Tunne siitä, että voimat loppuvat
Olen joitakin vuosia kärsinyt on-off-ahdistuksesta, masennuksesta tai uupumuksesta, miksi sitä nyt kutsuisikin, jossa välillä on ollut parempia, jopa oireettomia jaksoja, välillä sitten taas on vaikeampaa. On levoton olo, vatsassa tuntuu olevan jättimäinen kivi, sydän tykyttää tuhatta ja sataa.
Olin pitkään työtön, mutta sitten sain puolen vuoden osa-aikatyön, jonka jälkeen pääsin keikkaluontoiseen nollasopimustyöhön. Kaiken järjen mukaan töiden puolesta olen parhaassa jamassa aikoihin, mutta silti vain tuntuu, että olen jaksamiseni äärirajoilla.
Pidän kyllä työstäni ja olen iloinen, etten ole täysin työtön, mutta silti tuntuu, että työ uuvuttaa epäsäännöllisyytensä vuoksi. Tuntuu, ettei minulla ole kontrollia omaan elämääni. On mahdoton suunnitella mitään, koska joudun alati olemaan stand by -tilassa työkeikkoja toivoen. Samanaikaisesti stressaan koko ajan työn menettämisestä, vaikka mitään sellaisia merkkejä ei ole ilmassa. Olen myös alkanut jännittää tuttujakin työtilanteita, uusista puhumattakaan, ja pelkään sen heijastuvan työhönkin.
Tunnen olevani umpikujassa. En saa lisätöitä tai ennustettavimpia töitä, vaikka kuinka haen. Uuden ammatin opiskelu ei ihan noin vain onnistu, kun on terveydellisiä rajoitteita (jotka rajoittavat myös työmahdollisuuksia) ja toisaalta ilman säästöjä koulun penkille siirtyminen ei tunnu mahdolliselta. Samaan aikaan TE-toimisto hengittää niskaan. Tilanteessa, jossa haen kyllä töitä ja muita ratkaisuja tilanteeseeni niissä kuitenkin onnistumatta, tuntuvat hallituksen ajamat uudistukset työttömyyden hoitoon silkalta ajojahdilta, nurkkaan ajamiselta, jopa rangaistukselta. Pelkään, että jossain vaiheessa minut määrätään johonkin kurssille tai työharjoitteluun, jolloin keikkatöiden vastaanottaminen vaikeutuu, jopa estyy. Minulla ei ole mitään luottamusta hallitusta tai viranomaisia kohtaan, että tällaisia järjettömyyksiä ei annettaisi tapahtua.
Ahdistuksen ollessa pahimmillaan olen toivonut sairastuvani tai joutuvani onnettomuuteen, ihan vain saadakseni edes hetken aikaa vain olla, keskittyä vain juuri käsillä olevaan hetkeen, olla murehtimatta. En edes muista, että milloin viimeksi olisin ollut huoleton.
Ehkä kaikkein pahinta on haaveiden pois hiipuminen ja tunne elämättömyydestä. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on? Ankeaa harmautta päivästä toiseen ilman valopilkkuja, elämän valuessa hiljalleen ohi. Olisi kiva mennä jollekin kurssille, mutta ei ole rahaa (ja mitähän työkkärikin siitä sanoisi?). En nähtävästi koskaan tule omistamaan asuntoa saati omakotitaloa, josta olen (olin?) haaveillut koko ikäni, tai autoa, pientä mielenkiintoisten kirjojen kotikirjastoa, kivoja astioita… Pois on myös jäänyt entinen intohimoni matkailu. Minulla oli keväällä voimakas halu lähteä yksin mökille, jonnekin luonnon keskelle nauttimaan hiljaisuudesta ja jalosta joutilaisuudesta; kuunnella tuulen huminaa lehdettömissä puissa ja katsella tulen tanssia takassa. Vaan mihinkäs töiden toivossa elävä nollasopparilainen pääsisi?
En tiedä mitä tekisin.
Osanottoni näin jälkikäteen. Tuon on täytynyt olla aivan sanoinkuvaamattoman vaikea paikka.
