Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Amanda, sinulla ei ole mitään anteeksipyydettävää. Olen ilolla lukenut sinun kuin kaikkien muidenkin kommentteja. Tuo lohtua ajatella, että täällä on ihmisiä, joiden kanssa voi vaihtaa ajatuksia tai ihan vain purkaa mieltään.
Varmasti kaikki täällä tiedostavat, ettei aina jaksaminen riitä. Useilla, ellei jopa valtaosalla tänne kirjoittelevista on asiasta myöskin omakohtaista kokemusta. Sellaisessa tilanteessa on aivan ymmärrettävää, ettei kommentointi ole prioriteettilistalla kovin korkealla. Olen tehnyt itsekin niin, että olen lykännyt vastaamista pitkäänkin, kun jaksaminen on ollut kortilla tai ihan vain koska en ole ehtinyt.
Toivon kovasti, että osaisin sanoa sinulle jotain piristävää. Jotain, joka räjäyttäisi pahan olon taivaan tuuliin. Niin lattealta kuin nämä nyt kuulostavatkin, niin toivon sydämestä sinun löytävän lempeyttä itseäsi kohtaan ja valoa päiviisi.
Edit. Jotenkin mieleeni tuli tarra, jonka joku oli liimannut muutoin niin siisteihin Pietarinkirkon aukion vessatilojen erään vessakopin oveen: "knowing you is such a gift".
- Muokattu kirjoittajan toimesta 1 viikko, 5 päivää sitten. Syy: Lisäys
Taas työahdistusta, koska, jälleen kerran, työpaikalle on mahdollisesti tulossa isojakin muutoksia. Ahdistaa, vaikka muutokset voivat jopa olla eduksi minulle, koska voin saada lisää työtehtäviä ja sitä myöten lisää työtunteja. Ahdistaa ja jännittää, koska huijarisyndrooma puskee taas pintaan kera mokaamisen pelon.
Ahdistaa, koska tieto näiden toteutumisesta voi tulla vasta kesän jälkeen tai vasta paljon myöhemminkin - jos siis edes koskaan realisoituvat - ja siihen asti olen raastavassa epätietoisuuden tilassa, yhtä aikaa toivoen ja peläten niiden toteutumista.
No'tt tuo epävarmuus työpaikan muutoksista on varmaankin raastavaa, vaikka kaikki voi kääntyä hyväksikin. Minulla ei ole tällaisesta kokemusta. Pääsin heti opiskelun jälkeen isoon organisaatioon ja vaikka muutoksia itse työssä välillä tapahtuu niin itse työ on vakaalla pohjalla ja itsenäistä. Teen etätyötä ja välillä on kokoustamista ja neuvotteluja, mutta ne ovat luonnollista yhteyden pitoa.
Kun sinun työpaikkasi muutokset voivat venyä kesän yli ja jopa pidemmälle se aiheuttaa jännitystä ja epävarmuutta. Se ei ole hyvä tilanne.
On tietenkin hyvä tietää, että muutoksia on tulossa, mutta aikaväli on liian pitkä minun mielestäni.
Kyllä työntekijät ovat usein heikoilla tällaisessa tilanteessa. Työnantaja tietenkin haluaa varmistua siitä, että tekee oikeita päätöksiä omalta kannaltaan, mutta sittenkin.
Ehkä kannattaa jättää asia mielestä kokonaan ja elää vain tätä hetkeä. Harmittaa, jos on pelännyt ja jännittänyt turhaan kuukausia ja tulos on hyvä sinun kannaltasi. Huonot uutiset ehtii kuulla sitten aikanaan ja toimia sitten niiden edellyttämällä tavalla.
Kiitos, Mollyan.
Noinhan sen pitäisi mennä, että murehditaan vasta sitten kun sen aika on, mutta minulta se taito puuttuu. Nytkin jäi yöunet vähiin. On taas sellainen olo, että toivoisin jääväni vaikka auton alle pienen hengähdystauon toivossa.
Kun edes tietäisi, että onko niitä muutoksia tulossa. Sekin helpottaisi, vaikka ne menisivätkin kauas. Mutta tämä alituinen epävarmuus epävarmuuden päälle, sitä minä en jaksa. On yksikin muutos, joka on roikkunut mietintämyssyssä jo ainakin vuoden.
Hyvä että sinulla on vähemmän tuuliset oltavat töissä! 👍
Miten sinun kevät on mennyt?
Tervehdys taas!
Vappu on ohi ja on palattu taas normaaliin arkeen. Tämä vapaa keskellä viikkoa piristi kummasti ja sain vähän kevätöitäkin tehtyä kotipihalla. Säät kun olivat niin suotuisat.
Viikonlopuksi lähdemme sitten maalle pitkästä aikaa. Tie ehtii kuivua, jos lämmintä riittää. Kissakin on jo päässyt ulkoilun makuun ja maalla se onnistuu parhaiten, toki valvottuna kuitenkin. Ennen piti koira huolta kissasta pihalla, ettei lähtenyt kauas vaeltelemaan. Nyt se on meidän ihmisten tehtävä. Toivon, että tämä aurinkoinen sää piristää myös sinua ja pääset huolia aiheuttavista asioista eroon välillä. .......... Elämä jatkuu...