Mä en tiedä mistä alottaa…
Mulla on aina ollut paino-ongelmia. Jo lapsena kaikki sukulaiset kehottivat pudottamaan painoa ja sanoivat vanhemmille että miksi ne ei kiellä mua syömästä. Lapsesta asti oon pitänyt ruokaa lohduttavana. Ja minua on kiusattu painoni takia.
Yläasteen alkaessa aloin pudottaa painoa. Vähensin syömistä, mietein mitä söin. Kolmessa vuodessa painoni putosi noin 15kg. Olen nyt 162cm pitkä ja painan 52kg. Olen normaalipainoinen tietääkseni, mutta pidän itseäni vielä lihavana. Eikä suhteeni ruokaan ole lähelläkään kunnossa. Välillä on päiviä jolloin en syö mitään ja välillä päiviä jolloin ahmin kaikkea mahdollista. Yleensä suklaata ja jätskiä.
Tulen uusioperheestä. En ala siitä selittämään, sillä se on yleensä muille isompi ongelma kuin itselleni. Toki sen takia perheessäni on ollut usein riitoja, mutta ainahan niitä on jostain.
Olen aina ollut isin tyttö. Isä on se joka on ollut läheisempi, mutta ei hänellekään voi puhua mistään.
Ja äiti. Sen kanssa välit ovat täysin solmussa. Ei kulu päivääkään ettemme riitelisi. Aiheet ovat yleensä olemattomia. Viime aikoina aiheet ovat alkaneet olemaan jo suurempiakin. Mm. luulin että yhden riidan jälkeen hän kävisi käsiksi. On se sanonut että on huomannut mun pahan oloni mutta mitäs teet, että mä en voi ahdistua jne.
Koomista on, että vaikka tulen isän kanssa paremmin toimeen kun äidin, äidin puolen sisaruspuoleni ovat paljon tärkeämmät kuin isän puolen.
Jos suhteeni perheeseen ovat aika solmussa, samoin kavereihini. On aina ollut. Olen aina ollut se joka jätetään ulkopuolelle. Näin oli jo ennen koulun alkua. Jätettiin yksin, halveksittiin, ei leikitty kanssani ja vastaavaa.
Vanhempana sama jatkui. Kaverini yrittivät muuttaa minua kuudennella luokalla sellaiseksi kuin he halusivat. Yläasteelle mennessä välimme katkesivat.
Sain kaksi ystävää. Kahdeksannella luokalla toinen valehteli pahoin ja siitä voisi oikeastaan sanoa että alkoi alamäki. Menetin luottamuksen lähes kaikkiin ihmisiin. En luota enää kenenkään sanoihin.
Yhdeksännellä luokalla, vuosi sitten, asiat karkasivat pahasti hanskasta.
Ystävien kanssa tuli riideltyä ja itkin usen. Silloin tuli ensimmäisen kerran itsetuhoisia ajatuksia, vähän ennen joulua.
Tänä vuonna, uudesta vuodesta alkaen, koko ajan on mennyt huonommin ja huonommin.
Ei ole jaksanut tehdä muuta kuin maata ja nukkua. Koulukirjoihin en ole pahemmin koskenut kuin pakosta. Silti numerot ovat pysyneet ihan hyvinä, lukiossakin.
Lukio alkoi nyt syksyllä ja se vie ne loputkin voimat. Ne paineet ja se kun pitää kouluun mennessä esittää jotain mitä en ole. Iloista ja onnellista, kaukana siitä mitä oikeasti tunne. Menin puhumaan terveydenhoitajalle, joka ohjasi eteen päin. Mutta sekään ihminen ei ymmärrä kun sanon että voin pahoin, että kouluun meno saa paniikkiin, olen yksin ja olen kamala ihminen. Mutta kai hän yrittää auttaa, sillä hän yrittää saada minua eteen päin psykiatriselle poliklinikalle.
Mutta mä en tiedä jaksanko mä odottaa niin kauan. Koska vanhemmat ei tiedä mitään ja mä toivon että ne ei saakaan selville. Lähinnä äidin anteen takia masentuneita kohtaan. Se halveksii masentuneita pahasti. Mä en halua kohdata sen halveksuntaa nykyistä enempää.
