5 päivää sitten kirjoitin nukkuneeni hyvin. Nähtävästi pitäisi välttää kirjoittamasta noin, sillä heti tuon jälkeen uniongelmat palasivat. Nyt olen nukkunu joka toinen yö huonosti ja epämääräisen ahdistuksen riivaamana, joka toinen yö sitten sujuu ihan kohtuullisesti.

Epämääräinen ahdistus ja sisäinen levottomuus ovat hieman vaivanneet myös valveilla ollessa. Välillä pinnalle nousee selkeä ahdistuksen aihe, mutta valtaosan ajasta ahdistus on kuin saostuskaivossa uimista: täysin sisäänsä kietovaa ja sellaista löllöä, mistä ei saa mitään otetta. Kuinka käsitellä asiaa, jota ei saa kiinni tai josta ei edes ota selvää?

No'tt tuttu tunne tuo epämääräinen ahdistus hereillä, joka vaikuttaa uneenkin.  Kaikki pitäisi olla ihan hyvin tätä koronaa lukuunottamatta. Sairauteni tekee siitä vähän haastavamman ja nyt on kaikki aktiviteetit nollassa. Ihmisiä ei voi tavata kuin etänä, työtä sentään pystyy tekemään, kuten ennenkin. Itsellä on sellainen tunne, että tästä ei enää selviä. Kuolemakin jo käynyt mielessä, ei itse aiheuttama, vaan sairaudesta johtuva. Nämä ovat niin absurdeja ajatuksia, että en ole puolisolle niistä kertonut, koska mitään konkreettista hätää ei ole esittää. Vapaa-ajan kodissakaan ei ole nyt ollut halua käydä, vaikka se tärkeä paikka. Rokotukseen varmaan pääsen lähiaikoina, mutta se ei taida tilannetta korjata. Joku selittämätön ahdistuksen tunne on siitä hankala seuralainen, että kun sen alkulähteelle ei pääse, on hankala siitä vapautua.

Viime yö armahti ahdistukselta, mutta nukuin silti katkonaisesti. Unissa oli jostain syystä juna-teema. Milloin päädyin aina samalle asemalle, milloin halusin pois kyydistä väenpaljouden vuoksi. Yhdessä unipätkässä ratsastin sirolla mustalla hevoselle kilpaa junan kanssa, mikä oli oikeastaan aika kivaa.

Mollyan, minullakin koronan tuomat rajoitukset alkavat etenevissä määrin tuntua. 😔 Ennestäänkin epäsäännöllinen työ on muuttunut entistäkin epäsäännöllisemmäksi ja työtuntien määrä on romahtanut. Tein aika paljon talkoita harrastuksena, mikä tarjosi tärkeäksi kokemani asian lisäksi myös sosiaalisia kontakteja, mutta koronan vuoksi niitäkään ei ole. Nämä ja pari muuta asiaa olivat niitä oljenkorsia, joihin olin tarrannut epätoivoisesti kuin hukkuva, mutta nyt olen vuoden verran vain polkenut vettä. Alkaa tosiaan tulla sellainen pelko, että miten pitkään jaksan pitää pääni pinnan yläpuolella.

Tosin korona-ahdistus on ollut minulle kuin vuoristorataa, vaikkakin laskeva trendistä, mutta pitää nyt vain yrittää lohduttautua sillä, että ehkä parempi jakso on jo aivan nurkan takana.

Voin kyllä allekirjoittaa tuon, että puhuminen on hankalaa. En halua huolestuttaa ja toisaalta ne vähät ihmiset, joihin tavalla tai toisella olen kontaktissa vaikuttavat selviävän tilanteesta ihmeen vaivattoman oloisesti. Tai silti se ainakin omiin silmiini näyttää. Vaikea sellaiselle on mennä kertomaan, että oman jaksamisen kanssa on niin ja näin.

Toivottavasti pääset rokotukseen pian! Vaikkei se tuo takaisin "vanhaa normaalia", mutta onhan se kuitenkin askel parempaa kohti. Ehkä sitten se vapaa-ajan kotikin taas houkuttaa. Toivotaan myös, että epidemia antaa vähintään hengähdystauon kesäkuukausina kuten viime vuonnakin.

Koronan ehdoilla joudutaan jokainen toimimaan. Suojaudutaan minkä voidaan, ja joka illan koronauutislukemat silti isommat. Työtkin pitkälti rajautuu kotiympäristöön. Yöt kun voitaisi kokea levoksi, koronavapaiksi hetkiksi, jaksettaisi paremmin. Yleensä uutiset kiinnostaneet, näinä aikoina ei jaksa tuota samaa rummutusta. Eilen taisi rasittua liikaa käsi, kun kipua yö, vasta kukonlaulun aikaan nappas uni. Voi meitä oi meitä - toivottavasti jollain teistä on mennyt ja menee mukavammin.

