Arki luisuu käsistä
En saa arjesta kiinni. En saa mitään aikaiseksi. En saa noustua aamulla ylös kouluun, haluaisin vain olla peiton alla. Haluaisin, että kukaan ei muistaisi mua. Ettei ottaisi yhteyttä ollenkaan. Haluaisin paeta. Paeta jonnekin kauas. Tuntuu että seisoisin vain paikoillani muiden ihmisten vilistäessä kiireisinä ympärillä. Tuntuu, että olen mustavalkoisessa elokuvassa jossa ei tapahdu mitään. Mun piti alottaa uusi harrastus, mutta en saanu aikaseks. En jaksanu raahautua sinne. Tuntuu, että olen pettäny itteni sen suhteen kun en alottanu sitä harrastusta. Olisi ollut edes jotain tekemistä. Mikään ei vaan kiinnosta.
En haluaisi/jaksaisi nähdä ystäviäni. Haluan olla yksin. Tai en, en halua olla yksin. Haluan olla tyttöystäväni kanssa. Hänen kanssaan voi yksinkertaisesti vain olla. Pistää pää hänen syliinsä ja olla vain.
Niin sekavaa. Tuntuu, että luisuisin loputonta liukumäkeä alaspäin. En tiedä mitä tekisin.. 😯🗯️
Itte oon alkanu aatella, että oli asia mikä tahansa, niin melkeenpä aina siihen tarvitaan kaksi ihmistä. Jos muut eivät sitä tajua, niin se on niiden ongelma, ei minun.
Vähän jännittää. Psykologi sanoi, että viimeistään toukokuussa lopetetaan viikottaiset käynnit. Mitähän sitten tapahtuu. Jätetäänkö minut yksin kokoamaan palapeli loppuun? Tiedän kyllä, että en minä täysin yksin jää, mutta olen jo niin tottunut tähän nykyiseen hoitomuotoon, että en osaa ajatella muuta muotoa. 🤔 Ja pitää kyllä myöntää, että olen hieman riippuvainen tuosta mirtatsapiinista.. En haluaisi, että sitä lopetetaan ihan heti. Mutta eikö yleensä tehdä niin, että yritetään ennaltaehkäistä masennuksen uusiutumista sillä, että vielä hoitosuhteen päättymisen jälkeen on vielä jotain tarkistuskäyntejä jossain? No, ehkä vain yritän kaivaa kaikkia mahdollisia syitä sille, ettei hoitosuhdetta lopetettaisi vielä näin nopeasti..
Toisaalta, pitäähän minun opetella elämään sitä ns. normaalia arkea mitä elin ennen kaikkea tätä paskaa. Mutta.. niin.
Minullakin on vähennetty noita käyntejä. Niitä lääkkeitä ainakin yleensä jotuu käyttämään vielä aika kauan parantumisen jälkeen, ettei masennus sitten uusiudu. Mutta mitä jos uusiutuu? Jaksaisinko mä vielä toista kertaa, kun ensimmäinenkin on vienyt voimat. Vähän pelottaa, että mitä jos parannun ja sitten sairastun uudestaan...
Onko sulle ehdotettu jotain terapiaa? Mulle on, mutta ei mulla ole rahaa siihem, joten turha vaiva. Vanhemmt ei ikinä suostuis maksam🤔aan.. oivoi....
Niinpä, mitäs sitten jos se uusiutuu.. Itse ainakin luulen, että jossain vaiheessa minulla se kyllä uusiutuu. Saa sitten nähdä. Kyllä on ehdotettu psykoterapiaa kelan tukemana, mutta se asia on jotenkin vain jäänyt pois. Ei siitä ole puhuttu pitkään aikaan mitään. Ehkä pitäisi kysyä huomenna psykologilta vähän tarkemmin jatkosta.
Heippa Fugace pitkästä aikaa!
Hienoa, kun jaksat vaikeuksienkin keskellä ajatella läheisiäsi! Tuli mieleeni siitä, kuinka kirjoitit itsemurhasta keinona siirtää ongelmansa muille. Tuollainen ihminen ei voi olla paha... Uskon, ettei sinua ole tarkoitettu kärsimään. Ajan kuluessa näet, mitä hyvää elämä sinulle tuo.