Kaikki kaverit ja ystävät ovat kaikonneet. Kun ne on saanut selville masennuksestani, ne ovat kadonneet. Lakanneet puhumasta. Edes ne jotka tietävät millaista tämä on, ovat hiljentyneet.
Tuntuu pahalta että kaikki ovat kadonneet, kunnes tarvitsevat jonkun joka kuuntelee murheita. Silloin kyllä minut muistetaan. Totta kai haluan auttaa itselle tärkeitä ihmisiä, se on ihanaa jos pystyy saamaan jollekin paremman olon, mutta kun asia ei toimi toisin päin. Minulla ei ole ketään. Siksi kai tätä kirjotan. Toivon että joku sanoisi että tietää miltä tämä tuntuu, koska kaikki aina vain sanovat että mitä sä valitat.
Jopa itse, koska mullahan on periaatteessa kaikki kunnossa.
Viiltelystä on tullut apukeino, asia jonka turvin jaksaa edes jotain, mistä saa voimia ja minkä turviin voi paeta. Tiedän että se ei auta, vaan pahentaa, mutta ei se tieto auta. Koska siinä on jotain lohduttavaa, tuntee että edes hetken hallitsee elämäänsä. Elämää, jossa ei ole mielestäni mitään elämisen arvoista.
Mikään ei enää jaksa piristää. Mikään ei saa enää jaksamaan. Sitä vain toivoo joka yö ettei enää heräisi.
Liian pitkä selostus elämästäni, eikä tossa ole läheskään kaikista asioista.
Mä en ees tiiä miksi mä kirjotin tän. Ehkä se oli väärin, mutta kun on olo ettei kestä tätä elämää. Kun ei pysty edes tekemään itsemurhaa, järkeä vielä liiaksi tallella.
😯🗯️
Ymmärrän sua ihan mielettömän hyvin.
Itseltäkin kaikki kaverit alkaa olla kaikonnut. Ja viiltelen. Toivon ja unelmoin päivästä jona en enää herää. Sen takia olen käyttänyt lääkkeitäkin väärin, että se päivä tulisi nopeammin. Minäkin pidän itseäni läskinä. Pidin jo pienenä vaikka olin ihan normaalipainoinen. Syömishäiriön olen saanut pahasti aikaan jo jonkin aikaa sitten. Ja osastollakin sitä joskus puitiin. Nyt kuitenkin normaalipainoinen edelleen vaikken syö melkein mitään ja jos syön vedän karkkia ja muuta mukavaa. Lasken kalorit ja inhoan itseäni jos edes muutama kalori on päivässä kertynyt saatikka sitten joku 600 kcal.
Toivottavasti voisit alkaa pitää itsestäsi, vaikka tiedän sen olevan hyvin vaikeaa ja en siihen itsekkään pysty. Olen tukenasi täällä jos tahdot lisää kertoilla. Voimia! *hali*
Moi. Luin sun tekstin ja haluun vaan sanoa, että mä oisin melkeen voinu kirjottaa just samalla tavalla kaikesta. Mä voisin sanoa että mä TIEDÄN MILTÄ SUSTA TUNTUU! Tuntuu, että kun kaikki on periaatteessa hyvin, niin toiset ja itsekin vois sanoo että mitäs siinä valitat, ei sulla mikään oo. Ja just sen takia kun kulissit on viel pystyssä, ni ei viitsi kertoakaan sitä totuutta, kuinka pahalta oikeesti tuntuu, koska kukaan ei kuitenkaan ymmärrä eivätkä jaksa kuunnella aidosti.
Hyvä että oot kertonu terkkarille ja olet saamassa apua psykiatrian poliklinikalta. Ota kaikki apu vastaan ja ole rohkea. Kyllä se aurinko risukasaankin joskus paistaa!
Loma on nyt takana ja huomenna kouluun.
Vihaan sitä stressiä minkä se tuo mukanaan.
Muutamassa päivässä ehti jo tottumaan siihen ettei sinne tarvitse mennä. Mä en halua, mutta se on pakko.
Se ahdistaa. Haluaisin puhua jollekin, mutta ei ole ketään kelle puhua. Se ahdistaa lisää. Ja juuri huomasin että tänään olisi ollut veljen tytön nimipäivä. Olisi ollut sen takia että se on kuollut...
