Hyvää pääsiäistä kaikille!

Olemme pitkästä aikaa pääsiäisen nyt kaupungissa. Se tuntuu nyt ihan tähän tunnelmaan sopivalta. Eilen oli ohjelmassa pääsiäislounas ravintolassa pitkän kaavan mukaan. En oikein osaa lammasta valmistaa ja nyt sitäkin oli tarjolla monin eri tavoin. Jos olisi parempi ruokahalu olisin nauttinut enemmän hyvästä ruoasta.

Saimme koiran uurnan kotiin ja se on taas uusi etappi tässä surutyössä. Kovin on hiljaista kotona, vaikka eihän koira ollut äänekäs sisällä eikä riehunut. Sen aktiviteetit olivat ulkona lenkeillä ja pihan vartioimisessa maalla ja kaupungissa. Mies kasvatti sen hyvin ja oli ilo liikkua sen kanssa, kun ei nykinyt hihnassa eikä rehennellyt muille koirille.

Kyllä tämä elämä vähitellen lipuu omiin uomiiinsa ja tulee elämään jotakin uutta ja merkityksellistä. Mukava olisi käydä jossakin matkalla, vaikka Lapin mökillä ihan alkukesästä, kun itikkaparvet eivät ole

vielä ilmestyneet. Nämä suunnitelmat ovat vielä ajatuksen tasolla, mutta ovat kyllä toteutettavissa, jos voimia ja halua riittää.

Hyvää pääsiäistä!

Kiitos Amanda ja Nótt kuulumisten kyselyistä ja anteeksi että vastaamisessa on mennyt näin kauan. Mikähän siinä on, että tärkeältäkin tuntuvia asioita on helppo lykätä jos ne eivät ole ihan silmien alla muistuttamassa tai osa automaattiohjaus-arkea. Välillä on pitkiä jaksoja jolloin koen olevani onnellinen, mutta välillä tulee alavireisiä päiviä kun huolet varjostaa mieltä eikä oikein mikään ei jaksaisi innostaa.

Nótt kirjoitti:
Mikä helkkari siinä on, että töihin mennessä herääminen ja itsensä jalkeille kiskominen on yhtä taistelua, mutta sitten kun ne odotetut vapaapäivät tulee, niin sitä herääkin suurin piirtein samaan aikaan ja pirteänä kuin peipponen kesäaamuna?

Kamppailen tämän ilmiön parhaillaan - neljän päivän vapaa ei tainnut ihan tällä kerralla riittää, mutta toukokuussa on onneksi parin viikon loma tiedossa. Sen ajatteleminen nostaa kyllä ilmaan lievää paniikinsekaista huolta asioista jotka pitäisi saada tehdyksi ensin, mutta ehkä yritän olla nostamatta itse asiaa pintaan vielä yhden päivän. Ehtii sitä sitten työviikoillakin.

Alkuperäinen suunnitelma oli katsoa jaksaisimneko viettää päivän ulkona, mutta eilinen lapsiperhelounas oli odotettua raskaampi joten sovittiin illalla että katsotaan oloa vielä tänä aamuna.

Toivon että voitte hyvin jokaikinen! Kiitos että olette olemassa ja että kertoilette aina välillä kuulumisianne.

Ihanan lämmintä ulkona. Ja ihana kevään tuoksu! Huomenna sitten taas tuleekin lunta...

Inhoan kesäaikaan siirtymistä. Uni- ja vireysrytmeillä menee oma aikansa hakeutua uuteen uomaansa, eikä ruokahalukaan hetkeen täsmää kellonaikaan. Miten tästä helkkarin rumppauksesta ei päästä eroon? 😣 Noh, onneksi sattui sentään loman kohdalle (vielä muutama päivä jäljellä!).

Niin se loma. Miten aika onkaan taas lentänyt ja mitään en ole saanut aikaiseksi. On se hitto kun jo Netflixin katsominenkin tuntuu asialta, johon pitää itseään potkia. Suklaata sen sijaan olen syönyt aivan liikaa ja sitä jää vielä syömättäkin, tänään maanantaina kun on viimeinen vapaamman herkuttelun päivä, sitten astuu taas arkirytmi voimaan ja lauantai(-ilta) on se viikon ainoa mässäilyhetki.