Olen etääntynyt ainoasta siskostani, mutta jotenkin ajatus siitä, että on olemassa joku, joka jakaa historiaa kanssani on selittämättömällä tavalla lohduttava. Me molemmat olemme kokeneet sen saman epävakaiden vanhempien kanssa elämisen, raivokohtaukset ja valtapelit. Luulen, että tunsimme toisemme paremmin kuin vanhemmat tunsivat meidät ja vaikka se taitaa olla ollutta ja mennyttä, niin silti tuntuu, että jos sisko menehtyisi, niin siinä menisi hyvin konkreettisella tavalla myös osa minua.
Voin kyllä allekirjoittaa tuon ajatuksen omasta kuolemastani vapautuksena. On taas viime aikoina, parin vuoden tauon jälkeen tullut ajateltua, että jos nyt sattuisinkin kuolemaan, niin eipä se taida niin kummoinen menetys olla.
Samoin osanotot täältä! Vaikeista asioista olet selvinnyt, keskustelua.
Minua harmittaa sisaruksista etääntyminen. Olimme veljen kanssa läheisiä lapsina, mutta nykyään tuntuu nähdessämme että joudun keksimällä keksimään sanottavaa.
Nótt, minä ainakin jäisin ikävöimään käytännöllistä, järkevää suhtautumistapaasi jos sattuisit menehtymään. Ajatus siitä, että olet olemassa - vaikka en tiedä yksityiskohtia elämästäsi, emmekä koskaan ole livenä nähneet tai varmaan tule näkemään - on lohdullinen.
Kiitos, soroppi, sanoistasi. Tuo on kauneinta mitä minulle on sanottu aikoihin. Sinulla ihanan lämminhenkinen ja armollisuutta pursuva asenne.
Me emme siskon kanssa edes keskustele. Yhteydenpito on tasoa kahden sanan syntymäpäiväonnittelut tekstiviestillä tai onnitteluista kiittäminen. Olen ajatellut, että jotenkin juopaa pitäisi yrittää kuroa umpeen, vaikka ihan pienin askelin, mutta toteuttaminen on aina jäänyt.
Miksi pitää aina olla jotain? 😔 Nyt on parin päivän ajan ollut mihinkään kohdistumatonta on/off-ahdistusta. Sitä samaa mitä on ollut jo pitkään, mutta turboahdettuna: ahdistus tulee ja menee nopeasti, sellaisina minikohtauksina pitkin päivää.
Kaipaan työtäni. Syksy meni pienin askelin epävarmuudessa eteenpäin kitkuteltaessa, niin että aluksi töiden pidempi aikainen peruuntuminen tuntui jopa helpotukselta. Mutta nyt tuntuu, että töihin palaaminen aina vain siirtyy ja siirtyy, eikä valoa sen tunnelin päässä juuri näy. "Sitten joskus" ei jaksa enää lohduttaa.
Nótt kirjoitti:
Miksi pitää aina olla jotain? 😔 Nyt on parin päivän ajan ollut mihinkään kohdistumatonta on/off-ahdistusta. Sitä samaa mitä on ollut jo pitkään, mutta turboahdettuna: ahdistus tulee ja menee nopeasti, sellaisina minikohtauksina pitkin päivää.... "Sitten joskus" ei jaksa enää lohduttaa.
Uh, taidan tietää mitä tarkoitat noiden minikohtausten suhteen. Pitkään jatkuva poikkeustila kuluttaa voimavaroja, ja vaikka koen että minulla on introverttinä / kotoa työskentelevänä (tai nyt työttömänä) ollut poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet noudattaa ohjeistusta ilman isoja muutoksia päiväjärjestykseen, alan olla aika hemmetin väsynyt tilanteeseen. Tunnen huonoa omaatuntoa matkustamisesta/ystävien tapaamisesta, mutta ilman sitä minulla ei olisi sosiaalisia kontakteja kumppanin lisäksi lainkaan, ja sillä olisi omat negatiiviset seurauksensa.
Älä turhaan soimaa itseäsi! Kuten itsekin totesit, niin ei liiallinen eristäytyminenkään hyväksi ole.
Korona on vienyt minulta työn lisäksi harrastuksen, joten aika hiljaista on ollut jo normaalistikin varsin hiljaisen sosiaalisen elämän suhteen. Joulukuussa vielä jaksoin tsempata ja käytin joutoajan perinpohjaiseen siivoamiseen, nyt on vaikeuksia tahkoa eteenpäin edes pienimuotoisia etäopintoja, vaikka aihe onkin todella mielenkiintoinen. Ja todellakin haaveilen matkustamisesta! Jos vaikka syksyllä pääsisikin taas Lappiin...