Enkä oo nukkunutkaan taas vaihteeksi.
Yksi yö unta tekisi niin hyvää, se auttaisi vähän tähän oloonkin.
Kaikki on vaan niin sekasin.
Hei js!
Miksi se olisi väärin, että kirjoitit tänne? Tarvitset tukea aivan niin kuin moni muukin tänne kirjoittanut. Jokainen, myös sinä, on kaiken kaipaamansa avun arvoinen. 🙂
Tunne siitä, ettei kukaan kaipaa eikä välitä, on masentava. Sen tunteen kanssa olet elänyt kauan. Huomaa kuitenkin: olet saanut vastauksia, joten jonkun täytyy välittää sinusta! Kaverisi ovat itsekin nuoria, eikä heillä ehkä ole kokemusta muiden henkisten ongelmien käsittelystä. Siksi on hyvä, että sinulla on mahdollisuus ulkopuoliseen apuun.
Yksinäisyytesi on saanut sinut piilottamaan tunteesi ja turvautumaan lohtusyöminen. Haluat kuitenkin löytää parempia keinoja pulmiesi käsittelyyn, ja se on positiivista! Voisin kuvitella, että sinua auttaa tunteidesi purkaminen paperille. Toivon sinulle myös voimia ja rohkeutta vastaanottaa apua. Et ole vielä löytänyt sitä, jolle sinun on hyvä avautua, mutta usko pois: se tulee. 🙂👍
Tänne kirjoittaminen on väärin, koska mä en usko että mä oon sen avun arvoinen.
Mä aina vain yhä uudelleen ja uudelleen loukkaan ihmisiä elämässäni.
Sen takia kun mä itse loukkaannun helposti ja haluan puhua siitä. Ja ne loukkaantuu mun sanoista, koska mä osaan olla maailman ilkein ihminen. En siis pahemmin ihmettele ettei mulla niitä ystäviä ole. Ettei ole oikeasti ketään kuka välittäisi.
Yksi ystävä (nykyisin entinen sellainen) kysyi eilen tiedänkö mitä mä haluan ystävältä. Mä en tiennyt sillon, mutta mä tiedän nyt.
Mä haluan että ystävä on sellainen joka tulee luokse, välittää ja kertoo sen. Halaa ja lohduttaa ja antaa itkeä olkaa vasten. Mulla vain ei ole ketään joka tekisi noin.
Mä oon alkanut viime aikoina vain sulkeutua kuoreeni. Kun kukaan ei oikeasti ymmärrä. Edes ne, joiden luulisi ymmärtävän. Niiden jotka on elänyt tämän tai mun terapeutin. Sekään ei tajua. Mä en halua sinne sen takia, kuulemaan taas miten ei voi olla mahdollista ettei ole syytä elää. Eri asia jos hän yrittäisi auttaa minua löytämään asian jonka takia kannattaisi jaksaa, mutta hän tuntuu halveksivan.
Joo, Eläväinen, sä oot oikeassa. Kirjoittaminen oli mulle pelastuskeino joskus. Ei ole enää, koska mä en saa paperille mitään. Mitä tahansa kirjoitan se tuntuu turhalta ja että se toistaan vain jo kirjoitettuja tarinoita. Joten mä en pysty purkamaan turhautumistani ja vihaani mitenkään hyvin, ainoastaan viiltelyllä.
Tervehdys taas!
Olet masentunut ja turhautunut, et ilkeä ihminen! Muutoin et kantaisi syyllisyyttä siitä, miten loukkaat niitä, joista välität. Sisimmässäsi täytyy olla jotakin hyvää. Pari tärkeää, miettimisen arvoista kysymystä sinulle:
- Millaisissa tilanteissa aikaisemmin olet sanonut jotain, mitä olet saanut katua?
- Mitä parempia keinoja niiden hoitamiseen olisi? Voisitko vaikkapa lähteä kävelylle ja sitten keskustella rauhallisesti?
- Miten pystyisit ymmärtämään sinua loukanneita?
Jälkimmäinen kysymys on luultavasti se vaikein. Muista, että jos haluat muiden ymmärtävän sinua, sinunkin täytyy olla heille armollinen.
