Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Edelleen vähän pirteämpi olo. Tai pirteä ei ehkä ole oikea ilmaisu, fyysisesti kun melko väsynyt olen, mutta mieli on kevyempi. Nukkuminen on ollut vähän levotonta, muttei mitenkään katastrofaalisen huonoa. Viime yönä näin unta, että sisko teki jotain, joka suututti minut, vaikka mielessäni kuintenkin tiesin, että olin itse kohtuuton ja että sisko kyllä yritti olla ärsyttämättä minua.
Paremman voinnin mukava on tullut hinku ostaa jotain. Kai tämä on jonkin sortin eteen päin pyrkimistä? On matkakuume, haaveilen uudesta kamerasta ja muutamasta kiinnostavasta kurssista. On pitkästä aikaa häivähdys tarmoa elämässä, tosin ilman konkretiaa ja vain haaveiden ja ajatusten muodossa.
Minulla näyttäisi olevan niin, että kun oikein ahdistaa, niin en pysty katsomaan eteen päin. Tulevaisuus katoaa, on vain juuri käsillä oleva hetki. En pysty haaveilemaan eikä minulla ole minkäänlaista kykyä rakentaa tulevaisuutta.
Kivaa kuulla Nótt että mielialan puolesta on ollut kevyempiä päiviä 🙂 Ovatko ne jatkuneet?
Voisin omalta kohdaltani allekirjoittaa havaintosi hankalammista jaksoista / aikajänteen kapenemisesta. Ahdistuneena huomioni tuntuu keskittyvän vain siinä hetkessä selviytymiseen, masentuneena taas mieli menee jotenkin lähtökohtaisesti niin pessimistiseen tilaan ettei tulevaisuudessa tunnu olevan mitään odottamisen arvoista... Mutta tänään paistaa aurinko, ja suunnitelmissa on lähteä katsomaan löytyisikö metsästä korvasieniä.
Kevyempi olotila tarkoittaa parempia päiviä ja vaikka asiat mielessä suunnitelma-ja ajatustasolla se on hyvä alku.
Nuo korvasienet ovat minullekin tuttuja. Aikoinaan kun kävimme Lapin mökillä alkukesästä toukokuun lopulla niitä oli siellä aika määriä. Sitten vain ulkokeittiöön tuli ja ryöppäys moneen kertaan ja herkku oli valmis.
Täällä etelässä niitä ei ole vastaan tullut, vaikka vapaa-ajan kodin ympäristössä sieniä on kyllä. Tatteja ja vahveroita enimmäkseen.
Sienten keruu on hauskaa puuhaa...
Kesästä ei ole vielä tietoakaan. Lumihankia riittää vielä pitkäksi aikaa.
Kiitos kysymästä, edelleen on paremmat päivät menossa. 🙂
Töissä on ollut jakso, jossa työtunteja kertyy hieman tavallista enemmän, mikä on mukavaa. On jotain, johon keskittyä ja joka saa lähtemään ihmisten ilmoille. Ylipäätänsä kiva olla ihmisten kanssa tekemisissä.
Kummallisen väsynyt olen edelleen. Telkkaria jos yritän katsoa, niin silmät alkaa väkisin mennä kiinni. Ja kuitenkin sitten kun menen nukkumaan saatan joutua odottamaan, että saan unen päästä kiinni.
Voi kun pääsisikin metsäkävelylle! Mutta lunta on edelleen paljon ja sääennusteiden mukaan tällä viikolla tulee vain lisää.
Mitäs teille kuuluu? 🙂
Kiitos kun kysyit...
Hiljaiseloa ollut kaiken odotuksien ja kohtaamisten keskellä. Voimien koontia yhä.
Sitä toivotan - voimia 🙏
Pyh sieltä mitään sieniä löytynyt, kun maa oli metsässä vielä umpiroudassa... 😂 mutta ulkona tuli oltua kuitenkin, ja bongasin puukiipijän.
Tähän väliin vain pikaisesti että hyvä kuulla sinusta keskustelua, vaikka lyhyestikin! Sitä ei aina tajuakaan miten ikävä on ollut jotakuta pitkään hiljaa pysytellyttä ennen kuin näkee seuraavan viestin.
