Mollyan, hienoa että sinulla on ihmisiä, joidan kanssa keskustella.

Alan olla siinä pisteessä, että jotain tämän tilanteen ratkaisemiseksi pitäisi tehdä, mutta en tiedä mitä. En jaksa vääntää terveyskeskuksen kerberoksen kanssa lääkäriin pääsemisestä, enkä toisaalta halua vain (jos ollenkaan) lääkkeitä kun keskusteluapu on se, mitä koen tarvitsevani.

Helvetti kun saisikin olla lomalla, vapaana ja irti kaikesta työ- ja työttömyyssonnasta, mutta 0-tuntisopparilaisella on vain joko töitä tai työttömyyttä.

K.ha, minuakin ahdistaa nykymaailma jatkuvine tehokkuuspaineineen ja kroonisine kiireineen. En kestä stressiä, yhtään. Koen myöskin olevani pohdiskelija, joka toimisi parhaiten kiireettömässä ja paineettomassa ympäristössä. Siis nykymaailman vastakohdassa. Tykkäisin siitä, että minulla olisi työ, jossa huolellinen paneutuminen ja rauhassa tehty pohdiskelu olisivat etuja. Olisi hienoa tehdä vaikkapa jotain projektia laatu edellä, niin että asian tekemiseen menee juuri se aika mikä siihen nyt sattuu menemään.

En vaan keksi mikä tällaista työtä olisi. Jokin taiteilija, mutta ei minulla ole sellaista lahjakkuutta, ei alkuunkaan. Sitä paitsi siinä pitää olla jo varsin kannuksensa ansainnut, ennen kuin taiteilijan työtä saa tehdä omaehtoisesti ja omaan tahtiinsa, tyyliin George R. R. Martin.

Tulee tosi ulkopuolinen ja vääränlainen olo kun tuntuu, etten kestä muun maailman tahdissa. Ehkä pitäisi tehdä kuin Lester Burnham American Beauty -elokuvassa ja etsiä työ, jossa on mahdollisimman vähän vastuuta. Tosin en epäile kykyäni tuntea huonommuutta työssä kuin työssä.

Tämä voi olla erinomaisen tyhmä kysymys, mutta onko sinulla mahdollisuuksia vaihtaa työpaikkaa? Onko jotain tapahtunut, kun ajatukset ovat palanneet?

Ja noista ahdistuksen helpottajista. Itsellä ei ole mitään takuuvarmoja keinoja, mutta aika usein luonnossa liikkuminen auttaa. Kun voi kuunnella tuulen huminaa tai jään jännää laulua tai tuoksutella sateen raikastamaan ilmaa.

Joskus tietoinen huolista vapaa hetki toimii: olen viettänyt lauantai-iltaisin sellaista nanolomaa, jolloin teen juuri sellaisia asioita, joita tekee mieli tehdä, vaikka sitten mässätä suklaata ja katsoa Youtubea.

Hyvä ruoka ja parempi mieli todella kulkevat usein käsi kädessä.

Mielenkiintoiseen asiaan uppoutuminen. Hyvä tv-sarja, elokuva, harrastus tai muu mielenkiinnon kohde. Olen esimerkiksi saattanut paeta ahdistusta miettimällä, että mitä tekisin ja missä kävinsin, jos joskus matkustaisin johonkin tiettyyn kohteeseen.

Ja tosiaan, tänne kirjoittaminen auttaa vähän.

Kaunis kevätaamu. Tulin juuri koiran kanssa lenkiltä. Täällä kaupungissakin on luonto lähellä ja se antaa voimaa ja parhaimman alun päivälle. Kun teen etätyötä, voi työajan itse määritellä aika pitkälle. Se sopii minulle hyvin. Koska pidän työstäni ryhmitän sen siten, että päivällä pidän pidemmän breikin. Työ pitää mielenkiinnon yllä eikä tule tule tunne kiirehtimisestä ja aikatauluttamisesta, mutta siihen auttaa tietenkin jo tietynlainen rutiinikin.

Tämä pahan olon tunne on joskus sellaista, että ei voi sille selkeää syytä antaa. Arvella voi, mutta lopullinen syy jää auki.