Soroppi, ei haittaa jos vastaamisessa joskus meneekin aikaa. Itsellenikin käy välillä niin, etten ehdi tai vain yksinkertaisesti jaksa kirjoitella. Joskus taas tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa, uutta ainakaan. Olen kuitenkin superiloinen, jos täällä pyörivät käyvät aina silloin tällöin kertomassa kuulumisiaan ja ajatuksiaan. 😊

Koeta olla huolehtimatta, kyllä saat asiat tehtyä ennen lomaa. Jotenkin se loman läheisyys antaa tarvittavan ekstrapuustin, niin hommat tulee hoidettua. (Ja jos keksitkin keinon murehtimisen lopettamiseen, niin kerrothan minullekin 😉🙃)

Mollyan, herkullisen kuuloinen pääsiäisateria teillä! Harmittaa, että meidän perheessä on edelleen se harhaluulo, että lammas maistuu villalle. Tämä siitä huolimatta, että jaksavat edelleen puhua noin 25 vuotta sitten reissussa syömistään keftedes-karitsanlihanpullista parhaina koskaan syömistään lihapullina.

Miten teillä muut ovat koiran poismenoon reagoineet?

Toivottavasti kaikki voitte hyvin ja pääsiäinen toi rentouta van hulilahtamistauon arkeen. Pahoittelut, mutten jaksa tämän enempää kommentoida, ihana kuitenkin kuulla teidän kuulumisia.

Vointi on tosi huono, mitään ei oikein jaksa tehdä, syöminen ei tahdo onnistua ja muutenkin olo tosi heikko.

Mieliala tosi matala, viimeaikoina itsetuhoisia ajatuksia ja itsemurha-ajatuksia, en tiedä mistä tämä kumpuaa. Koko ajan todella tuskainen ja ahdistunut olo, ihan fyysisestikin sattuu. Luulen, että olen saavuttanut sellaisen nälkiintymiseen tilan, jossa se väistämättä vaikuttaa psyykeeseen. Ongelma on etten siitä huolimatta oikein saa syötyä.

Tuntuu, että olen ihan yksin tämän kanssa. Kukaan lähipiiristä ei tunnu ymmärtävän.

Taas on ollut pari huonoa päivää. Ahdistaa ja elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä ja yksinäiseltä. Ahdistusunet ovat jälleen palanneet. Pienetkin asiat tuntuvat saavuttamattoman kaukaisilta, kuin kuuta taivaalta tavoittelisi.

Olisipa elämässä jotain sellaista, jota kohti suunnistaa kuin kohti majakanvaloa myrskyssä.

Amanda, tosi kurja kuulla, että tunnet olevasi yksin. Toivottavasti täältä Tukinetistä löytyy edes hieman vertaistukea.

Löytyisikö googlaamalla eräänlaisia täsmävertaistukiryhmiä juuri samojen asioiden kanssa painiville täältä tukinetistä, yhdistysten tai sitten vaikkapa somen kautta? Tai jos ja kun voimia ja jaksamista olisi jo hieman, niin kuntoutusta Kelan kautta? Niissä voisi olla mahdollista tavata ihmisiä, jotka tietävät jo puolesta sanasta, että mitä koet. Ainakin itsetuhoiset ajatukset ovat sellaisia, joita (valitettavasti!) on monella, samoin uupumusoireet. Et siis ole yksin!

Tervehdys taas

Juhlakausi on ohi ja palattu taas arkeen. Se tuntuukin nyt hyvältä. Eipä ollut juhlamieltä tällä kertaa. Aivan erilainen pääsiäinen.

Mies suree koiran kuolemaa syvästi. Yhteiset pitkät lenkit ovat nyt historiaa. Ihmiset pysäyttelevät ja kyselevät missä on koira. Ovat olleet tuttu parivaljakko lenkkimaastoissa. Minä olen tehnyt koiran kanssa kaupunkireissuja ja tilanne toinen.

