman jälkeen enää siskolle tule. Pelottaa miten siinä käy.
Kävin tänään kysymässä terkkarilta verikokeiden tuloksia jossa olin viikko sitten.
Jos mä nyt oikein muistan / luen tuota lappua, mulla on liian vähän punasoluja ja valkosoluja veressä. Hemoglobiini on alhaalla, mikä ei yllätä mua, mutta se selittää väsymystäkin.
Ja kaiken lisäksi mulla on verensokeri ylhäällä...
Oonko mä voinut aiheuttaa sen että mun veri on noin huonoa tällä laihdutuksella?
Koska mä oon oikeesti syönyt. Kaikki kyttää mun syömistä, joten mä en oo voinut olla syömättä. Ja mä oon syönyt monipuolisesti. Voiko se silti johtua siitä?
Koska mä olin varmaan vuoden syömättä kunnolla. Kyllä mä söin, mutta en kovin monipuolisesti. Ja nykyisin mä syön aika monipuolisesti, ainakin yritän.
Terkkari kyllä sano ettei se oo huolissaan, mutta mun korviin toi kuullostaa aika kamalta että puna- ja valkosoluja on liian vähän, hemoglobiini alhaalla ja verensokeri ylhäällä...😑❓
Elämäni tärkein ihminen sanoi että meidän ystävyys on loppu.
Koska se ei jaksa enää pelkoa mun raivareista...😭
Eipä kai tässä enää muutakaan osaa.
Voi, js, olen pahoillani ystäväsi menetyksestä. Ihmissuhteet ovat monimutkainen juttu! Itsekin opettelen käsittelemään pulmiani rakentavasti. Ongelmat voivat suututtaa, mistä taas voi seurata kiukuttelua. Raivoamalla voi saada ympärillään olevat ihmiset pelkäämään, ja sehän ei hyödytä ketään. Johtuisivatko kiukunpuuskasi siitäkin, ettet oikein ole saanut keskusteluapua? Oletko ajatellut: Jos ystävälläsi olisi pulmia, niin kuinka haluaisit hänen niitä käsittelevän?
Eikö ole hyvä, ettei terveydenhoitaja ole huolissasi verestäsi? Hän tietää sinun voivan selvitä fyysisestä kunnostasi!! Vuosi ei ole pitkä aika, kun elämä vasta on edessäsi. Älä luovuta vaan kiinnitä edelleen huomiota ruokavalioosi. Hyödynnä terveydenhoitajan ja kotitalousopettajan tietämystä oikeasta ravinnosta. Sinä selviät, olen siitä varma!! 🙂
Onhan se kauheaa menettää ystävä, varsinkin kun kyseessä oli se rakkain...
Ja se satuttaa vain enemmän kun tietää kuinka paljon aiheutin sille kipua.
Tämä on ehkä pahasti sanottu, mutta oon jättänyt sen taakse.
Eli lykännyt tunteet pois, yritän olla tuntematta. Onnistuu yllättävän hyvin.
Ehkä senkin takia kun ei ole ketään kenelle puhua.
Tästä todellakin on tulossa kamala kesäloma.
Terapeuttini jää kesälomalle: niin kuin monien viikkojen sairausloma ei jo riittäisi.
Ainoa henkilö joka on lähimpänä käsitettä ystävä ja kenelle voisin edes miettiä puhumista, on tavoittamattomissa koko loman...
Joten taas sitä on vain niin yksin.
Patoaa kaiken sisäänsä.
Vaikka mä en haluaisi, mä haluaisi ihmisen jolle puhua.
Että mä säilyttäisin kontaktin ihmisiin, etten hävittäisi loppuakaan sosiaalisuuttani.
Ettei mun ja maailman väliin kasvaisi liian isoa muuria...
Ja tässä yksi päivä tuli tv:stä ohjelma anorektikoista. Niiden sairaasta elämäntavasta. Sen tajusi sairaaksi, mutta samalla katsoi niitä kuvia ajatellen että kunpa mäkin voisin olla noin laiha. Kunpa mäkin saavuttaisin vielä sen tavoite painoni! Kunpa voisi joskus olla se täydellinen ihminen, täydellisen painoinen jne.
Sehän ei vain ole mahdollista, kyllä mä sen tajuan.
Mutta onko edes ihme että haluaa tässä maailmassa olla laiha?
Menettäessämme jotain tärkeää voimme kokea, ettemme uskalla tuntea. Tunteitta emme kärsisi menetyksemme kivuista. Pidemmän päälle tunteeton elämä on tylsää. Aito ihmissuhde ei ole kylmää yhdessäoloa vaan aitoja, lämpimiä tunteitakin.
Ystäväsi on ehkä ollut liian nuori ymmärtääkseen sinua. Sinulla on ollut vaikeaa, etkä tarkoituksella ole häntä loukannut. Pystyisitkö kuitenkin joskus pyytämään anteeksi? Anteeksipyyntö vaati paljon, sillä on rankkaa myöntää tehneensä väärin. Toisaalta anteeksipyyntösi on merkityksellisempi, jos sana "anteeksi" ei ole jatkuvassa käytössäsi.
Se ei ehkä pelasta kaikkea mutta rauhoittaa mieltäsi.
Hei js pitkästä aikaa!
Kuinka sinulla nyt menee? Olisi tosi tärkeää, että saisit keskusteluapua silloinkin, kun ketään auttajaa ei ole lähelläsi. Olet sen arvoinen. Tässä siksi linkki sivulle, jolla joitakin auttavia numeroita: http://www.senu.fi/index.php?45. Kirjoita myös tälle foorumille, me täällä olemme hengessä mukana.
Aurinkoisia kesäpäiviä sinulle!