Toivoa sopii, että kevään ja kesän myötä tilanne parantuisi. Itse se on tämä asia ratkaistava jollakin konstilla. En voi olettaa, että kukaan muu sen tekisi minun puolestani.

Nyt pitää jo aloittaa päivän työt, työhuone jo odottaa.. Kissa ja koira useimmiten tulevat mukaan ja sohvalta käsin seuraavat miten päivä lähtee etenemään.

Huomenta 🙂 olen toki ajatellut työpaikan vaihtoa tai opiskelujen aloittamista. En vain tiedä, että mikä olisi se oma juttu. Ei jaksaisi kierrettä, että vaihtaisi koko ajan työpaikkaa tai jäisi ikuiseksi opiskelijaksi. Sellainenkin olisi melko rankkaa elämää. Tykkäisin että varsinkin työelämä olisi melko tasapainoista. Suuret muutokset työelämässä ja toimintatavoissa meinaavat aiheuttaa tavattoman paljon stressiä.

Mulla kaikki nuo negatiiviset ajatukset tuppaavat silloin, kun univelkaa on kertynyt tarpeeksi ja tuntuu ettei saa sitä lepäämällä pois. Olen liian tunnollinen, tarkka, huolehtivainen, sellainen ikuinen "varmistaja". Olen itse itseni pahin vihollinen.

Hieman parempi yö takana. Näin outoa unta, että olin jossain suuressa ja sokkeloisessa talossa, jonka yläkerran suuren salin katto vuoti. En millään löytänyt ämpäreitä, joita laittaisin vuotokohtien alle.

Mollyan, epämääräisen ahdistuksen yksi ikävimpiä puolia on se on nimensä mukaan epämääräistä, kuin liukas ankerias, josta ei saa otetta. Vaikea sellaista on lähteä purkamaan. Toivon, että löydät oikeat työkalut!

Äh, ei pitäisi seurata webbikameroita Ukrainassa. Alkaa ahdistamaan aina kun sireenit soivat.

K.ha, onko sinullakin sellaista, että kiinnostut yhtänä hetkenä yhdestä asiasta ja toisena toisesta? Minulla menee noin ja sen vuoksi en tunne saavan otetta mistään. Ilmeisesti kaiken muun lisäksi minulta puuttuu kyky pitkäjänteisyyteen.

Mikä sinulle tekee työn tasapainoiseksi, suurien muutosten puutteen ohella? Pystytkö listaamaan ihannetyön ominaisuuksia (ei tarvitse tänne postata, jos et halua, mutta jos tällainen tarkastelutapa auttaisi)? Oletko kokeillut erilaisia ammatinvalintatestejä?

Joskus toivon, että oman jutun löytäminen olisi niin yksinkertaista, että olisi hakukone, josta ruksittaisiin haluttuja ominaisuuksia ja se sitten antaisin osuvimman mahdollisen vaihtoehdon. Vähän niin kuin vaalikoneet tekevät. 😃

Ennen vanhaan keskustelupalstoilla oli paljon sellaisia keksikää minulle ammatti -postauksia, onkohan niistä ollut kysyjilleen apua? 🤔

Minä olen kamppaillut huonon itseluottamuksen ja alituisen huonommuuden tunteen kanssa. Ne näkyvät kaikkialla elämässäni, myös työ- ja opiskeluasioissa. On tosi vaikea hakea töitä, kun tuntee olevansa vain häiriöksi. Oma lukunsa vielä jäätävä mokaamisen pelko. Miten siis edetä työelämässä, kun en tunne itseäni ammattilaiseksi, osaajaksi tai hyväksi missään? Jos joku on onnistunut rikkomaan tämän huonouden tunteen noidankehän, niin kuulisin mielelläni, että miten siinä onnistuitte.

No oon juuri tuollainen innostuja. Kotona vähän kaikki projektit aina kesken, kun yksi päivä kiinnostaa tämä ja toisena toinen, yleensä tosin vain laiskottelen sohvalla 😄

Töissä olisi tärkeitä, että saisi tehtyä työt omaan tahtiin. Inhoan kellon kyttäämistä ja aikatauluja. Yrittäjänä saisi toki määrätä omaa työtahtia, mutta en kuitenkaan yrittäjyyttä koe omaksi alaksi. Kokemusta siitä on opiskeluvuosien ajalta.