Kissakin suree omalla tavallaan. Menee heti ovelle, kun joku tulee ja pettyy, kun ei ole koira kotiin tulossa. Usein istuu ikkunalaudalla ja odottaa koiraa. Hyvä oli heidän keskinäinen kemiansa.

Eniten mietin maalla oloa ja miten erilaista siellä nyt on, kun koira oli niin keskeinen persoona siellä. Mutta aika tekee tehtävänsä ja sopeuduttava on ja elämä jatkuu, tosin erilaisena kuin ennen.

Paska fiilis jatkuu. Oma mieli tuntuu oikein etsivän asioita, joihin tarttua ja joista ahdistua. Ja niitähän riittää. Olen kieriskellyt itseinhossa ja häpeäntunteessa, lisänä pikantti ripaus kiukkua etenkin itseäni kohtaan, mutta myös erityisesti mihinkään kohdistumatonta kiukkua ulkomaailmaa kohtaan.

On ärsyttänyt esimerkiksi oma introverttius, sulkeutuneisuus ja erakkomaisuus. Haluaisin olla sosiaalisempi, mutta kun ei vain irtoa. Ja sitten tunnen syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, että vaikkapa töissä etenkin ylimääräiset sosiaaliset kanssakäymiset kuormittavat.

Väsynytkin olen.

Mollyan kirjoitti:
Mies suree koiran kuolemaa syvästi. Yhteiset pitkät lenkit ovat nyt historiaa. Ihmiset pysäyttelevät ja kyselevät missä on koira. Ovat olleet tuttu parivaljakko lenkkimaastoissa. Minä olen tehnyt koiran kanssa kaupunkireissuja ja tilanne toinen.

Kissakin suree omalla tavallaan. Menee heti ovelle, kun joku tulee ja pettyy, kun ei ole koira kotiin tulossa. Usein istuu ikkunalaudalla ja odottaa koiraa. Hyvä oli heidän keskinäinen kemiansa.

Eniten mietin maalla oloa ja miten erilaista siellä nyt on, kun koira oli niin keskeinen persoona siellä. Mutta aika tekee tehtävänsä ja sopeuduttava on ja elämä jatkuu, tosin erilaisena kuin ennen.

Vaikuttaahan se dynamiikkaan, kun yksi on poissa.

Minulla oli tapana ottaa kissa mukaan mökkireissuille, se kun matkusti tosi hyvin. Jännitin ekaa kertaa ilman kissaa mökkeilessä, että nouseeko yhden reissaajan puuttuminen jotenkin uudelleen pinnalle. Kävihän ajatus jokusen kerran mielessä; tuntui oudolta laittaa autossa muuta tavaraa kissan boksin paikalle ja mökillä mietin, että tuo kohta parvella olisi varmaan ollut kissan tähystyspaikka, tuossa se olisi ehkä tykännyt nukkua jne., mutta yllättäen ajatus ei ollut niin alituinen tai musertava kuin olin pelännyt. Aika tosiaan tekee tehtävänsä. Toivottavasti maalle paluu sujuu sinulla ja miehelläsi samalla tavalla!

Olen noin 3 kuukauden ajan noudattanut pätkäpaastoa, jossa olen vähintään 12 tuntia syömättä. Lisäksi olen tarkaillut sokerin ja rasvan määrää. Uskallauduin tänään ekaa kertaa vaa'alle aloittamisen jälkeen. Vaaka näytti aivan yhtä rumia lukemia kuin ennenkin. Ei perkele edes pientä laskua.

Ei helvetti että turhauttaa. Ihan sama mitä yrittää, niin tuloksia ei tule. Ilmeisesti voin jatkaa mässäilyä hyvällä omalla tunnolla, kun ei se ainakaan painossa näy.

