Tulipa tuossa viime perjantaina vähän otettua vettä väkevämpää ystävän kanssa. Baarissa joku kaveri alko selittää, että voi voi kuinka hänen elämänsä on yhtä helvettiä kun hänen kaverinsa on yrittäny raiskata hänet. Siitä sitte ystävän kanssa hieman suututtiin ja lopulta kaikki oli soittamassa ambulanssia, jota ei jostain syystä heti tullut. Soitettiin monta kertaa hätänumeroon ja sieltä vain sanottiin, että ei he voi nyt auttaa. No, lopulta ambulanssi tuli paikalle ja minut vietiin päivystykseen. Siellä menin lääkärin puheille ja se lääkäri epäili, että olen vetänyt amfetamiinia. Tästä suutuin lääkärille ja sitten tulikin vartija joka vei minut sairaalan putkaan. Siellä lauleskelin ihan innoissani yhtä biisiä ja näyttelin kansainvälisiä sormimerkkejä valvontakameralle. Aamulla juttelin ulkona tupakalla ollessani vartijan kanssa ja hän sanoi, että olin saanut aikamoisen show:n pystyyn siellä. Oltiin jo kutsumassa poliisiyksiköitä rauhoittamaan tilannetta, mutta onneksi niitä ei kuitenkaan tarvittu. Pääsin juttelemaan päivystävän psykiatrin kanssa ja hän sanoi, että laittaa merkinnän tietoihini että hoitava psykiatri ja sairaanhoitaja voisivat hieman tarkemmin katsoa tilannettani ja lääkitystäni ja muutenkin.

Ohoh, aikamoinen juttu. Onko tätä ennen tapahtunu? Onko sulla mitään muistikuvaa siitä sen pahemmin? Huh, kuulosti aika hurjalta, mutta kuitenkin jollain tapaa hauskalta. Anteeks. 🙂

Ei ole ennen tapahtunu tuollaista, että olisin päivystyksessä alkanut riehumaan. Eikä kukaan lääkäri aikaisemmin ole epäillyt minun ottaneen huumeita. Ja kyllä, se on hieman huvittavaa kun jälkeenpäin ajattelee. 😀

minusta tuntuu myös että olen pettänyt itseni. en saa itseäni kouluun vaikka kavereillekkin lupasin ja tiedän että kasaan itselleni vain lisää hankaluuksia kun en mene kouluun. jotenkin vaan tuntuu että ei tulevaisuudella ole mulle kumminkaan mitään tarjottavaa ja unelmistakaan ei jaksa enään pitää kiinni.

Otettiin kaverin kanssa taas vettä väkevämpää. Menihän siinä tosiaan kaksi päivää täydessä kännissä. Toisaalta en kadu sitä, että kumosin alkoholia enemmän kuin oli aikomus, mutta toisaalta taas.. Jos humalassa ei tekisi niin tyhmiä asioita, niin eihän siinä sitten olisikaan mitään sen ihmeempää. Minähän viisaana menin soittamaan kaikille ihmisille ja selittämään ties mitä, enkä edes muista kaikkea. Olin pikavippiä ottamassa, mutta onneksi en saanut otettua. Tukihenkilökin soitti tuossa eilen ja olin hieman kuin enemmän huppelissa ja siinä yritin selittää, että on tässä pienet bileet päällänsä ja voivoi..

Nykyisestä alkoholinkulutuksestani tulee itselläni mieleen muutaman vuoden takainen kesä. Silloin olin joka ainoa viikonloppu viinapullo kädessä kylillä kaverin kanssa. Silloin meni kaikki loputtomassa kierteessä alaspäin. Nyt alkaa uhkaavasti näyttää samalta. Kyllähän tässä on asiat menny paremmin mitä esimerkiksi pari kuukautta sitten. Mutta huomaan, että minä itse teen asiat itselleni vaikeiksi. Etsin kaikesta negatiivista, ja jos sitä ei ole, minä teen sen.

Kun ajattelen asioita, niin jostakin ponnahtaa asia, mikä mietityttää minua aivan suunnattomasti. Minusta tuntuu, että olen kamalan itsekäs. En tiedä olenko. Vaikka olisin, niin en tiedä pystyisinkö sitä muuttamaan. Mielestäni olen elämäni aikana ajatellut muita ihmisiä enemmän kuin itseäni. Tässä vähän ajan sisään olen alkanut miettiä omaa etuani ja omia asioitani ennen muiden asioita. Jos jokin asia pitäisi päättää, päätän sen oman etuni mukaisesti. Suoraan sanottuna minä paskat välitän muiden eduista enää.