Mulla on myös tuo mokaamisen pelko, enkä ole itseäni kohtaan yhtään armollinen, jos teen virheitä. Virheistä tietty oppii, mutta lisäähän se mokailun jälkien korjaaminen työtaakkaa ja pelottaa toisten suhtautuminen siihen. Aikataulut eivät niiden jälkeen pidä enää paikkaansa. Alan aina myös tehdä kaikenlaisia analyysejä, että miten olisin voinut välttää virheen. Tämmöset analysoinnit oman pään sisällä alkavat loppujen lopuksi häiritsemään muuta elämää. Voiskohan tälläiset mokaamisen pelot ja yliajattelut johtua jostain lapsena koetusta tapahtumasta? 🤔

Tuo oman alan löytäminen on monelle vaikeaa, jos ei jo nuorena ole vahvaa missiota siitä, mitä haluaa työkseen tehdä. Miehellä se oli jo lapsesta saakka ja toimi sen mukaan. Halusi tutkia ja tietää enemmän ja teki väikkärinkin ennätysajasss jo nuorena eikä kiinnostus ole mihinkään kadonnut vieläkään.

Minä halusin taiteilijaksi ja opettajatkin kehoittivat sitä alaa jatkamaan. Tajusin sitten, että menee pitkään ennenkuin taiteilulla itseni elättäisin, jos sitten koskaan. Rakas harrastus siitä tuli sitten ja olen siihen satsannutkin opiskelulla vapaa-aikana.

Oma ala se toinen vaihtoehto  löytyi sitten ihan miettimällä, mikä olisi sellainen työ, jossa kiinnostusta löytyisi koko työuran ajaksi. Ja oli kai siinä onneakin mukana, että näin kävi. Pidän työstäni. Saan siihen itse vaikuttaa myös. Pidän ongelmien ratkaisemisesta ja siitä prosessista, minkä se vaatii.

Monet ystävistäni ovat jo toisessa ammatissa ja hyvä on työtä vaihtaa, jos se ei tyydytä. Työ on niin iso osa elämää, että siihen kannattaa satsata uudelleen koulutuksella. Onneksi yhteiskunta antaa siihenkin mahdollisuuden.

Kissa oli syömättä yli 12 tuntia. Kummallista miten sillä välillä ei ole ruokahalua omaa ruokaansa kohtaan, mutta herkkuja se kyllä jaksaa kerjätä, vaikka ne ovat olleet pannassa jo kohta vuoden.

Unet jäivät viime yönä noin neljään tuntiin, mutta säästyin sentään painajaisilta.

K.ha, itse ajattelen, että mokaamisen pelossa on kysymys lapsuuden kokemuksista. Se toki voi olla vain osatekijä, luulen että epävarmuus on osa persoonaani.

Vanhempani olivat/ovat aika vaativia ja koviakin. En osaa selittää mistä tunne tulee, mutta koen, että meillä piti aina onnistua jo ekalla yrityksellä. Kun taksvärkkipäivänä koetin siivota kotona, ekaa kertaa koko homman alusta loppuun itse hoitaen, niin sain ihan suoraan kuulla, että tein huonoa jälkeä. Epäilivät jopa, etten edes ollut siivonnut. Jopa äiti on sanonut jotain saman suuntaista, kun esimerkiksi sämpylöiden leipominen ei hänellä heti ekalla yrityksellä onnistunut, niin toista yritystä ei tullut.

Oma lukunsa vanhempieni tapa tulkita mokat negatiivisen kautta. Viaton unohdus väännettiin laiskuudesta kumpuavaksi huolimattomuudeksi tai epäonnistuminen katsottiin yrittämisen puutteeksi. Jatkavat tätä(kin) vääntelyä edelleen. Pitää olla jatkuvasti varpaillaan, etten anna aihetta negatiivisiin tulkintoihin.