Pääsinpäs iloitsemasta, että töitä on ollut kivasti niin heti tuli peruutuksia. 0-tuntisopparin iloja! 🙃
keskustelua, toivon sinulle juuri niin paljon voimia kuin tarvitset ja sitten vielä vähän varastoonkin. 🤗
soroppi, kuulostaa mukavalta metsäretkeltä, vaikka sienet jäivätkin saamatta. Jos siellä jossain ollaan keväässä jo pidemmällä kuin täällä, niin ehkä routa hellittää piakoin. 🙂
Kiitos N'ott... Harmi vaan että voimat on c-vitamiinimaisia, eivät varastoidu, täytyy ottaa aamusta päivästä ja illasta että jaksaa......
Sulle toivon sopivan määrän töitä ja tsemppausta siellä työn maailmassa.
Ja muillekin jotka ketjua seuraavat, intoa keväästä.
Kiitos Soroppi... pitkään ollut sanatonta aikaa, sanat kateissa, elämä kuitenkin kantaa, vaikka ei ole juuri sanottavaa. Täällä ollaan välillä vaikka harvoin, mutta kuitenkin vastuksista huolimatta taistelu ilon puolesta jatkuu. Tsempp🐣🐥 🐤
Ei ole työjutut selvinneet. Tai kun yksi selvisi, siihen huonompaan suuntaan, niin jo seuraava epävarmuus ilmeni. On tämäkin...
keskustelua, toivottavasti myös murheesi ovat vesiliukoisia. 🍀
Työ ottaa taas päähän oikein urakalla. Perumisia toisensa jälkeen ja jatkuvaa löysässä hirressä roikkumista. 😠 Saa vain haaveilla siitä, että pääsisikin ihan sinne työpaikalla saakka tuntemaan itsensä paskaksi.
Edit. Heh! Urakka ja tämä työ samassa lauseessa, mikä ironian huipentuma! 🙄
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: Lisäys
N'ott, osuvasti ilmaisit... Nyt jo neljännet hautajaiset edessä puolentoista vuoden sisään lähipiirissä. Eikä kenessäkään lähdön syy koronaa.
keskustelua, syvimmät osanottoni. Kuulostaa todella rankalta tilanteelta. Hirmuisesti voimia suruusi!
Minulla on taas huono päivä. Työ ahdistaa, työttömyys ahdistaa.
Mietin varttivakavissani irtisanoutumista. Töistä itsestään ja työyhteisöstä pidän, mutta tämä alituinen epävarmuus. Mutta karenssihan siitä tulisi.
Ja työnhaku, voi helvetti. Mitään työvoimapulaa ei ole kuin korkeintaan muutamilla niche-aloilla, palkanmaksajapula sen sijaan on huutava. Olen yrittänyt löytää nykyisen työn rinnalle toista työtä, vaikka sitten nykyisen kaltaista pientä 0-sopparityötä, mutta ei vaan onnistu. Osa-aikatyönkin tarjoajat odottavat, että työntekijä on täysin omistautunut työnantajalleen. Olen mm. saanut kuulla olevani sitoutumaton, kun olen kysellyt nykyisen työn samanaikaisesta hoitamisesta. Tai että "sumpliminen" ei heidän puoleltaan onnistu.
Enkä edes viitsi aloittaa hakemuksista, joihin ei koskaan tule vastausta.
Mollyan, miten menee?
Hei No'tt ja hyvää pääsiäistä sinulle ja kaikille muille.
Täällä olen vihdoin maalla pitkän odottamisen jälkeen. On ollut ehkä liiankin suuret odotukset ja kaikki ei ole nyt ihan natsannut. Jo aamusta oli pientä riitaa miehen kanssa miten hirven liha laitetaan. Minä noudatan ohjetta tarkasti ja mies säveltää omiaan. En edes pidä lihasta ja suostuin siihen miehen toivomuksesta. Nyt oli lopputulema se, että mies lähti koiran kanssa lenkille ja minä yritän jotenkin selvitä ruoan laitosta.
Eilen mies kyllä siivosi ihan oma-alotteisesti ja teki hyvää jälkeä. Pisteet siitä.
Nyt odotan tuleeko lounastajaa kaveriksi vai syönkö yksin.
Tällaista täällä nyt on. Saa nähdä meneekö parempaan vai huonompaan suuntaan.