Ajatus ystävästä, jolle voi itkeä kaikki murheensa, kuullostaa ihanalta. Joku, joka aina lohduttaa ja kertoo välittävänsä. Toiveistasi heijastuu paha olosi. Tarvitset paikan, jonne purkaa kaiken pahan olosi. Ystävyydeltä luultavasti haluat kuitenkin molemminpuolista ilojen ja surujen jakamista.
Terapeutti on sitä varten, että hänelle voi kertoa kaiken pahan olonsa. Ikävää vain, että terapiasuhteesi ei ole toimiva. Kuinka helppoa terapeutin vaihtaminen on?
Uskon vakaasti, että elämälläsi on arvokkaampi merkitys kuin kärsiminen. Pakko olla! Vaikeutesi voivat jopa kasvattaa sinua ihmisenä. Ne voivat tehdä sinusta syvällisemmän.
Paljon, paljon jaksamisia! Olet liian nuori luovuttamaan.
Lämmöllä
Eläväinen
Eläväinen kirjoitti 29.10.2008 9:54
- Millaisissa tilanteissa aikaisemmin olet sanonut jotain, mitä olet saanut katua?
- Mitä parempia keinoja niiden hoitamiseen olisi? Voisitko vaikkapa lähteä kävelylle ja sitten keskustella rauhallisesti?
- Miten pystyisit ymmärtämään sinua loukanneita?
- Lähinnä kavereiden kanssa kun mieltä on alkanut kaihertaa joku asia ja olen ottanut sen puheeksi. Sen jälkeen kun olen pahimmillaan miettinyt asiaa yksin kuukausia.
- Onko asioiden hoitamisessa parempaa tapaa? Olla vain hiljaa?
Ei sekään ratkaisu ole, jos e asiat vaivaa ja niitä vain miettii yksin.
- Viimeneine kysymys oli itseasiassa helpoin, sillä kyllä mielestäni ymmärrän heitä jotka loukkaavat minua. Noin yleisesti ottaen, onhan tilanteita esim koulussa jossa en tajua kiusaamista..
Suurin syy on että kaikki menee sekasin kun loukkaannun käsittämättömistä asioista. Ja ihmiset eivät ymmärrä sitä ja tuntevat kysymykseni "Tajustiko että se sattui?" hyökkäyksenä itseään kohtaan. Tilanteesta syntyy ja riita ja kumpaakin sattuu. Joten olen tässä asiassa umpikujassa. Teen mitä vain, minuun sattuu.
Kävin tänään terapeutilla, siellä oli jopa ihan ns. mukavaa. Tuntui vihdoin että se ymmärtää sittenkin jotain. Näytin kuulemma pirteämmältä kuin viime kerralla. Tiedä häntä. Mutta se kysyi olenko mä ikinä miettinyt lääkkeiden käyttöä masennukseni hoitoon. Sanoi että se on mahdollista, mutta ei välttämätöntä. Mulla on viikko aikaa miettiä. (Tai siis sillon on seuraava käynti, pidempäänkin saan kyllä miettiä jos tahdon.) Mä en tiedä mitä ajatella siitä... Että kannattaisiko miettiä edes lääkkeitä?
Tämä viikko ja viime viikko ovat kumpikin olleet kamalia.
Ottaneet voimille niin pahasti, että ei oikeasti enää jaksa edes pistää vastaan vaan tekee kaikki ulkomuistista.
Viime viikolla alkuviikolla oli taas pientä riitelyä ilmassa.
Se vei voimat, olin kaksi päivää pois koulustakin, kun ei pystynyt menemään sinne.
Toisena päivänä niistä terveydenhoitaja käski lääkäriin. Se sitten kirjoitti niitä mielialalääkkeitä.
Tämän kaiken takia terveydenhoitaja soitti vanhemmille, ja tavallaan se autto, kun vanhemmat tietää.
Mutta äiti kielsi syömästä lääkkeitä, että tilanne ei muka voi olla niin huono.
Mutta se ei tiedä itsemurha-ajatuksista, viiltelystä, eikä mistään tuollaisesta.
Koko ajan huimaa nyt. Vaikka istuu, niin silti tuntuu että kaatuu.