Kuulostaa kylmältä, mutta jos joku ystävistäni sattumalta tekisi itsemurhan, tietenkin surisin sitä, mutta en ottaisi siitä enää sitä vastuuta että olisinko minä pystynyt tekemään jotain toisin. Vaikka tämä ystävä tulisi luokseni pyytämään minulta apua ranteet verillä ja pillerit suusta valuen, sanoisin että en minä nyt kerkiä, anteeksi vain. Varmaankin soittaisin ambulanssin, mutta en minä jäisi katsomaan kun hän tappaa itseään. En minä kuitenkaan mitään sille pysty tekemään, niin miksi edes yrittää tehdä mitään. Jokaisen oma päätöshän se on. Tämä taas voi heijastua siitä, että minua ei ole autettu haluamallani tavalla silloin kun olen apua tarvinnut. Eikä edelleenkään auteta sillä tavalla, minkä minä kokisin itselleni hyväksi. Tässäpä oli taas kunnolla tilitystä, mutta alkoi tuntumaan siltä että pää räjähtää ja tänne on helppo purkaa tuntojaan.

eilen yks kaveri uhkas tehdä itsarin. sen yks tuttu sitten otti yhteyttä ja sano, et se on sanonu niin ennenki, eikä se vastaa enää puhelimeen. me sitte lähettiin ettii sitä ja mä melkien toivoin, että se olis kuollu. sattu enemmän se, etten ehkä halunnukaan löytää sitä elävänä, ku se, että en ehkä löytäis. löytyhän se sitte kotoaan ihan maanisessa tilassa, mut otettiin se mukaan ja ruvetaan nyt sitte järjestämään sen asioita vähän järjestelmällisemmin.

vaikka omaa kokemusta auttamatta jäämisestä ei ole, kynnys auttaa on silti liian korkea.

Tekee mieli satuttaa itseäni. Kuulostaa oudolta, mutta kaipaan jotenkin sitä itsesäälissä rypemistä. En kuitenkaan satuttaisi itseäni nyt, en pysty siihen, enkä tiedä miksi. Ennen se oli niin helppoa tarttua vaikka sheiveriin ja viiltää. Kun kaikki ns. menee hyvin, on elämä mielestäni liian tasapaksua ja tylsää. Ei tämä ole tehty minulle, liian vierasta. Haluan palata takaisin siihen helvettiin missä joskus olin. Sairasta? Kyllä. Huomionhakuista? Ei. Haluan selviytyä yksin omassa helvetissäni. Haluan sulkea omat demonini oven taakse ja juosta niitä karkuun. Ehkä vain haluan tietää olevani hengissä.

hei!

Kuulostat hyvin surulliselta. Minulla on ollut samanlaisia kokemuksia.. Minua hyväksikäytettiin 3 vuoden ajan. Äitini nykyinen mies hakkasi minut monta kertaa jonka takia muutin yksin asumaan. Isältäni en ole saanut tukea koska se asuu 500km päässä. Viiltelin joskus paljon, mutta poikaystäväni nosti minut sieltä alhosta.. isosiskoni oli lastenkodissa ja pikkusiskoni yritettiin varastaa.
Tässä oli nopeesti mun elämää..

Nyt asiani ovat paljon paremmin. Asun poikaystäväni kanssa yhdessä, minulla on koira ja jaksan paremmin. Se oli yks ilta kun sanoin itselleni että mähän näytän noille muille. En enää halunnut olla surullinen. Sen päätöksen jälkeen olen voinut paremmin. Onhan tietenkin minulla vieläkin hieman koulussa hankaluutta mutta en ainakaan yrittämättä häviä.🙂 En enää suostunut kumartamaan ongelmille.

Lohdutan sinua, näistä asioista voi selvitä. Täytyy ottaa aikalisä kaikkeen ja sitten alkaa purkamaan pahaa oloa puhumalla. Toivon sinulle paljon voimia!🙂🌻 Maasta se pieninkin ponnistaa!🙂 Jaksa yrittää, paista se päivä risukasaankin. Kuulostaa varmaan kliseeltä, mutta kun tarpeeksi odottaa ja antaa itselleen aikaa voi selvitä.🙂

Välillä minulle tulee perinteinen suomalainen sisu päähäni. Läpi mennään vaikka harmaan kiven. Haistatan pitkät kaikille ongelmille ja olen voimissani. Harmi kyllä, tuo sisu tulee niin harvoin minulle. Itseasiassa en tiedä miten olen pystynyt olemaan satuttamatta itseäni näinkin pitkään. Olenko vain mennyt eteenpäin kyynärpäätaktiikalla työntäen ongelmat taakseni, ja sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Toisaalta taas odotan tuota ongelmien kohtaamista. En pitkään aikaan ole kohdannut ongelmia silmästä silmään, nyt olisi jo aika.

Hei!
Vaikka joskus joku on satuttanut sinua niin arvosta itse itseäsi, äläkä satuta enää itseäsi. Voimia että jaksat🙂 Mä oon hengessä mukana täällä kauempana.🙂🌻 Kirjoittele kuulumisia🙂

Kävin lääkärilläni tänään puhumassa lääkityksestäni, mutta lääkäri vain sivuutti koko aiheen ja puhui sen sijaan uskonnosta ja sen epäkohdista. Eli en siis saanut muutettua lääkitystäni vaikka sanoin, että en ole siihen tyytyväinen tällaisena. Lääkäri tosin totesi, että hän ei usko lääkkeiden voimaan. Toisaalta en minäkään suoranaisesti usko niiden voimaan, mutta kyllä ne mielestäni kuitenkin ovat se välttämätön tuki terapiakeskustelujen ohella. Vähän kuin opaskoira on tärkeä sokealle ihmiselle. Pitää sitten vain tyytyä tähän.