Ahdistus on lievittynyt viikon takaiseen nähden, mutta hieman katkonaisesti olen edelleenkin nukkunut. Viime yönä näin unta, että olin koulussa ja kaikki muut juhlivat valmistumistaan paitsi minä, minun koulunkäynti jatkuisi vielä vuoden.

Nyt vaikuttaisi siltä, että ensi kuussa on jopa jokunen työvuoro. 😮 Ihan mahtavaa, mutta toisaalta vähän hirvittää. Taas joutuu ihan erilailla kasvokkain sen mahdollisuuden kanssa, että voin saada tartunnan ja taas joutuu elämään epävarmuudessa vuorojen toteutumisen suhteen.

Joko käsi on parempana?

Nótt kirjoitti:
Nyt vaikuttaisi siltä, että ensi kuussa on jopa jokunen työvuoro. 😮 Ihan mahtavaa, mutta toisaalta vähän hirvittää. Taas joutuu ihan erilailla kasvokkain sen mahdollisuuden kanssa, että voin saada tartunnan ja taas joutuu elämään epävarmuudessa vuorojen toteutumisen suhteen.

Toivottavasti vaihtelu virkistää, ja vältyt koronalta 🙂 Mulla ei työrintamalla kuulu uutta, parin viikon takainen haastattelu (jonka suhteen oli jo suuret toiveet) ei ilmeisesti tärpännyt.

Tämä taitaa olla ikuisuusvaiva? Voiko jännetulehdus parantua, limapussin tulehdus tais, tai mistä tuotakaan tietää? Kolaamiset liian rasittavia kun korkeelle työnnettövä, piha niin täys lumesta että ei oikein tiedä mihin sais työnnettyä. Kolaa kun äkisti kiskoo ett lumi tippuis, ne on niitä kättä repiviä hetkiä. Tuleva yökin tiedossa käden takua kipuilua. Taidan ottaa Sedoniumilla kunnon unet, se näköjään antaa unta pidempään kuin varsinaiset nukahtamislääkkeet. Kortisonipiikkiä ei anneta kuin kolmesti vuodessa, tai se on suositeltu määrä. Viimeksi siitä oli helpotusta kipuun.

soroppi kirjoitti:
Toivottavasti vaihtelu virkistää, ja vältyt koronalta 🙂 Mulla ei työrintamalla kuulu uutta, parin viikon takainen haastattelu (jonka suhteen oli jo suuret toiveet) ei ilmeisesti tärpännyt.

Oliko kyseessä se työ, joka olisi vaatinut muuttoa ulkomaille? Toivottavasti tärppäämättömyys ei harmita liikaa.

Kuuntelin juuri tuulen huminaa Marssissa. Tieteen ja teknologian kehitys on hämmästyttävää, mutta myös hämmentävää. Ihmiskunta osaa lähettää semiautonomisen robotin Marssiin, mutta silti olemme helisemässä viruksen kanssa. Itse viruskin on konseptina sellainen, josta minun on vaikea saada otetta: ei elollinen, muttei kuitenkaan elotonkaan.

keskustelua, sukulaisellani on jännetuppitulehdus ja hänelle tukien käyttö on hieman tuonut helpotusta. Olet varmaan jo sellaisia kokeillutkin. 🙂

Jaahas. Nyt sitten pääsee jännittämään, että vievätkö poikkeusolot ensi kuun työvuorot. Aina on jotain murehdittavaa. 😔

N'ott:

Siis kirjoitin jännetulehduksesta olkapäässä, tai taisin kysyä onko tai oliko kyse jännetuppitulehduksesta, jihin kysymykseen en ole saanut vielä vastausta. Uä-lääkäri oli kirjannut tuon jännetulehduksen. Mumisi tutkiessaan niin epäselvästi etten niistä sanoista saanut mitään selvää. Kantaan kirjatusta tuo tieto jänteen tulehduksesta ja

limapussin tulehduksesta kyse.

Pitäisi mennä hakemaan kortisonipiikki mutta näinä aikoina ei haluta liikkeelle tartunnan pelossa.

Nótt kirjoitti:

Oliko kyseessä se työ, joka olisi vaatinut muuttoa ulkomaille? Toivottavasti tärppäämättömyys ei harmita liikaa.

Ei, tämä olisi ollut aika optimaalinen nykyisen asuinpaikan ja urahaaveiden suhteen. Sain loppuviikosta vahvistuksen siitä että paikka meni jollekulle muulle, ja kummasti se vain kirpaisi vaikka olin sitä ounastellutkin. Siitä pitkäaikaista muuttoa vaativasta työstä pitää päättää maaliskuun puoliväliin mennessä.

Kuuntelin juuri tuulen huminaa Marssissa. Tieteen ja teknologian kehitys on hämmästyttävää, mutta myös hämmentävää. Ihmiskunta osaa lähettää semiautonomisen robotin Marssiin, mutta silti olemme helisemässä viruksen kanssa. Itse viruskin on konseptina sellainen, josta minun on vaikea saada otetta: ei elollinen, muttei kuitenkaan elotonkaan.