Ja mä oon syönytkin sillain että ei pitäisi verensokeri olla edes alhaalla.
Kukaan ei ihmisistä edes usko mua kun sanon että voimat niin loppu että tässä palataan pian taas vanhoihin tapoihin. Kun ei vain enää välitä mistään, millään ei ole mitään väliä.
Ymmärrän sinua. Minun vanhemmat halveksii mua, kun mulla on masennus. Sanovat vaan, että olen itsekäs ja käytän yhteiskunnan varoja hyväkseni ja että "ota nyt sitten vielä yliannostus". No, en ole koskaan sanonut äitiä äidiksi tai isää isäksi vaan ihan omalla nimellä heitä kutsun, joten ei mulla oo heihin koskaan ollut läheistä suhdetta.
Ne masennuslääkkeet auttaa oikeasti, siinä vaan menee aikaa. Ensin on usein väsymystä ja kaikkia outoja sivuoireita. Mutta viikon päästä on jo ihan normaalia, ainakin pitäisi olla, paitsi että väymystä voi olla. Minä ainakin nukuin aina koulussa, kun mulla alotettiin lääkitys. Sitten parin kuukauden päästä menin osastolle. Ja siellä oli kivaa! Mahtava porukka, kivat hoitajat ja kaikkea. Mutta tiedän kyllä olevani vähän liian tunnollinen, sillä rakastan siivoamista ja mun voimat ei lopu ikinä. En koskaan sano ei tai väitä vastaan. Kyllä mä voin tehdä kaiken, jos ei löydy aikaa niin sitä järjestetään. Siksi kai mulle on helppoa olla osastolla. Mutta oikeasti, siellä sai levätä ja olla rauhassa. Kokattiin ja askarreltiin ja laulettiin singstaria ja käytiin kävelyllä ja pelattiin pesistä ja kaikkea. Mä sain ainakin kymmenen uutta kaveria osastolta.
Innostuin kirjottamaan tosta osastosta. Oli tarkotus sanoa, että jos sun voimat on loppu, niin osasto on oikeasti hyvä paikka, vaikka nykyään aina sanotaan, että siellä on vaan hulluja. Suurin osa on vaan niin väsynyt, ettei jaksa enää.
Sä voit myös pyytää sairaslomaa. Parin viikon loma koulusta vois tehdä hyvää. Mulla on kyllä ollu ongelmana se, että tunnen syyllisyyttä, kun teen niin kuin mulle on parhaaksi. Vanhemmat halveksii, kun ajattelen hiukankin itseäni. Olenhan jo kaks vuotta kestänyt näitä itsemurha ajatuksia, mun onpakko joskus pysähtyä ja opettajat ja kaverit sanoi, että olen auttanut muita niin paljon, että nyt on mun aika levätä. Toi auttamisen tarve varmaan liittyy siihen myös etten osaa sanoa ei.
Mutta siinä vähän mun ajatuksia, mä en osaa rohkaista sua, tai sanoa mitään kauhean positiivista, mutta ainakin oln ajatellut sua ja kirjottanut... Toivottavasti se auttaa sua jaksamaan edes vähän paremmin.
Halaus.
No mulla on se, että ilmeisesti isä on tukena, mutta kun äiti torpedoi kaiken mitä se yrittää tehdä ja huutaa kun palosireeni.
Eilenkin illalla pääsin nukkumaan puoli kaksitoista kun se vaa huusi että onko se niin kamala äiti ja ihminen kun olen masentunut. Sekin alkaa kuulemma voimaan pahoin, mun takia...
Mä sain lääkkeet kaksi viikkoa sitten, enkä oo alottanut. Koska äiti kielsi. Äiti, jonka takia joka päivä päättyy riitoihin. Silti mä en käytä niitä lääkkeitä, koska se kieltää. Mä en tiedä miksi... Oon miettinyt että ei tämä tästä ainakaan huonommaksi voi mennä, paitsi jos mä sitten päätän tehdä sen viimisen päätöksen..
Jotkut sanoo että osastolla on kamalaa, mä luulisin että se ois mulle just nyt parasta. Saisi oikeesti levätä, olla vanhemmista erossa, jne. Kyllä mä tiedän, ettei se ole ruusuilla tanssimista, mutta täällä eläminen on lähinnä elämistä veitsen terällä...