Mutta kyllähän tämä tosi uuvuttava tilanne on.
Koitetaan kanssasisaret jaksaa <3
Ensi kertaa löysin tällaisen "palvelun" ja rekisteröidyn. Keskivaikea masennus todettu jotain kymmenen vuotta sitten, toisaalta muistan hyvin jo masentuneet olotilat teini-iästä alkaen... Olen aina luopinut työelämässä enkä saikulla ole ollut. Se on pitänyt rutiinia yllä edes jotenkin, pakko selviytyä. Nyt on taas tilanne, että pohjalle päin olen menossa - elämässäni ei ole juuri nyt tapahtunut mitään pahaa. Viime vko oli kauheinta, ahdistusta kaikkine fyysisine oireineen. Miten elämä voi olla näin väritöntä?
Aina pitää olla jotain -sarja jatkuu. Muutama päivä meni jopa ihan hyvin, mutta sitten alkoi niskajumi. Parempi näin kuin ahdistus, ajattelin. Jumi laajeni yläselän kireydeksi, mikä vielä aiheutti hieman huonoa nukkumista. Edelleen parempi kuin ahdistus. Mutta nyt viime yönä se ahdistuskin astui taas mukaan kuvioihin ja nyt saan nauttia koko setistä. Tunnen harvoin kuolemanpelkoa ahdistuskohtauksissani, mutta nyt tuli ajateltua, että mitä jos en enää herääkään uuteen päivään.
Leenamus kirjoitti:
Ensi kertaa löysin tällaisen "palvelun" ja rekisteröidyn. Keskivaikea masennus todettu jotain kymmenen vuotta sitten, toisaalta muistan hyvin jo masentuneet olotilat teini-iästä alkaen... Olen aina luopinut työelämässä enkä saikulla ole ollut. Se on pitänyt rutiinia yllä edes jotenkin, pakko selviytyä. Nyt on taas tilanne, että pohjalle päin olen menossa - elämässäni ei ole juuri nyt tapahtunut mitään pahaa. Viime vko oli kauheinta, ahdistusta kaikkine fyysisine oireineen. Miten elämä voi olla näin väritöntä?Tervetuloa joukkoon! 🙂 Toivottavasti tänne kirjoittelu helpottaa oloasi edes hieman. Löytyykö yhtään mistään väriä?
Hei Nott, mitä kuuluu? Onko selän/unien/mielentyyneyden kanssa helpompaa? Jospa edes joku noista ikävistä vieraista olisi lähtenyt - elo tai olo yhden tai kahden kanssa vielä menettelee, mutta raskaaksihan se käy, jos liian monta ongelmaa tai harmia kasautuu samaan aikaan.
Mun mielentyyneus-barometri häälyi sunnuntaina sillä rajalla että otanko ahdistuslääkkeen vai selviänkö ilman, mut olo alkoi helpottaa siinä vaiheessa kun löysin itseni poksuttelemasta kuplamuovia olohuoneen lattialta.
Entä mitäpä kuuluu muille ketjuun kirjoittaneille? (keskustelua, Mollyann, Hantzki, Leenamus ja varmaan jäi monta kirjoittajaa nopeassa silmäyksessä huomaamattakin)
Hei Soroppi! Tätä päivästä toiseen taistelemista se on korona-aikana. Kuulun erityisryhmään ja olen saanut rokotuksen, mutta samat eristykset ja maskit käytössä edelleen. Työ on etätyötä, josta pidän kyllä. Puoliso tekee myös etätyötä ja on tyytyväinen. Voidaan välillä pitää breikkiä ja ulkoilla koiran kanssa päivälläkin . Ystäviä emme tapaa muuten kuin etäyhteyksillä ja sekin alkaa jo risoa. Matkustamaan ei pääse. Vapaa-ajan kodissakin ollaan oltu vähemmän kuin koskaan. Lumitilanne ja pitkän mökkitien auraus on ollut haasteellista. Välillä mieli on masentunut ja surullinen. Tätäkö tämä nyt on kuukaudesta toiseen. Tiedän, että samaa se on muillakin, mutta voimat ovat välillä vähissä. Tässä voivotellaan yleisesti nuorten jaksamisesta, joilla vielä on koko elämä edessä. Entä ne vanhat, sairaat ja heikot, joiden viimeisistä elinvuosista on kysymys, heistä ja heidän psyykkisestä voinnista ei kukaan ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta huolestunut.