Kaiken huipuksi isällä oli joskus aivan kohtuuttoman rajuja reaktioita, lähinnä huutamista. Kerran alimmilla luokilla ollessani unohdin kirjan kouluun ja hätäännyin asiasta niin, että pakenin saunaan itkemään. Isä kysyi ensin aidon huolestuneena, että mikä on ja kun sopersin mitä oli tapahtunut, niin alkoi huuto. Huuto ja kiroilu jatkoivat, kun isä ajoi huomattavaa ylinopeutta koululle. Oven meille avanneella henkilölle isä yritti vitsailla, mutta sitten kotimatkalla kiroaminen jatkui. Jouduin kuuntelemaan asiasta huomauttelua pitkään tapauksen jälkeenkin, "älä sitten TAAS unohda kirjojasi kouluun!". No, tämä unohdus jäi kertaluontoiseksi. Myöhemmin sisko-parka joutui käymään saman tapahtumasarjan läpi. Hänkin oppi kerrasta.

Mollyan, olen aina hieman kadehtinut ihmisiä, joilla on selvä visio elämästään. Itse olen kuin eksynyt: pyörin ympyrää tai olen jähmettynyt paikoilleni, parhaimmillaankin hapuilen eteen päin kuin sokea. En muista, että minulla olisi lapsenakaan ollut haaveammattia ja kun asiaa kysyttiin, niin opin aika varhain, että jotain vain pitää vastata ihan kysyjän mielyttämisen vuoksi.

Minullakaan ei ole ikinä ollut mitään kutsumusammattia. Koulussa aikoinaan opetettiin, että alkaa opiskella aineita missä on hyvä. Olen ollut kaikissa aineissa tasaisen huono/tasaisen hyvä. Edes lukion jälkeen en tiennyt, mitä opiskelisin. Päädyin sitten opiskelemaan alaa, mikä työllistää.

Kotona on ollut ajatusmaailma, että töitä täytyis tehdä koko ajan. Jos ei tee töitä, niin on laiska.

Tuollainen vanhempien ylisuuri vaativuus voi johtua siitäkin, että eivät arvosta omaa elämäänsä ja saavutuksiaan. Lasten pitäisi sitten täyttää ne omatkin vajavaisuudet ja olla parhaita kaikessa. Sitten voivat näyttää kaikille, että näin hyviä me ollaan ja lapsetkin ensiluokkaisia yksilöitä. Tuollainen vaativuus on tuhoisaa ja tappaa terveen kehityksen. Jokaisen pitäisi saada kehittyä omassa tahdissa ja sitä pitäisi tukea. Epäonnistumiset kuuluvat elämään eikä niitä torjuta huutamalla ja lannistamalla.

Lasten kasvatus ei kaikilta onnistu. Ei riitä, että katto on pään päällä, puhtaat vaatteet ja ruoka pöydässä. Tarvitaan niin paljon enemmän eikä kaikilla ole taitoa eikä ymmärrystä miten toimia. kasvatustehtävässä. Itse en ole halunnut lapsia ja puoliso on samoilla linjoilla. Ei ole ollut edes halua niin suureen vastuuseen toisen ihmisen elämästä.

Kissat ovat hyviä muistamaan. Herkut on mielessä pitkänkin ajan päästä. Toivoo varmaan, että emäntä palaisi entiseen. Koirani söi välillä huonosti ja sai herkun, kun kuppi on tyhjä. Nyt ei ruokahalussa ole moittimista, mutta herkku on saatava syömisen jälkeen. Ei lähde ruokapaikalta ennen pois.

Mollyan kirjoitti:
Jokaisen pitäisi saada kehittyä omassa tahdissa ja sitä pitäisi tukea. Epäonnistumiset kuuluvat elämään eikä niitä torjuta huutamalla ja lannistamalla.

Aamen, vahvasti samaa mieltä! Voisipa omat vanhempansa (tai esimiehensä 🙄 Niistä onneksi pääsee tarvittaessa eroon...) lähettää jonnekin tunnetaitokurssille.

Koen itseni kyllä tosi onnekkaaksi siinä että vanhemmillani oli enemmän kannustava kuin lannistava ote kasvatukseen. Virheettömistä suorituksista kuitenkin palkittiin (en ole varma tekisinkö omien lasteni kohdalla niin, jos se tilanne koskaan tulee eteen - muistan että joku opettajista), ja miellyttämis-haluisena niihin myös ahkerasti pyrin, mutta ei mulla ollut koskaan sellaista oloa että minusta olisi välitetty yhtään vähempää vaikka olisin mokaillutkin.