Se, että uskallat kohdata vaikeat tunteesi, on tärkeää. Se on edellytys avun saamisellesi. Kirjoittamalla pystyt hyvin ilmaisemaan tunteitasi, entäpä puhumalla? Millä terapeutti perustelee terapiakäyntiesi vähentämistä?
Tukihenkilö sanoi kerran minulle, että pystyn todella hyvin pukemaan ajatukseni sanoiksi. Psykakin on joskus niin sanonut. Kyllä puhuminenkin auttaa, kun vain haluaa sen auttavan. Itselläni tosin kirjoittaminen esim. tänne auttaa paremmin saamaan ajatuksistani selkoa kuin puhuminen. Kun on kirjoittanut ajatuksensa tekstiksi, niin pystyy paremmin etsimään siitä niitä tärkeimpiä kohtia, ainakin omasta mielestäni.
Muistaakseni keskustelukäynnit loppuvat sen takia, kun psykologini lopettaa työnsä nykyisessä paikassa. Tänään näen tukihenkilöäni. Mennään kahville, jutellaan asioista ja sovitaan jatkosuunnitelmaa hieman. Odotan kovasti tätä tapaamista, koska hänelle voi sanoa asiat niiden oikeilla nimillä pelkäämättä täyttä tyrmäystä.
Ei varmaankaan ole kovin normaalia nähdä ihmisiä siellä missä niitä ei ole. Enkä uskalla sanoa psykologille siitä mitään, koska sitten menis kaikki ihan miten sattuu taas.
Fugace kirjoitti 7.12.2008 17:31
Ei varmaankaan ole kovin normaalia nähdä ihmisiä siellä missä niitä ei ole. Enkä uskalla sanoa psykologille siitä mitään, koska sitten menis kaikki ihan miten sattuu taas.
Vaikka tuntuu siltä, ettet uskalla asiasta sanoa, yritän rohkaista sinua asiasta psykologillesi kertomaan. Loppujen lopuksi, jos et kerro, asiaa ei voida auttaa - vain kertomalla psykologisi voi miettiä (kanssasi tottakai), mitä asialle pitäisi tehdä.
Fugace, on ehkä pelottavaa nähdä ihmisiä siellä, missä niitä ei ole. Koska tajuat, ettei kaikki näkemäsi ole todellisuutta, et kuitenkaan ole järkeäsi menettänyt.
Ahdistavatko näkysi sinua niin, että kaipaat apua? Älä etenkään siinä tapauksessa estä itseäsi saamasta apua. Mitä nopeammin ongelmien syihin puututaan, sitä nopeammin asiat helpottuvat.
Näin ensiksi, voimia Fugace. Unohtaisin sanoa sen viestini päätteeksi.
Tuo harhanäky josta sanoit; Mä olen myös sitä mieltä, että sun kannattaisi kertoa siitä psykologillesi. Hän kuitenkin haluaa vain auttaa, mutta ei voi tehdä paljoakaan jos ei tiedä kaikkea.
Sanoin psykalleni siitä näystä, tai miksi sitä voi sitten kutsua, niin hän tokaisi vain että "Ei siitä kannata huolestua vielä, jokainen normaalikin ihminen näkee sellaisia joskus". Katsoo sitten, jos niitä tulee lisää, että mitä tässä tekisi. Tosiaan, katsoo sitten.. 😮
Minulla on kaksi vaihtoehtoa vuoden vaihteeksi. Joko menen treffeille yhden varatun ihmisen kanssa tai sitten menen tapaamaan ystäviäni toiselle puolelle Suomea. En haluaisi sotkeentua kenenkään suhteisiin ja pilata mitään, mutta en kait minä sille mitään voi jos toinen jotain haluaa. Tai tietenkin minä sille jotain voisin, voisin sanoa 'ei', mutta toisaalta.. Jospa kävelenkin onneni ohitse kieltämällä asiat. Nämä ystävät toisella puolella Suomea.. Haluaisin nähdä heitä, kun viime kerrasta on jo aikaa. Heidän kanssaan tuntee itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ei perkele, en tosiaan tiedä että mitä sitten teen.
Tee niinkuin sinusta tuntuu oikealta. On sun vuoro saada iloisia asioita elämääsi. Ja vuoden vaihtuminen tuntuu usein lohduttavalta, voi aloittaa taas alusta. Joskus taas ei. Kyllä minä joskus tunnen itseni itsekkääksi, mutta täytyyhän minunkin saada joskus tehdä jotain edes nimellisesti "kivaa".