Jos mä jäisin koulusta lomalle, se pitäs olla koko jakso, koska mä en pysty vetämään muutamaa viikkoa pois ja sitten siihen. En ilman paniikkia etten suoriudu. Koska mä en tuu nytkään suoriutumaan muutamista aineista. Tai no, yhdestä. Ja se romuttaa koko koulunkäynnin, se yksi aine. Ja aineen opettaja...
Mä en edes tiedä onko lukio mua varten, niin kamalat paineet että mä en jaksa sitä. Mutta mikään ei kiinnosta. Ainakaan sellanen mihin mä pääsisin sisälle.
Ja nytkin ensi viikolla koeviikko. Tänään lähdin pois koulusta kun oli paha olo. Nyt illalla nousi kuume, sitten se laski, sitten nousi.. Ja huomenna pakko mennä kouluun. Tekisi vain mieli jäädä sänkyyn makaamaan, koska niin... ei jaksa. Yllätys?
Kiitos sin-sa. Se auttaa jaksamaan kun joku täällä vaivautuu edes lukemaan mun kirjotuksia. Joku joka ymmärtää edes.
Kiitos siitä. Todella suuri kiitos, piristit päivää.
Ja sullekin voimaa ja iso halaus!
Meilläkin äiti sanoo, ettei mulla nyt voi mitään ongelmia olla ja isä on mukana siinä. Musta tuntuu vähän kummalliselta sanoa niitä äidiksi ja isäksi, sillä ei ne ole moneen vuoteen ollu kiinnostuneita mun asioista. Ja olen vasta 16 joten ei ne ole pahemmin koskaan välittäneet. Mutta opettajat kannusti mua sanomaan vastaan ja tekemään niin kuin oikeesti haluan. Ja kyllä se niin on mennykin, menin osastollekin ihan omasta tahdosta, vanhemmat ei edes tienny, että olen menossa sinne ja vaan vitsaili, että tapa ny vielä ittes.
Mäkin olen miettinyt, että jos jättäisin yhden jakson väliin, mutta äiti sanoo, ettei sellasta voi tehdä. Totta kai voi. Se sanoo myös, etten mä ole mitenkään erityinen, enkä mä voi tehdä toisin kuin muut. Mutten pysty siihen mihin muut. Olen sairas myös fyysisesti (12 vuotta vakava astma) ja masennus ja itsemurha-ajatuksia on ollut jo kaks vuotta ja enemmänkin. Usein aikuiset vaan sanoo, että tää on sitä teini-ikää kun vanhemmat tuntuu hirveiltä. Mutta mun lääkäri, opettajat ja psykiatrit on kaikki samaa mieltä mun kanssani. Vanhemmat tosiaan halveksii mua, ja joskus on hankala selittää ihmisille, että ne ei tosiaan muutu. enkä mä enää luota niihin, joskus vaan sitä luottamusta ei enää saa takas. Ja musta on tehty neljä lastensuojeluilmoitusta. Se on aika paljon, kun ne on kaikki tehty tänä vuonna.
Nyt mulla on pari kuukautta ollu ihan kauhee siivousinto, mutta silti mun huone näyttää ihan kauheelta. Koko ajan siivoon, mutta en saa mitään aikaseks. Plaah. Olen laittanu jo kahdet lukot, mutta mun viestejä äiti on jotenkin saanut selville. On kamala elää paikassa jossa joku koittaa koko ajan painaa maahan. Mulle on tärkeintä se, että haluaisin taas elää, että tuntisin jotain. Äidille ja isälle on tärkeää, että menestyn koulusta ja osaan kaiken. Muulla ei oo väliä. Olen ihan oikeasti yrittänyt pitää suhteet vanhempiin ihan normaaleina.
Voimia, ei kauhean iloisia ajatuksia tänäänkään...☹️
Sä oot saman ikäinen kun minä. Lukion ekalla?
Se on hyvä että on ihmisiä jotka kannustaa kun on vaikeeta. Joskus siinä vaaditaan joku toinen joka sanoo että kannattaisko nyt tehdä niin ja näin. Ei käskien, vaa kehoittaen.
