Toivottomuus on luonani. Koen yleisluontoista toivottomuutta joka on jatkunut siitä asti kuin sain kuulla sairastavani syöpää. En juurikaan usko paranemiseeni ennenkuin se on totta ja alan voida paremmin. Nyt kuitenkin olen vielä aivan toivoton tapaus, jolla on oireita ja kipuja. Tämä sairaus vei minulta toivon paranemisesta, ja luovuin kissastani sen tähden. Nyt minulla ei ole itseni lisäksi ketään josta pitäisi huolehtia, ja itsestäni huolehtiminen on usein sitä että syön ja juon, nukun ja valvon. En välitä käydä pesulla ja haisen. Minulla on vaipat, koska muuten tekisin housuuni. Hyvä jos välitän edes näistä oireistani sen verran että en rasita itseäni liikaa. En haluaisi olla avuton autettava, mutta en kykene nyt parempaan.

Miksi salaat siin paljon? Ihmiset eivät hauku, jos kerrot rehellisesti, että olen sairas ja tarvitsen hoitoa siinä missä diabeetikkokin tarvitsee insuliininsa.