Voimia!
Päätin mennä viettämään uutta vuotta vanhan ystäväni luokse ja päätös oli mielestäni parhain mahdollinen loppujenlopuksi. Vuosi vaihtui hyvissä merkeissä ja hyvässä seurassa. Menihän joulukin ihan hyvin, mitä nyt äiti vähän otti alkoholia ja riehui ympäri metsää. Nyt vain haluaisin takaisin omille kämpilleni, jotta saisin olla rauhassa. Olen viettänyt liikaa aikaa ihmisten seurassa, kaipaan omaa rauhaa itseni seurassa.
Pitäisi soittaa psykalle ja sopia uusia aikoja tälle vuodelle. Hammaslääkäriinkin pitäisi soittaa uudestaan, on oikea puoli poskesta ollut hieman kipeä.
Toivottavasti tästä vuodesta tulee edellistä parempi jokaiselle. 🙂🌻
En ole ollut koulussa kolmeen päivään. Opettaja sekä terveydenhoitaja soittelevat perääni taukoamatta. Ei minua vain yksinkertaisesti kiinnosta herätä aamulla kouluun kuuntelemaan parin ihmisten turhanpäiväisiä löpinöitä. Tällä viittaan luokkatovereihini.
Koulussa kuitenkin olisi pakko käydä ja jotenkin kestettävä näitä paria ei-niin-mukavaa tyyppiä. Eihän töistäkään voi olla pois vain sen takia, että ei pidä ihmisistä siellä.
Olen miettinyt tätä asiaa paljon ja yhdessä vaiheessa mieleeni tuli ajatus, että entä jos minä en kestäkään sitä että asiat olisivat menossa hyvin? Entä jos minulla on jokin pakkomielle siihen, että asiat menevät huonosti, ja kun ne eivät automaattisesti mene, niin ne on laitettava menemään.
Olin tänään koulussa ja menimme opettajani kanssa terkkarille puhumaan koulunkäynnistäni. Terveydenhoitaja sanoi, että minulla on alkoholiongelma, minulla on huono kaveripiiri, minä olen itsekäs koska teen asioita oman mieleni mukaan. Minulle tuli todella vittuuntunut olo niistä sanoista.
Minulla ei ole alkoholiongelmaa, alkoholi ei kontrolloi elämääni. Minä itse valitsen kaveripiirini ja mielestäni kaveripiirini on tällä hetkellä parhain mitä nyt vain voi olla. Minulle on monta kertaa sanottu, että minun pitäisi ajatella omaa parastani ennen muiden parasta. Siihen myös tähtään. Minä arvostan itseäni, teen niinkuin huvittaa, impulsiivisesti lähinnä. Ehkä impulsiivisuus onkin se pahin ongelma tällä hetkellä.
Terkkarin mielestä minun pitäisi viettää seuraavan kuukauden verran viikonloput kotonani äidin luona. Siellä kun ei terkkarin mielestä alkoholia ole saatavilla ollenkaan. Hänhän ei huomioinut sitä, että minulla helposti menee hermot sisarusteni kanssa ja kotona todellakin on enemmän kuin tarpeeksi sitä alkoholia tarjolla. Minä pysyn täällä missä nyt olen ja sillä selvä. Teen mitä haluan, muilla ei ole siihen mitään sanomista, varsinkaan kun en ole psykoottinen. Terkkari sanoi myös, että hän kirjoittaa käydystä keskustelusta tietoihini, jotta psykani näkee kuinka huono ihminen olen. Toivon kyllä, että psykani ymmärtää minua paremmin kuin terveydenhoitaja, joka ei loppuenlopuksi tiedä minusta paljoa.
Keskustelun aikana sanoin monta kertaa, että "en sano tähän mitään" ja hymyilin vain. Kuuntelin ja hymyilin, olin rauhallinen ulospäin. Sisällä minua kuitenkin sapetti pahemman kerran. Ei terveydenhoitajalla ole valtaa sanoa mitä minun pitäisi tehdä, ei todellakaan ole. Ehkä hänen tarkoitusperänsä ovat hyvät, mutta tällä hetkellä hän on minulle paha ihminen. Mustalla listalla. En halua nähdä häntä.