Voisit sä kertoa millasta siellä osastolla on?
Koska mun terapeuttini sai mulle ajan nupolle tammikuuksi (Siihen on niin ikuisuus että mä en uskalla edes ajatella.) ja se kysy haluaisinko osastolle. Ja sanoin että se vois olla nyt hyvä. Että mä ehkä pääsen osastolle, mutta niin kuin arvata saattaa sinne on järkyttävät jonot, että en sitten tiedä kuinka kauan siihen kestäisi..
Ja se terapeutti sano että ne lääkkeet joita mun koululääkäri määräs, ei oo sen mielestä hyviä mulle. Joten se kielsi syömästä niitä, ainakaan ennen kun se puhuu toisen lääkärin kanssa. Että ihan hyvä että en ollut alottanut niitä. Toinen niistä kuulemma aiheuttaa vakavaa riippuvuuttakin. Ja se pelkäs jättää ne lääkkeet mulle viikonlopun yli. Mutta suostu, kun lupasin etten ota niitä..
Ihmisten on vaikea kuvitella, että joku voisi olla lapsilleen tuollainen, että ei välitä niistä. Musta tuntuu usein samalta kun susta, mutta mun äiti taitaa toistaseksi olla vähän edes kiinnostunut mun tekemisistä. Isä oli aika pirun huolissaan kun se kuuli itsemurha-ajatuksista. Äiti kun kuuli ei sanonut mitään ja riidan yhteydessä kun vedin sen esiin niin se sanoi että mitäs sitten. Että oikeasti mä vaan haluaisin täältä pois enkä ikinä enää takasin.
Ihmisiin, jotka halveksii ja vastaavaa, ei kannata edes mielestäni luottaa. Jos ne ei oo tukena, niin anna olla... Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän sen omien ystävien kautta, niiden jotka on hylännyt masennuksen takia. Mä välitän niistä edelleen, vaikka ne on kadonnut.
Se on oikeesti ikävää ettei sun vanhemmat ole vanhempia. Eikä munkaan pahemmin. Jos jotain mä ihmettelen, niin sitä miksi ihmiset hankkivat lapsia ja sitten jättävät ne oman onnensa nojaan. Ei se ole vanhemmuutta. Sellaiset ihmiset eivät saisi saada lapsia. Kun sitten on ihmisiä jotka haluaa lapsia, olisi ihania vanhempia, mutta ei vaan saa lapsia. Edes adoptoimalla kun pidetään liian vanhoina. (Tiedän pariskunnan joka erosi tuon takia, ei saanut lapsia.)
Pois muutto toisi omat paineensa, mutta sillon ei olisi koko ajan niitä vanhempia ja niiden juttuja. Mä oon miettinyt sitä, mutta mulle se ei sopisi. Mä en saisi maksettua laskuja, enkä saisi edes rahaa paljon mitään isän kahden työn takia.
Asut sä sin-sa vielä kotona?
Sellasen käsityksen sain tosta lopusta, mä uskon että tuo on kamalaa. Mä tiedän tunteen, mutta osittain, koska mun vanhemmat ei oo ihan noin pahoja. Koita jaksaa ja ajatella itseäsi koulujutuissa etkä vanhempiasi. Sä opiskelet itseäsi varten, et sitä varten että vanhemmat saisi kehua kuinka hyvä sun todistus oli. Uskon että suhteita vanhempiisi on ollut vaikea pitää normaaleina, uskon myös että se on raskasta yrittää.
Koita jaksaa oikeesti.
Päivä kerrallaan, hetki kerrallaan. Pikku hiljaa.
Niin kuin eräs ihminen sanoi minulle että kyllä se aika eteen päin menee, vaikka kuinka sitä yrittäs hidastaa. Joskus se vaan menee niin lujaa. Joskus liian hiljaa.
Hmm, huomaako tästä mun kirjotuksesta päänsäryn kun tämä on näin kamalan sekalainen?
Minä pääsin osastolle varmaan kahden viikon sisällä. En tiedä, miks niin aikasin, en omasta mielestä edes ollu mitenkään kauheen sekasin ja viel pyysinkin sitä hoitopaikkaa ihan itse.