Hei taas kaikille,

Nótt, täällä toinen samaan painoon jumahtanut 😊 Ymmärrän kyllä että turhauttaa, varsinkin kun on pitkään ponnistellut! Mutta onneksi sun arvo ei ollenkaan riipu painosta tai ulkomuodosta, ja sen perusteella mitä olen suhun täällä tukinetissä tutustunut, sulla on valtavan upea ja lämmin persoonallisuus, jonka luulisi kyllä antavan positiivisen vaikutelman myös netin ulkopuolella kohtaamillesi ihmisille jos he vain pääsevät siihen tutustumaan ☺

En ole jakso-paastoihin pohjautuvia dieettejä koskaan kokeillut mutta eikös niistä kuule usein että kokonaisenergian saannin pienentäminen on vaikeaa, kun paastojaksojen ulkopuolella keho luo tarpeen täyttää energiavarastot (nälän), ja samalla myös aineenvaihdunta menee jotenkin energiansäästömoodiin niin että niistä viimeisistäkin kaloreista pidetään tiukemmin kiinni? Mulla paino tuppaa heilahtelemaan muutaman kilon sinne tänne ihan sen mukaan paljonko kehossa on nestettä ja miten ruoansulatus on toiminut mutta niin kauan kuin ei enempää kerry, siihen tyytyä. (Pitäisi kyllä lähteä housukaupoille, kun kaikki mukavankokoiset housut alkavat olla puhkikuluneet.)

Tuohon sosiaalisuuteen liittyen; hienoa että tunnistat tarpeen tavata enemmän ihmisiä ja ehkä muuttaa jotain toimintatapoja niin että ihmisten tapaaminen olisi helpompaa, mutta itselle on myös hyvä antaa aikaa jos ulospäin kurkottaminen tarkoittaa rajua omalta mukavuusalueelta poistumista. Kiusatuksi tuleminen (kotona tai koulussa; jos muistan oikein että sullakin oli tällaista taustaa) jättää tosi isot jäljet siihen miten rohkeasti sitä uskaltaa luottaa siihen että yhteydenotto-avauksiin reagoidaan ystävällisesti eikä pilkaten, ja se tekee seuraan lähtemisestä (tai edes sen ilmaisemisesta että haluaisi lähteä mukaan, jos on tervetullut) paljon vaikeampaa.

Amanda, mä en tiedä mikä se mussa on mikä tekee sun viesteihin reagoimisesta niin vaikeaa mutta olen pahoillani siitä! Tarkoitus ei ole todellakaan ohittaa tai jättää huomiotta, vaikka se on käytännössä se mitä on tapahtunut. Ehkä siinä (reagoimattomuudessani) on mukana pelkoa että jos en löydä oikeita sanoja, tulen sanoneeksi jotain mikä pahentaa sun oloa ja oireilua ja sitä en halua.

Mollyann, mitä sulle kuuluu? Mun on pakko jatkaa nyt ruoanlaittoa mutta luen kyllä kuulumisiasi mielenkiinnolla, silloin kun jaksat käydä niitä täällä kirjoittamassa.

Nyt kun sain pastan kiehumaan, kerron vielä omista kuulumisistani sen verran että olen ollut melkein viikon työpaikkakunnalla ja onnistunut siitä huolimatta nukkumaan. Ihanaa, kun olin jo jotenkin alistunut siihen että aina täällä ollessa pitää vaan mennä jonkinlaiseen zombi-survival moodiin ja selvitä vähillä unilla, jos melatoniinia ei halua käyttää. Eli ehkä niistä pääsiäislomista ja töiden puolesta kevyemmästä (keventämästäni) jaksosta oli sittenkin iloa, vaikka silloin valittelin ettei palautumisaika tuntunut riittävän mihinkään.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 viikkoa, 4 päivää sitten. Syy: lisäys

Tervehdys kaikille!

Kevät ehtikin edetä harppauksin, mutta nyt taas koleampaa. Tein jo vähän pihatöitä ulkona ja laitoin toisen parvekkeen kuntoon. Mies lähti käymään maalla ja katsomaan mitä sinne kuuluu. Minä en vielä lähtenyt mukaan.

