Yritän päivittää tänne omaa tilannekatsaustani, josko tästä olisi joain apua. En oikein tiedä, eikä lääkäritkään mikä minua vaivaa, mutta en vaan jaksa mitään. Nyt on taas pari päivää mennyt sänkypotilaana. Ja nekin päivät jotka eivät mene täysin sängyssä ja jotka ehkä raportoisin tässä vaiheessa hyväksi, tarkoittavat lähinnä, että olen jaksanut nousta ja käydä suihkussa.
Mutta jotain on yritettävä. En usko, että kovinkaan montaa kiinnostaa, olenko juuri tänään pessyt hampaani tms. Mutta minulle ne asiat ovat nyt merkittäviä etappeja niin säälittävältä kun se kuulostaakin. Toivottavasti huomenna on vähän paremmin.
Jotain taustaa: uupumista, masennusta, vaativaa persoonallisuutta, uniapneaa, kilpirauhasen vajaatoimintaa ja muitakin vaivoja. Eri lääkityksiä kokeiltu, mutta ei oikein auttanut. Ja nyt en jaksa juurikaan tai kykene hoitamaan itseäni ja se tässä on se kaikkein merkittävin tekijä.
Nyt täytyy antaa kehut itselleni. Sain herättyä tänään jo aamulla varhain, koska se oli vähän pakko menojen vuoksi. Hyvä tyttö, hieno asia. Tosin yö oli kyllä sitten tosi vaikea, en oikein nukkunut ollenkaan tai ainakin heräilin vähän väliä. Kaipa se taas sitten kostautuu?!
Mutta heti on parempi fiilis, kun pääsee sieltä sängystä pois. Nyt en vain oikein jaksa tehdä mitään, ehkä koitan lukemista.
No joo, nukahdin sitten siihen lukemiseen ja nukuinkin sitten taas koko aamupäivän. Mut periaatteessa tänään on kuitenkin oltu jalkeilla enemmän kuin monena muuna päivänä. Ei se helppoa ole ollut. Mutta kun olen niin kärsimätön. Haluaisin olla terve ja kykenevä. En vaan meinaa kestää tätä olotilaa, kun mietin mitä voisi ja ennen kaikkea pitäisi tehdä. Ja mitä haluaisin, mutta kun en vain kykene. Vaikka kuinka yritän ajatella, että pikkuhiljaa suosta noustaan niin silti heti pukkaa epätoivo, ettei tästä tule mitään. Miksi jotkut ihmiset joutuvat kerta toisensa jälkeen opettelemaan kävelemään uudestaan?😭
Hei Kivet🙂
Luin jo eilen sen, mitä olet tänne kirjoittanut. Jäin miettimään mitä vastaisin, koska löydän kirjoittamastasi joitakin yhtäläisyyksiä itseeni.
Minulla oli viime keväänä ja kesällä uupumus ja masennus tosi pahana. Lähinnä vain makoilin sängyssä, enkä jaksanut tehdä mitään. Juurikin se, että joku päivä jaksoi olla sen ylhäällä, että kävi vaikka suihkussa oli saavutus. Pienikin tekeminen väsytti ja vei voimat. Ja se voimattomuus ja ei-jaksaminen pahensi sitten masennusta niin, että aloin ajatella itsemurhaa pakonomaisesti.
Jos et ole lukenut pitkää ketjuani niin valotan sen verran, että viime keväänä ja kesällä toivuin vakavan sairauden rankoista hoidoista ja lisäksi kärsin koko kesän sinnikkään bakteerin aiheuttamasta suolistotulehduksesta. Minulla se henkinen mahalasku alkoi voimistuvana ahdistuksena, joka kilpistyi vakavaksi masennukseksi. Olin henkisesti ja fyysisesti romuna. Alkusyksystä olin 2 viikkoa osastohoidossa, kun itsemurha-ajatukset ja ahdistus, masennus meni niin pahaksi.
Osastojakson jälkeen pahimmat itsariajatukset jäivät pois. Nouseminen on kuitenkin ollut hidasta ja vaiheittaista. Olen mielestäni mennyt eteenpäin niin, että enää en makaa päiviä sängyssä, enkä vatvo itsemurhaa koko ajan, enkä tosissaan enää ollenkaan. Minua ei oikeastaan ahdista ja kykenen elämään melko normaalia elämää (työelämässähän en ole, olen kuntoutustuella) Normaalilla tarkoitan sitä, että huolehdin itsestäni, teen kotitöitä, liikun ihmisten ilmoilla, minulla on pieniä harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita, joihin pystyn keskittymään, tosin vaihtelevasti.