Osastolla oltiin kahen hengen huoneis, ja siel oli sillon tosi ihana porukka. Ain sillon tällön oli keskustelui hoitajien kans ja sit psykologi ja lääkäri pyys ain välil käymää. Hoitokokoukset oli aina parin viikon välein, ja niis sit aina päätettii, et mitä seuraavaks tehdää.
Osastol ei sillon kesäl ollu kauheest mitää pakollist tekemist, pelattii korttii ja sellast. Mut kouluaikan siel käydää kouluu. Ja sit koko aja syödää ja sit on liikuntaa ja meidän osastol oli soittimii ja kuntopyörä ja pelihuone ja sellast. Mun hoitaja ei kauheest tykänny jutel mun kanssa, ja se olis ollu just se ärkein asia...
Välillä tuntuu, että osastolla oli tosi kivaa, kivampaa kuin missään muualla mun masennus aikana. Välillä taas tuntuu, että siellä ei saanut olla vapaasti, sillä en itse ole tottunut siihen, että joku määrää, mitä saa tehdä. Mutta kuitenkin, sain sieltä kavereita, se oli vähän kuin olis ollu jossain leirillä. Oli mulla kyllä huonojakin muistoja, ainakin se, että mitään ei koskaan kerrottu, ennen kuin joku rikko sääntöjä. Lasin tuomisesta ja toisten huoneisiin menemisestä oli omat säännöt, enkä mä ollut ikinä noudattanut mitään sääntöjä. Miten mun vaan oletettiin tietävän, että mitä säännöt on?
Mä asun kyllä vielä kotona, kuitenkin niin itsenäisesti, ettei perheen kanssa tarvii kauheesti olla tekemisissä. Siskojen kanssa juttelen ja sellasta, ja äidin kanssa joskus, mutta koskaan en kerro mitään oikeita ajatuksia, kun silloin saisin kauheat huudot.
Nyt alkaa jo väsyttää, jaksamista!
Mä luulen että mun osastolle pääsy venyy ensi vuoteen (puhun niin kuin saisin sen lähetteen sinne). Jotenkin vaan sellanen kutina ja mä en nyt sitten tiiä kuinka hyvin pää kestää kun viikon päästä alkaa uusi jakso ja se on kamalaakin kamalempaa.
Jotenkin ajattelinki että osastolla olisi tuollaista. Mun päätös on vaan muutaman päivän aikana vahvistunut, mä oikeesti haluan sinne. Se on ainoa vaihtoehto jos mä tahdon saada elämäni järjestykseen, edes jotenkin. Täällä siitä ei tule mitään.
Ainoa mikä tuossa kuullostaa kamalalta on ajatus ainaisesta syömisestä... Tosin kyllä täälläkin joutuu joka kerta kun äidin kohtaa niin kuulemaan kysymyksen "mitä sä söisit?" ja se marisee koko ajan kuinka vähän mä syön ja kuinka laiha mä olen. Ok, mä en syö paljoa ja syöminen on mulle ongelma, mutta mä syön. Ja mä en oo edes alipainonen.
Kyllä ne säännöt olisi pitänyt osastolla kertoa, ei kukaan niitä voi tietää jos niitä ei kerrota!
Jäin nyt kiinni tohon sun kommenttiin siitä syömisestä. Siellä on kyllä usein ruokaa, mutta itse saa määrätä mitä syö, kunhan vaan joka kerralla ottaa vähän salaattia tai jotain. Ei siellä pakoteta syömään, ellei oo joku syömishäiriö. Mä itse syöntosi vähän ja tosi nopeesti, eikä kukaan tullu mulle sanomaan syömisestä. Se riitti, et otti joka kerral jotain.
Mulla oli eilen tosi huono päivä, ja olin jo tappamassa itteeni. Otin unilääkkeitä ja sitten kai jossain välissä nukahdin, enkä sit ottan enempää ja heräsin aamulla ihan normaalisti. Vähän oli sekava olo, mut ei muuta. Mulla on huoneessa sellainen purkki, missä on kaikki mun lääkkeet, että jos päätän tehdä itsemurhan. Eilen oli tosi lähellä, mulla ei ollut mitään syytä itkeä tai mitään mut silti itkin koko ajan.
Halaus ja voimia!