Tuo paino on asia, mistä tulee kommentteja joka puolelta. Itse sairastin nuorena opiskelijana anorexiaa, vaikka sitä ei virallisesti diagnosoitu. Syöminen oli työn ja tuskan takana. Nytkin suhde ruokaan on jotenkin epäterve. Pyrin syömään tosi terveellisesti. Minulla on vain kaksi ruokailukertaa. Lounas ja varhainen  iltapala klo 16 maissa. Aamukahvia en juo, mutta jos en ole yksin niin seurassa juon kupin päivällä. Kesäisin mies laittaa ruokaa ja silloin voi ajat vähän vaihdella. Yritän kaikin tavoin välttää sitä tilannetta, mikä oli nuorena. Suhde ruokaan tulee aina olemaan ongelmallinen, mutta itsellä on kuitenkin kyky tilannetta seurata.

Kesä tulee taas vääjäämättä, mutta erilainen kuin tähän asti. Mutta siihen on sopeuduttava niinkuin kaikkiin niihin asioihin, joihin ei enää voi vaikuttaa.

Moikka kaikille!

On ollut niin ihanan lämpimät säät, että lumet ovat kadonneet melkein silmissä. Olen kaivellut ruukkuja ja kukkalaatikoita jo esille, kohta pitäisi alkaa miettimään, että mitkä onnettomat kasvit päätyvät minun tämän kesän uhreiksini. 😉 Basilikaa olen miettinyt, jos ostaisi kaupan hevi-osastolta ruukun ja istuttaisi sen. Mutta ymmärtääkseni basilika on vaativa kasvatettava, joten olisi sen lisäksi kiva keksiä jokin onnistumisvarmempi hyötykasvi. Rosmariini tuoksuisi ihanalta, mutta sekin taitaa olla aika hankala. Rucola, tilli, timjami tai jokin lehtisalaatti?

soroppi kirjoitti:
En ole jakso-paastoihin pohjautuvia dieettejä koskaan kokeillut mutta eikös niistä kuule usein että kokonaisenergian saannin pienentäminen on vaikeaa, kun paastojaksojen ulkopuolella keho luo tarpeen täyttää energiavarastot (nälän), ja samalla myös aineenvaihdunta menee jotenkin energiansäästömoodiin niin että niistä viimeisistäkin kaloreista pidetään tiukemmin kiinni?

Moi kanssajumittaja! 🤗

Olen noudattanut ns. aikarajoitettua paastoa, jossa kaikki päivän syömiset tapahtuvat 8-12 tunnin ruokaikkunan sisällä, paastoavasta yksilöstä riippuen. Tätä paastotapaa pidetään aloittelijoille helpoinpana, koska ruokaikkunan kaloreita ei lasketa. Itse olen noudattanut melko maltillista ja ihmeen helppoa paastoaikataulua, jossa paastoan yön yli työpäivää vasten 12 tuntia ja vapaapäivinä 14 tuntia. Kokonaisenergiaan en siis sinänsä ole kiinnittänyt huomiota, paitsi että olen pytkinyt hieman tarkastamaan käyttämäni sokerin ja rasvan (ja suolan) määrää - esim. juustot ovat yksi heikkouteni

Säästömoodista en tiedä, mutten ole kokenut, että olisin normaalia nälkäisempi paaston aikana tai sen jälkeen. Sen sijaan heti pari tuntia paaston alkamisen jälkeen tulee tunne, että pitäisi syödä jotain (oikea nälkä vai tunne siitä, että tekee mieli syödä jotain?), mutta se menee nopeasti ohi. Itse asiassa 14 tuntia menee niin helposti, ettei sen jälkeenkään ole mikään kiire saada ruokaa: ei heikotusta tai hillitöntä ruuanhimoa, itse asiassa ei juurikaan edes nälkää. Olenkin miettinyt 15 tai jopa 16 tunnin paaston kokeilemista vapaapäivinä.

Mutta eihän tuo ole mikään ihme, ettei tuloksia tule, koska paastoaminen on ollut niin vaivatonta. Ilmeisesti tuloksia ei voi tulla helposti. 😒 Niin, tutkimusaineistot antavatkin ristiriitaista tietoa paaston vaikutuksesta painonhallintaan ja yleensäkin terveyteen. Jotkut väittävät sen parantavan metabolismia ja käynnistävän elimistön autofagosytoosi-prosessin, toiset tutkimukset taas eivät löydä juuri mitään hyötyjä.