K.ha kirjoitti:
Kotona on ollut ajatusmaailma, että töitä täytyis tehdä koko ajan. Jos ei tee töitä, niin on laiska.

Meillä taas on ollut ristiriitainen suhtautuminen työhön. Ajatus oli, että töitä pitää tehdä ja lusmuilu on häpeä. Mutta samaan aikaan työ on ollut asia, jota inhottiin ja jota vältettiin ja mentiin siitä mistä aita on matalin. Isä kertoi usein, miten nukkui töissä. Jopa sellaiset asiat, joita tyypillisesti tehdään ilolla ja harrastuksenomaisesti ovat taakkoja, jotka nyt vaan pitää tehdä. Esimerkiksi puutarhanhoito. Vähän sinne päin tekeminen oli hyväksyttävää (paitsi minulle, tietenkään) ja kerralla kunnolla -asenne puuttui, mitään tavoitteita ei ole ollut, pelkkää pakonomaista suorittamista. Joutenolo oli ja on edelleenkin ideaali olotila.

Sellaisen kuvan olen saanut, että vanhempani eivät nauttineet oikein mistään. Jotenkin melko näköalatonta elämää ovat viettäneet, työn ja kotitöiden ohella oli lähinnä vain tv:n katselu. Ovat valittaneet väsymystä niin kauan kuin muistan.

Ovatkohan vanhempani olleet masentuneita? 😧 Ovatkohan edelleen?

Mollyan kirjoitti:
Lasten kasvatus ei kaikilta onnistu. Ei riitä, että katto on pään päällä, puhtaat vaatteet ja ruoka pöydässä. Tarvitaan niin paljon enemmän eikä kaikilla ole taitoa eikä ymmärrystä miten toimia. kasvatustehtävässä.

No, näillä kuitenkin pitää koettaa pärjätä. 😓 Fyysisesti minusta on kyllä huolehdittu (ruoka, vaatteet, lelut...), mutta henkisesti olen ollut aika omillani. Sisko lienee tuntee samoin. Olemme aina kilpailleet siskoni kanssa kuin linnunpojat ruuasta, enkä tiedä miksi tai mistä. Toisen kampittaminen jotenkin vain kuului asetelmaan.

Ei ole helppoa ollut siskollakaan, enkä minäkään ole ollut se kivoin sisko. Yhteydenpito on edelleen minimaalista.

Kissat ovat hyviä muistamaan. Herkut on mielessä pitkänkin ajan päästä. Toivoo varmaan, että emäntä palaisi entiseen.

On kyllä sydäntä särkevää, kun onneton kerjää nykyään jo jauhelihaakin, mitä ennen ei suostunut syömään. Mahtaa olla hämmentävää, kun mitään herkkua ei enää saa.

soroppi kirjoitti:
Aamen, vahvasti samaa mieltä! Voisipa omat vanhempansa (tai esimiehensä 🙄 Niistä onneksi pääsee tarvittaessa eroon...) lähettää jonnekin tunnetaitokurssille.

Aivan, kumpa. 😔

Minulla on tunne, etteivät vanhempani ole (olleet) kovin kiinnostuneita minusta. Eivät ole osanneet tai jaksaneet olla? Koulunkäyntiä seurattiin vain arvosanojen kautta, edelleen kysyvät avoimen opinnoista vain niitä, en edes usko että tietävät mitä opiskelen. Niin ja ne opinnothan ovat "mitä järkeä", koska niistä ei saa tutkintoa. Reissusta palatessa minulta kysytään vain, että oliko kone täynnä ja paljon meni rahaa.

Yritän kyllä olla ymmärtäväinen heitä kohtaan, varmasti (toivottavasti...) ovat toimineet miten parhaiten pystyivät. Ehkä he ovat itse saaneet tunnekylmän kasvatuksen. Ovat ainakin sitä ikäluokkaa, joiden omat vanhemmat olivat sodankäyneitä. Isä on kertonut isänsä olleen "hankala", muttei ole koskaan avannut sitä, että miten. Äiti on myöntänyt kärsineensä huonosta itseluottamuksesta ja epäillyt, että lapsuuden ja nuoruuden kovat päänsäryt olisivat johtuneet siitä aiheutuneesta stressistä.