Moi Soroppi!
Selkävaivat ovat hellittäneet ja muutaman päivän meni muutenkin ihan hyvin. Nyt huolestuttaa ja valvottaa äidin uusiutuneet vatsavaivat. Minulle nousi heti mieleen taannoinen rintasyöpäepäily, joka kylläkin jäi mammografian mukaan pelkäksi säikähdykseksi. On kyllä menossa lääkäriin, mutta aika meni pitkälle ensi kuun puolelle. Se on varmaan hyvä merkki, etteivät pidä asiaa kovin kiireellisenä.
Mutta raivostuttaa äidin passiivisuus omaan oloonsa vaikuttamisen suhteen. Äidillä on refluksitauti ja aikaisemmin on ollut mahahaava, ja nyt on samanlaisia oireita. Olen yrittänyt sanoa, että jos edes väliaikaisesti jättäisi sitrushedelmätuotteet, mutta kun on kuulemma aina juonut appelsiinimehua aamulla ja syönyt appelsiinin välipalana. Samoin suklaata ei voi jättää hetkellisesti pois, kun kuulemma syö sitä niin vähän. Olivat jopa terveyskeskuksessa aikaa varatessakin muistuttaneet rasvojen ja käristettyjen ruokien välttämisestä, mutta kun voissa pannulla paistetut pakastekalat ovat niin hyviä. Minkäs teet, jos aikuinen ihminen toimii jatkuvasti vastoin parempaa tietoa. Luulisi, että olon helpottaminen pienillä valinnoilla olisi pienempi paha kuin korventava vatsakipu ja satunnainen okseltelu, mutta kai tähän pitää vain koettaa suhtautua äidin omana valintana. Turhauttaa kylläkin aivan helvetisti.
Pitää myöntää, että jollain vinksahtaneella tavalla on helpompaa ainakin näin välillä ahdistua konkreettisesta ja selkeästi kohdennettavasta asiasta. Niin kuin olisi kerrankin oikeutus tuntea näin.
Kevät on hieman piristänyt mieltä. Kävelin lauantaina lähimetsikön läpi ja pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan tuulen huminaa puiden latvoissa. Tajusin ihmeekseni, että täällähän kuuluu jo linnunlaulua! Ehkä pitäisi alkaa lenkkeilemään enemmän valoisanaikaan. Toisaalta eilen iltalenkillä sain ihastella halorengasta kuun ympärillä.
Kuplamuovirentoutus kuulostaa hauskalle! Ihanaa, että on tuollaisia pienen suuria ahdistuksen purkajia.
Mollyan, enpä ole tullut ajatelleeksi asiaa elämän kalkkiviivoilla olevian näkökulmasta. Kurja tilanne! Minua on surettanut ne ihmiset, joille eristyneisyys on ollut normitila jo ennen koronaa. Heille tilanteen hellittäminen ei tuo helpotusta.
Soroppi, kiitos kysymästä. Tässähän tämä on mennyt. Joku mainitsi selkäkivuista, varmaankin Nott, minäkin olen kärsinyt niistä viimeaikoina. Lääkkeet, lepo ja kevyt liike. Pelkkä istuminen vapaa-aikoina tunnista toiseen ei tunnu hyvältä, niimpä olen välillä seisoskellut, kuljeskellut kämpässä ja maannut olohuoneen lattialla. Jos jotain nyt viastani mainitsen niin se on alaselässä. Välillä siinä tuntuu sellaista kihelmöintiä kautta kutettelua ja tällöin koen että se on sitä kun se paranee elikkäs ei ole rasituksen tunnetta silloin. Olen siis, vaikka paniikkiin ja ah niin ihanaan ahistukseen olen taipuvainen, pystynyt helpottamaan selässä olevaa paineen tunnetta tai puristusta.
Tänään oli mainio ilma aamupäivän puolella. Aurinko paistoi. Olin päättänyt nousta sängystä jo ja lähdin saman tien aamulenkille. Otin ensimmäisen kerran kevätkengät kaapista ja jumppahousut. Kylmä ei tullut, mutta jostain syystä koen että se oli vain tämän aamun asu ja että huomenna en pukeudu enää samaan. Paluu vanhaan toppatakkiini ja kerrospukeutumiseen kera talvikenkien siis? Onko se joku varotoimi? Että ei varmasti vilustu.