Tosin jos ravitsemustutkimuksia seuraa, niin mikään ei tunnu olevan varmaa tietoa. Hesari juuri uutisoi tutkimuksesta, jonka mukaan kasvisruokaa syövillä on enemmän masennusoireta kuin kaikkiruokaisilla. Ota näistä sitten selvää.

En ymmärrä mitä minun pitää tehdä, että paino laskisi. En mielestäni syö niin huonosti tai liikaa, että se aiheuttaisi tai ylläpitäisi nykyistä kilomäärää. Olen jo vuosikymmenen ajan syönyt herkkuja vain lauantai-iltaisin, ainoastaan joulun tai vapun tyylisinä päivinä olen voinut herkutella muulloinkin. Istumistakin vältän olemalla töissä koko päivän jaloillani. Nukkua pitäisi ehdottomasti paremmin ja liikkua saisin enemmän, mutta silti. Pitäisi myös oppia olemaan stressaamatta ja ahdistumatta. Eli helpommin sanottu kuin tehty...

Tuohon sosiaalisuuteen liittyen; hienoa että tunnistat tarpeen tavata enemmän ihmisiä ja ehkä muuttaa jotain toimintatapoja niin että ihmisten tapaaminen olisi helpompaa, mutta itselle on myös hyvä antaa aikaa jos ulospäin kurkottaminen tarkoittaa rajua omalta mukavuusalueelta poistumista. Kiusatuksi tuleminen (kotona tai koulussa; jos muistan oikein että sullakin oli tällaista taustaa) jättää tosi isot jäljet siihen miten rohkeasti sitä uskaltaa luottaa siihen että yhteydenotto-avauksiin reagoidaan ystävällisesti eikä pilkaten, ja se tekee seuraan lähtemisestä (tai edes sen ilmaisemisesta että haluaisi lähteä mukaan, jos on tervetullut) paljon vaikeampaa.

Totta, oletusasetuksena tuntuu olevan, että ihmiset ovat kiusaajia kunnes toisin todistetaan. Mikä on kyllä aika kohtuutonta niitä toisia ihmisiä kohtaan, kun minun on vaikea edes antaa mahdollisuutta osoittaa, että on ihan ystävällismielinen ihminen.

Pitäisiköhän kiusaamistaustasta kertoa? Jotenkin sen äänen sanominen tuntuu jo ajatuksena vaikealta. Kannan edelleen häpeää kiusaamisestani, niin kuin se kertoisi huonommuudestani, vaikka ymmärrän kyllä, ettei minulla ole mitään hävettävää asian suhteen.

olen ollut melkein viikon työpaikkakunnalla ja onnistunut siitä huolimatta nukkumaan. Ihanaa, kun olin jo jotenkin alistunut siihen että aina täällä ollessa pitää vaan mennä jonkinlaiseen zombi-survival moodiin ja selvitä vähillä unilla, jos melatoniinia ei halua käyttää.

Olet siis vielä kanssahuonostinukkujakin. Mikähän siinä on, että töihin mennessä nukkuminen on usein vaikeaa? En mielestäni jännitä töitä niin kuin noin yleensä, satunnaisia ahdistuksia lukuun ottamatta. Toki on 0-tuntityön heittelevyyden ja epävarmuuden aiheuttamaa stressiä, mutta itse työn sisältö ja työkaverit ovat mukavia. Töihin on siis kiva mennä, jos univelkaa ja aamuisia uni-inertioita ei lasketa. Ja silti tiedän, että ensi yönä jää taas unet vähiin ja saatan laadullisestikin nukkua huonosti. Tähän olisi kyllä kiva löytää jokin ratkaisu.

Minulle melatoniini ei ole aiheuttanut sivuoireita, mutta olen käyttänyt sitä jo niin pitkään, etten enää tiedä tehoaako se. Eikä se koskaan ole ollut lääke, joka räjäyttäisi nukkumisongelman taivaan tuuliin vaan korkeintaan nukkumisen avustaja.