Niin ja oman työpaikkani pomo kyllä saisi kanssa mennä tunnetaitokurssille. Onneksi sentään lähin esihenkilö on kiva.

Soroppi olet tosi onnekas, kun vanhempasi eivät ole sinulle turhia paineita kuormittaneet. Se tuntuu olevan varsin yleistä.. Jos lapsi ei menesty vanhempien toivomalla tavalla se on häpeä koko perheelle. Kaikki eivät siitä piittaa, vaan lähtevät omille teilleen. Herkimmät ottavat sen tosiasiana ja yrittävät toimia vanhempien mielivallan alla parhaansa mukaan.

Minulla ei ole ollut sitä ongelmaa. Menetin vanhempani jo nuorena ja holhoojat eivät odottaneet mitään. Kunhan kasvaisin vain täysi-ikäiseks, se tuntui olevan päällimmäisin toive. Itse olen asettanut itselleni tiettyjä vaatimuksia. Ne ovat antaneet ryhtiä ja vakautta elämään.

Mollyan kirjoitti:
Minulla ei ole ollut sitä ongelmaa. Menetin vanhempani jo nuorena ja holhoojat eivät odottaneet mitään. Kunhan kasvaisin vain täysi-ikäiseks, se tuntui olevan päällimmäisin toive. Itse olen asettanut itselleni tiettyjä vaatimuksia. Ne ovat antaneet ryhtiä ja vakautta elämään.

Piti ihan ottaa aikalisä ja miettiä vähän aikaa mitä vastaisi, koska en yksinkertaisesti tiedä mitä tuohon sanoa 😳 Mulle vanhempien menettäminen oli lapsena suunnilleen pahinta mitä pystyin kuvittelemaan, joten ensireaktioni oli sanoa että olen pahoillani menetyksestäsi - mutta se ei oikein tunnu sopivalta tämän keskustelun kontekstissa, kun on juuri todettu että jotkut ihmiset eivät (välttämättä) ole parhaita mahdollisia vanhempia, enkä tiedä miten itse suhtaudut asiaan. Vaikuttaa siltä että aika neutraalisti, joten ehkä pahoittelu ei ole paikallaan - joka tapauksessa, ihailen resilienssiäsi, ja arvostan sitä että kerroit.

(En tiedä tarkoititko sanomaasi mitenkään erityiseksi luottamuksen osoitukseksi, mutta sellaisena siihen reagoin. Kiitos siitä.)

Nótt kirjoitti:
Meillä taas on ollut ristiriitainen suhtautuminen työhön. Ajatus oli, että töitä pitää tehdä ja lusmuilu on häpeä. Mutta samaan aikaan työ on ollut asia, jota inhottiin ja jota vältettiin ja mentiin siitä mistä aita on matalin. Isä kertoi usein, miten nukkui töissä. Jopa sellaiset asiat, joita tyypillisesti tehdään ilolla ja harrastuksenomaisesti ovat taakkoja, jotka nyt vaan pitää tehdä. Esimerkiksi puutarhanhoito. Vähän sinne päin tekeminen oli hyväksyttävää (paitsi minulle, tietenkään) ja kerralla kunnolla -asenne puuttui, mitään tavoitteita ei ole ollut, pelkkää pakonomaista suorittamista. Joutenolo oli ja on edelleenkin ideaali olotila.

Sellaisen kuvan olen saanut, että vanhempani eivät nauttineet oikein mistään. Jotenkin melko näköalatonta elämää ovat viettäneet, työn ja kotitöiden ohella oli lähinnä vain tv:n katselu. Ovat valittaneet väsymystä niin kauan kuin muistan.

Ovatkohan vanhempani olleet masentuneita? 😧 Ovatkohan edelleen?

Onhan se mahdollista. Tai sitten joillakin ihmisillä on vaan sellainen viestintätyyli, että negatiivisen asian sanoittaa helpommin kuin positiivisen. (Nyt kun asiaa mietin, isälläni on tällaisia piirteitä... tosin hän on kyllä välillä myös ihan aidosti masentunut. Ehkä näillä asioilla on jokin yhteys.) Aika pitkään oli kai vallalla sellainen kasvatustyyli, jossa lapsia ei saanut kehua etteivät ylpisty 🙄 (lue: kehitä tervettä itseluottamusta ja minäpystyvyyden tunnetta).