Nott, kovasti tsemppiä tilanteeseesi. Minusta on ihana että kannat niin paljon huolta äidistäsi. Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että he eivät muuta asioita vaan jatkavat samalla tavalla vaikka tietävät se ei ole hyväksi. Tässä tapauksessa ei ole pulaa avuntarpeesta, koska käsittääkseni olet ollut valmis antamaan hänelle apua ja tukemaan neuvoissa joita hän on lääkäriltäkin saanut. Muistan kuinka olet kirjoittanut että istut liikaa ruutujen äärellä. Huomasin saman asian tänään itsessäni. Mutta ruudulta on mahdollisuus nähdä myös tietoa ja sieltä voi lukea vaikka kirjaa. Oletko harkinnut koiranhankintajuttua? 🙂
Olisin voinut vastata useampaakin viestiketjuun. Monet asiat koskettivat minua. Monesta ketjusta sain kyllä lukea ajatuksia uraan liittyen, yksinäisyyteen. Päätin kirjoittaa tänne, täällä oli nimimerkkikin mainittuna. 🙂
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Hei kiitos huomiosta, mun kevät on alkanut siivoten... Se maalauspuuska viime kesänä sai aikaan sitä kaiken ylimääräisen hävittämistä, niin paljon että osa ollut pois näöstä ja niitä käynyt läpi. Osan taas sain köijättyä pois, kaupan pihassa metallit lasit paperit keräysastioihinsa. Yllättävää miten pienelläkin muutoksella saa kivempaa oloa...
Lunta poistin terassilaattojen päältä. Paikoin oli valehtelematta liki 75cm, arvaatte varmaan että kesä on tervetullut jahka kevät ensin kulutta kaikki lumet kokonaan. Näiden lisäksi on kaikenlaisia kipuja, niskat, olka, ja luupiikkikin taas kantapäässä oireilee. Mentävä uusimaan lenkkikengät, niistä täytyy johtua tuo kipu. Terapiasta jäi mieleen epämukavuusalue-termi, ja vaikka näistä puuhista kerronkin, suurin osa ajasta teen en-mitään. Mukavuus vaikuttaa mitä katson, teen tai luen, eli olen vaan ja syön liikaa makeaa. Työt saaneet miettimään taas Torey Haydenin kirjoja, ne avartaa erityislapsiin ymmärrystä ja asennetta.
N'ott, äitisi refluksipulmat tulleet munkin mieleen; raivasin takapihan nuotiopaikan ja haaveilin makkarakesästä... mutta argh mikä yö, mausteiset rasvaiset makarat taitaa jäädä vähemmälle tulevana kesänä... Pätkis suklaapatukoissakin on joku mauste joka meinas puklaamaan saada... sekin feivoreita... 🙁 Terveisiä äidillesi 🍎🍇🍐
Kiitos kaikille tsemppauksesta! Äiti on voinut paremmin, ei ole ollut pahoinvointia, mutta vatsa oireilee kuitenkin vielä. Kun nyt vaan ymmärtäisi olla syömättä mämmiä (yms.) kovin paljoa.
Olen seurannut hämmentyneenä uutisointia koronatilanteesta ja -tulevaisuudesta. Exit-suunnitelmia puuhataan, mikä on ilahduttavaa, mutta samalla myös rajoituksia ollaan (tai oltaisiin, jos voitaisiin) kiristämässä. Uskaltaako sitä luottaa siihen, että viimeistään syksyllä aloitetaan hiljalleen palaamaan kohti vanhaa normaalia?
Hantzki, haluaisin joskus omistaa koiran, mutta juuri nyt asia ei ole ajankohtainen. En halua stressata 15-vuotiasta kissaani, joka on aika vähän ollut elämänsä aikana koirien kanssa tekemisissä.
keskustelua, Pätkikset ovat minunkin suosikkeja!
Minäkin saan närästys- ja refluksioireita joskus, mutta onneksi sentään aika harvoin. Ovat tosi ikäviä. Tuore ruisleipä, sitrushedelmät, rasva ja raaka kaali ovat pahimpia laukaisijoita, suklaa aiheuttaa oireita vain jos niitä on jo ennestään. Samoin alkoholia kestän pieninä satunnaisannoksina hyvin. Eniten harmittaa sitruunan vältteleminen, tykkäisin kovasti käyttää sitä mausteena monissa ruuissa.