Mollyan kirjoitti:
Tuo paino on asia, mistä tulee kommentteja joka puolelta. Itse sairastin nuorena opiskelijana anorexiaa, vaikka sitä ei virallisesti diagnosoitu. Syöminen oli työn ja tuskan takana. Nytkin suhde ruokaan on jotenkin epäterve. - - Yritän kaikin tavoin välttää sitä tilannetta, mikä oli nuorena. Suhde ruokaan tulee aina olemaan ongelmallinen, mutta itsellä on kuitenkin kyky tilannetta seurata.

Kuulostaapa tutulta! Minullakin on jännitteinen suhde ruokaan, nyt tosin selvästi parempi kuin mitä se on nuorena ollut, mutta luulen, että tämäkin on elämänmittainen taisto.

Kotona ongelmia aiheutti nirsouteni. On tiettyjä tekstuureja, hajuja ja makuja, jotka vain ällöttivät. Isä on yhtä lailla nirso, nykyään huomattavasti minua nirsompikin, mutta kun meidän nirsouden aiheet eivät sattuneet yksiin, joten minä tietysti olin se ongelma. Se, jolle ei koskaan kelvannut mikään ja jota surutta syyllistettiin asiasta.

Yläasteella oli hieman ylipainoinen kiusausahdistuksen aiheuttaman mässäilyn vuoksi, lukiossa taas kyttäsin painoani hyvin epäterveellä tavalla. Tajusin vasta teini-iän jälkeen, että saatoin jopa olla syömishäiriöinen. Lukion aikana kävin tosi harvoin ruokalassa syömässä ja jos söinkin, niin vain vähän ja yleensä vain leipäpalasen. Kotonakin nipistin ruuasta aina kun vain voin. Muistan kerrankin olleeni iloinen, kun selvisin kokonaisen päivän syömällä vain yhden leipäpalasen.

Teini-iän jälkeen ruoka-ahdistus helpotti, mutta todellinen asenteiden muutos tapahtui kolmikymppisenä yksin matkustamisen myötä. Pari kolme ekaa reissua meni kotoa opitun tavan mukaan, jossa ruoka oli kuin polttoainetta tai vastalääkettä nälkään ja ruokailu oli tapana hoitaa mahdollisimman nopeasti, kätevästi ja halvalla. Kerran sitten paluulennolla ollessa huomasin yllätyksekseni miettiväni kivojen käymättä jääneiden paikkojen lisäksi myös ruokia, joita olisin halunnut maistaa. Ennenkuulumatonta! 😯

Siitä se uusi asennoituminen sitten levisi arkeenkin. En minä edelleenkään ole kaikkiruokainen ja en koskaan tule olemaan se, joka on ensimmäisenä kokeilemassa kaikkea uutta tai eksoottista, mutta suhtautuminen niin ruokaan kuin omiin syömisrajoitteisiin on huomattavasti rennonpaa. Ja ruoka on nykyään nautinto, arjen kuin juhlankin pienen suuria iloja.

No'tt kuullostaapa tutulta tuo ruokaan suhtautuminen. Minulle se on vieläkin välttämätön paha.Syön terveellisesti, koska en halua sairastua anemiaan enkä mihinkään muuhunkaan. En halua kokeilla uusia makuja ja voin syödä samaa ruokaa vaikka joka päivä. Ostin esim. samaa jogurttia niin kauan kuin sen valmistus loppui. Samoin kävi yhden leipälaadun kanssa. Tämä osoittaa, miten vähän kiinnitän huomiota ruokaan. Ostan samaa miettimättä sitä, että voisi vaihteeksi maistaa muutakin. Mies onneksi käy kaupassa välillä ja tuo jotakin erilaisempaa ja tietenkin syön hänen kokkailujaan. Mutta hänkin tietää, että mitään erikoista ei minulle kannata edes tarjoilla. Erilaiseen ruokakulttuuriin tutustuminen maailmalla olisi tärkeä ohjelmanumero, mutta minä jätän sen väliin.