Kumppanilla on välillä havaittavissa samanlaista asennoitumista töihin. Kai se voi käydä aika raskaaksi jos kokee tekevänsä pakon edessä eikä tunnu, että itsellä olisi mahdollisuutta vaikuttaa sisältöön tai tahtiin - tai jos työ tuntuu sillä tavoin suorittamiselta, että se ei anna merkityksellisyyden tunnetta tai onnistumisen kokemuksia.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: muokkaus

Soroppi olen mielestäni ihan sinut tapahtuneen kanssa eikä se herätä mitään suuria tunteita enää. Olin melko omapäinen lapsi ja aiheutin holhoojille pään vaivaa. Tosin he saivat hyvän rahallisen palkkion kasvatustehtävästään ja se hyvä juttu. Sain kaiken mitä aineellisesti tarvitsin runsaskätisesti ja kodin niin kauan kuin tarvitsin. Ei jäänyt mitään hampaan koloon. Tapasin puolisonkin jo hyvin nuorena ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Elämä menee kaikilla vähän eri kaavan mukaan. Kun tekee omista lähtökohdista parhaansa se riittää.

Muutaman päivän on ollut hieman valoisempi olo, mutta aivan tolkuttoman väsynyt kyllä olen. Mieluummin kuitenkin näin. 🙂

soroppi kirjoitti:

Onhan se mahdollista. Tai sitten joillakin ihmisillä on vaan sellainen viestintätyyli, että negatiivisen asian sanoittaa helpommin kuin positiivisen. (Nyt kun asiaa mietin, isälläni on tällaisia piirteitä... tosin hän on kyllä välillä myös ihan aidosti masentunut. Ehkä näillä asioilla on jokin yhteys.) Aika pitkään oli kai vallalla sellainen kasvatustyyli, jossa lapsia ei saanut kehua etteivät ylpisty 🙄 (lue: kehitä tervettä itseluottamusta ja minäpystyvyyden tunnetta).

Kyllähän tämä järkeen kävisi. Äiti ja sisko ovat aina olleet sellaisia leuhkapoliiseja. Siis kovia valvomaan sitä, että onko joku ylimielisen oloinen tai leuhkiva. Äiti ei ole ainakaan suoraan kyttäämistään* minuun, sisko sen sijaan sitäkin enemmän.

Siskon mielestä hiusten harjaaminen peilin edessä tarkoitti sitä, että ihailin itseäni. Hämmästely siitä, että täysin pieleen menneeksi luulemani koe ei ollutkaan mennyt ihan niin huonosti oli leuhkimista. Ja tyytyväisyyden ilmaus se vasta yletöntä lesoamista olikin. Ihmettelin jo lapsena siskon puheita, koska huonosta itseluottamuksesta kärsivänä minun oli jo silloin vaikea nähdä mitään positiivista itsessäni, niin että millä ihmeellä minä oikein leuhkisin.

Isä taas on harrastanut ja harrastaa edelleen suoranaista vähättelyä. Luuletko tietäväsi... Miten sinäkin mitään... Kun lapsena ostin ratsastustarvikkeita omalla rahalla (!) niin isä säesti koko ajan taustalla (myyjän kuullen), miten olen hölmö kun laitan rahani turhuuteen. (Eipä muuten siskolla ollut omassa harrastuksessaan mitään omavastuita, kun harrastus oli isän mieleen.) Minulla oli aina noin reiluksi parikymppiseksi asti säännöllisin väliajoin kova koirakuume, mutta ne tappoi isän "miten sinullakin koira". Ekaa kertaa ulkomaille yksin reissatessa sain kuulla meneväni sinne ryöstettäväksi - itse asiassa tätä saan vieläkin joskus kuulla. Jos en mökillä ollessa saa heti takkaa sytytettyä, niin isä vain myhäilee vieressä sen sijaan, että neuvoisi mitä minä teen väärin.

* oho, en ole koskaan tajunnut kytätä-sanan liittyvän poliisiin tai poliisina toimimiseen 😲