Ajattelin itsemurhaa tänään. Sitä, miten ongelmat siirretään itseltä muille. Itse ongelma jää elämään vaikka ihminen riistäisi itseltään hengen. En kuitenkaan sano, että itselläni olisi mitenkään itsetuhoisia ajatuksia tällä hetkellä, mietin vain itsemurhan alla olevaa järjetöntä tuskaa ja sen jälkeistä tuskaa.

Ylimääräinen olo, ah miten mukavaa. Ollut jo muutaman päivän ylimääräinen olo, että en kuulu mihinkään eikä kukaan kaipaa. Edes Maata Näkyvissä-festareilla ei ollut sellaista oloa, että kuulun johonkin, toisin kuin viime vuonna. En sitten tiedä.

Lainasin kirjastosta narsismista kertovan kirjan. Narsistin uhreiksi joutuneet kertovat oman tarinansa ja syväluotaus narsismiin on mielenkiintoinen. Narsistinen ihminen on pohjimmiltaan hyvin rikkinäinen ihminen ja yrittää kompensoida omaa rikkinäisyyttään narsistisella tavallaan. No, ainakin saan muuta ajateltavaa muutamaksi päiväksi siitä kirjasta.

Heij!
Oletko sinä koulussa tai töissä nyt, vai onko sinulla sairaslomaa? Minä olen miettinyt, että jos pyytäisin sairaslomaa, kun mikään ei ole auttanut. Mulla vaan on lukio kesken, eikä se ole mulle edes rankkaa, joten kai sitä pitäisi jatkaa. Olen vaan miettinyt, että jos joskus vaan pysähtyisi ja lopettaisi kaiken. Mulla kun ei nyt kahden vuoden aikana ole ollut mitään iloista elämässä, osasto tai lääkkeet ei auta. Mulla on myös sellainen ylimääräinen olo.
Olen partiossa johtajana, ja siellä mulla on kaikkein vaikeinta. Yksi vartiolainen joutui vaihtamaan vartiota mun masennuksen takia. Olen miettinyt, että jos lopettaisin kokonaan, kun en ole sellainen johtaja, kuin pitäisi. En kuulu enää edes partioryhmään, olen ylimääräinen. Kahdeksan vuotta ja sen jälkeen musta tuli ylimääräinen.

Jaksamista.

On sairaslomaa vuoden loppuun ja sitten pitäisi kouluun mennä. Miksi se vartiolainen joutui takiasi vaihtamaan partiota? 😐

Joinpa sitten perinteiset hullut kännit eilen. Vitutukseen ei pitäisi koskaan juoda alkoholia.. Toisaalta, sain sanotuksi sen vitutuksen aiheen, mutta olisi sen voinut sanoa selvinpäin ja hieman järkevämmin. Nyt vain ehkä aiheutin muille ihmisille paskaa ja pilasin kaiken.
Sanoin, että en se voi olla aina minä jonka pitäisi muuttua suuntaan jos toiseenkin. Muidenkin pitäisi katsoa peiliin. Mutta enhän minä voi muille sanoa mitä ajattelen. Ehkä tätä vitutusta pitäisi tutkailla perinpohjaisesti, ettei pääsisi tapahtumaan tuolla tavalla, että sanon kännipäissäni asiat liian suoraan, liian kierosti, liian epäselvästi, liian aggressiivisesti. Pitäisi keskustella asioista järkevästi, niinkuin aikuiset ihmiset, eikä niinkuin pikkulapset hiekkalaatikon äärellä. Pitäisi ja pitäisi.

Mulla on tapana tuntea syyllisyyttä myöhemmin vähän kaikesta. Sitten lähettelen aina iltasin anteekspyyntö-viestejä niille, joita olen satuttanu. Mun on pakko aina varmistaa, että saanhan anteeksi.
Tänään aamulla olin vielä nukkumassa, kun mun piti jo olla lähdössäkouluun opettajan kyydillä. Sitten ope soitti mulle ja kysyi, missä olen ja ihmettelin vain, että onko tää totta vai unta. Ei mulla sitten menny kun viis minuuttia, kun päästiin jo lähtemään. Mutta syyllisyyttä tunsin kyllä ja mietin, että jo taas lähettäisin viestin, pyysin kyllä jo anteeksi. En ymmärrä miten joku voisi antaa minulle anteeksi.

Mietin taas kerran mikä on mussa vikana
Miks kaikki painaa mun harteilla
Kaikki asiat oli helppoi joskus nyt vaan
Haen tästä lohtuu
Kuka vois auttaa kuka pelastaa
Kun en saa enää yölläkään unta
Kaikki asiat vaan painaa liikaa

voimaa