Kaikenlaiset rajoitteet supistavat elämän piiriä ja sillä on iso merkitys omaan elämään.

Vielä on talven tuntua ja tuleeko kesää lainkaan. Ainakin erilainen kesä, sen tiedän.

Hei,

En odota, että kukaan kommentoisi minulle pahemmin mitään.

Olen kommentoinut itse niin suppeasti ja mitäänsanomattomasti, vaikka olenkin mielelläni lukenut kuumisianne.

Haluaisin, että teillä olisi kaikki hyvin. Onneksi tuette ihanasti toisianne♥️.      Hyvästelen teidät omasta puolestani, pahoittelut vielä etten osallistunut ja sekin mitä yritin oli puutteelista, anteeksi 😔

soroppi hyvä kuulla, että olet kaikesta huolimatta saanut hievan levättyä. Toivottavasti takatalvi alkaa sielläkin päin helpottamaan. Kuten sanoin aiemmin enosaa kirjoittaa mitään, en oleta että kukaan reagoi millää lailla mihinkään mitä kirjoitan ja ymmärrän sen paremmin kuin hyvin.

Kurjaa kuulla, että Nótt ja mollyan teillä kokemuksia ruoan kanssa tuskailusta, toivottavasti pääsisitte rajoittavista asenteista eroon, en toivoisi syömishäiriötä kenellekään ja toipuminen on mahdollista/helpompaa mitä aiemmin apua hankkii.

Ruokaan liittyvät asiat aiheuttavat voimakasta ahdistusta. Nykyään en saa syötyä mitään. Päädyinkin tästä taas vaihteeksi sairaalaan mutta ei se ole täällä yhtään helpompaa. Elimistö ei oikein edes osaa ottaa enää kunnolla vastaan ruokaa. Mieliala sen verran alakuloinen, etten jaksa oikeastaan enää välittää, ehkä tämä oli tässä.

Olen onnistunut eristäytymään kaikista, enkä jaksa edes yrittää pitää yhteyttä.

Kun en kykene työhöni koen olevani täysin arvoton, motivaatio hävinnyt kokonaan. Jatkuvasti tosi paha olla, en koe että ansaitsen elää. Syömättömyys on siinä vaiheessa ettei elimistö kestä pitkään.

En ole pakkohoidossa, joten voin lähteä kotiin. En koe hötyväni mistään. Ajan kaikki pois, mukaanlukien auttajat. Joten olen taas yksin tämän kaiken kanssa enkä kestä tätä.

Anteeksi

Amanda1111, ole kiltti äläkä lopeta kirjoittamista minun tökeröiden sanomisteni takia! Yritin aiemmassa viestissäni sanoittaa sitä että vika on mussa eikä sussa, sä kirjoitat siitä aiheesta mistä tekstiä tuntuu helpoiten syntyvän ja hyvä niin.

Amanda hyvä olet nyt tosi toivoton tilanteesi suhteen. Et koe tällä hetkellä, että kukaan kuuntelisi saati auttaisi sinua. Se toivottomuus musertaa ja koet olevasi täysin yksin. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaikka siltä tuntuisi. Joku pieni asia saattaa auttaa ja sitä toivon sydämestäni. Joku oivallus, joka kääntää ajatukset toiseen suuntaan.

Työ on meille työorientuneille lähes tärkein asia elämässä. Mutta nyt ei ole sen aika. Nyt on tärkeintä panostaa omaan toipumiseen.

Anoreksiasta selviytyminen ei ole mikään pikkuasia. Tiedän sen, vaikka tilanteeni ei ollut läheskään yhtä paha kuin sinulla. Syöminen tulee aina olemaan ongelma, mutta sen kanssa oppii elämään.

Toivon, että näet jonkun sellaisen asian elämässäsi, että kannattaa vielä yrittää. Taistelu-sanaa en käyttäisi, koska sellainen vaatii voimia, joita sinulla ei varmaankaan nyt ole. Pienin askelin eteenpäin on minusta parhain tapa. Ja kun pääsee vähän eteenpäin tulee halua jatkaa seuraavaa etappia kohti.

Voimia sinulle Amanda.