Vekkuleita otuksia, kyllä ne virukset, vähän niin kuin irtonaisia geenejä jotka reissaavat ympäri maailmaa monistamassa itseään. Rajapintojen määrittely on vaikeaa - lukiota lopetellessa elämän määritelmä taisi vielä mainita solurakenteen, mutta onkohan määritelmää jo löysennetty niin että perimäaineen kemiallinen koostumus ja kyky monistaa itseään riittää?

Takana helvetillinen viikonloppu, PMS ahdistus veti vaihteen kakkoselle. Tulin ajatelleeksi, että kissalla alkaa olla jo ikää. Tästä sitten käynnistyi hätä siitä, ettei se elää enää kovin kauaa. Mieleen nousi vaikka mitä skenaarioita ja pelkoja, kuten sen viimeisen eläinlääkäriajan varaaminen, ja monta päivää meni itkiessä. Järjellä pystyin kyllä ajattelemaan, että kissa on tällä hetkellä terve eikä etukäteen sureminen auta yhtään, mutta minkäs teet kun hormonit hyrrää ja mielikuvitus on lähtenyt paniikkilaukalle.

Nyt on jo parempi olo, mutta vieläkin ahdistus hieman kummittelee mielessä vähän niin kuin kaikuna, joka toivottavasti jatkaa laantumistaan. Ajattelin kokeilla L-teaniinia ja jos se ei tehoa niin on pakko mennä lääkäriin, ei tuollasta helvettiä jaksa joka kuukausi.

soroppi kirjoitti:
Vekkuleita otuksia, kyllä ne virukset, vähän niin kuin irtonaisia geenejä jotka reissaavat ympäri maailmaa monistamassa itseään. Rajapintojen määrittely on vaikeaa - lukiota lopetellessa elämän määritelmä taisi vielä mainita solurakenteen, mutta onkohan määritelmää jo löysennetty niin että perimäaineen kemiallinen koostumus ja kyky monistaa itseään riittää?

Näin on ymmärtääkseni vieläkin, vaikka muitakin tulkintoja on. Sellaisenkin tulkinnan muistan lukeneeni, että virus on siitepölyyn verrattavissa oleva lisääntymistapa, itse virusorganismi on se viruksen valtaama solu.

No'tt minullekin iskee välillä voimakas paniikki, että kissalle tai koiralle tapahtuu jotakin pahaa. Ne eivät ole pahemmin sairastelleet ja siksikin outoa. Toisena huolena on se, että jos nyt kuolen osaako mies varmasti hoitaa ne kunnolla. Tietysti osaa, kun hoitaa niitä huolella ja rakkaudella. En minä ainoa kykenevä siihen ole. N

Tämä on yleistä hätää ja turvattomuuden tunnetta, joka saa tällaisen muodon. Niin olen ajatellut. Onneksi se tunne helpottaa, mutta tosi ikävä kokemus se on.

Kevättä alkaa olla jo enemmän ilmassa ja kaipa se kesäkin tulee. Tänä koronan aikana ei voi tehdä oikein mitään suunnitelmia etukäteen. Tässä epävarmuudessa ei ole hyvä elää. Eilen kaupassa tapasin vanhan kaverin. En tuntenut häntä maskin takaa ja hänkin hädin tuskin minut. Pikaiset tervehdykset sitten vain ja kumpikin omalle taholleen muiden maskillisten sekaan turvaväleineen. Elämme outoa aikaa lähes erakkoina oman perheen suojassa.

Mollyan, sama kävi mielessä.

Vieläkin on sellainen ylitarkkailumoodi päällä ja jos kuvittelen huomaavani jotain, niin sitten ahdistus vyöryy ylitse kuin hyökyaalto. Edelleen on kuitenkin laantumaan päin.

Mutta voi hyvä luoja miten kuoleman kohtaaminen on kova paikka. Sattuu jo ajatuksena niin maan perkeleesti.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

On vaikeimpia paikkoja, kuoleman kohtaaminen. Katsoessa 28v hirttäytyneenä kuollutta veljeä  ruumishuoneella, silmät jääneet auki sirrilleen, kuten hirttäytyessä käy, lupaus veljelle minäkin tulen täältä pian lipesi ajatuksiin. Yhdessä elettiin ne vanhempien eron äitiin jättämät katkeruuden vuodet. Isoveli alkoi aika aikaisin huidella ties missä, harvemmin oli kuuntelemassa niitä vuodatuksia. Nuo omat kuoleman ajatukset, niistä pääsin etäämmälle sattumalta löytäessä lukioaikaisen psykologin aivan toiselta puolelta maata vuosia myöhemmin.

Kuoleman ajatus on enemmän lohdun ajatus, hetken helpottaa ajatella joskus vielä olevansa kokonaan vapaa kaikesta.