Minulla on kuitenkin epävakaa persoonallisuushäiriö, joka tekee elämästäni kroonisesti no..epävakaata. Päivät ja ajatukset vaihtelevat, on parempaa ja huonompaa, mutta täysin pohjakosketuksia ei enää tunnu tulevan. Olen myös tullut itseäni kohtaan hieman armollisemmaksi ja tiedostan, kuinka vakavia asioita olen kokenut ja että ei ole ihme jos olen joskus henkisesti/fyysisesti väsynyt. Silloin annan itselleni luvan vain olla öllöttää, enkä koe siitä enää hirveää ahdistusta tai masennu jos en kykene samaan, kuin terveenä.
Pimeä syksy/talvi oli kyllä todella väsyttävä ja raskas. Ihan se pimeys siis. Ensin myös kevään ja kesän tuleminen ja valon lisääntyminen aiheutti ahdistusta, mutta nyt se alkaa tuntua jo ihan kivalle🙂
Mutta yhäkin kaikki tuntuu olevan vain päivä kerrallaan elämistä. Mitään pitkän tähtäimen suunnitelmia en uskalla tehdä, koska en voi tietää edes seuraavaa päivää, että millä mielialalla ja vireystasolla olen jne. Olenkin luopunut tekemästä mitään suunnitelmia ja menen vain päivä kerrallaan ja teen tai olen tekemättä mitä milloinkin huvittaa/ei huvita. Olen huomannut, että mitä vapaammin saan olla ilman minkäänlaisia velvoitteita niin sitä parempi. Jotenkin luovuuteni on silloin vapaasti virtaavaa ja teen asioita inspiraatiopohjalta. Huomaan, että heti jos on jotain virallista "ohjelmaa" ja tylsien asioide hoitamista niin ahdistun helpommin ja koen, että minulta vaaditaan sitä ja tätä. Sitten alan helposti vertaamaan itseäni muihin "normaaleihin" ihmisiin ja masennun siitä. Siis mitä enemmän saan olla omassa rauhassani ja elää elämääni vapaasti omien inspiraatioideni pohjalta niin sitä tasapainoisempi olen ja toimintakykykin on parempi.
Uniapnea..Kilpparin vajaatoiminta. Näitä jäin miettimään. Nehän kumpikin aiheuttavat mm. päiväväsymystä. Usein kr-vajaatoimintaa ei saada tarpeeksi hyvin hallintaan thyroxin-lääkityksellä. Silloin kaikki kr-oireet jatkuvat lääkityksestä huolimatta. Väsymys, masennus, aivosumu jne. Kr-vajiksessahan on niin tuhat eri tympeää oiretta. Tiedätkö omia kr-arvojasi tällä hetkellä? Nekin antaisivat viitettä siitä onko vajaatoiminta millä tolalla? Varmaan sinulle jo tuttuja asioita, mutta Kilpirauhasfoorumi netissä on hyvä paikka jakaa kokemuksia ja saada tietoa tästä sairaudesta. Minun suvussa on erittäin paljon kr-sairauksia vajaa ja liikatoimintaa jne.
Onkohan sinulta tarkistettu koskaan kortisolihormonin pitoisuutta? Verikoe on siis S-Korsol ja se otetaan aamulla. Kr-vajiksessa hyvin usein on alkainen tuo kortisolipitoisuus ja se aiheuttaa sitten ns. "lisämunuaisuupumuksen" (siitä netissä paljon tietoa, googlen kautta) silloin ei thyroxin vie oireita pois niin kauan, kuin myös tuo kortisolihäsmäkkä on hoidettu.
Minulla on tutkimukset hyvin vaiheessa. Lähes kaikki kr-vajiksen oireet löytyy ja tuo alhainen kortisolitaso havaittu jo viime syksynä. Kr-arvoista t4v on minulla matala. Julkinen terveydenhuolto ei ole ottanut näihin asioihin mitään kantaa ja yksityiselle minulla ei ole ollut vara mennä. En tiedä lopulta paljonko olemiseeni vaikuttavat nuo häiriöt. Helposti rasituksesta väsymistä ja muita oireita on vieläkin, eivätkä ne mielestäni johdu mistään psyykkisestä. Eli johtuvat siis noista "hormoonipuutoksista" kait.
Tulipa pitkä selostus, voi kamala. Halusin vain kertoa omia kokemuksiani.
Jään seuraamaan sinun kirjoituksia ja toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista. Tiedän, kuinka tympeä sellainen olotila on, kun "ei pääse sängystä ylös". Silloin tekisi mieli vain maata siellä ikuisesti ja haihtua vaikka savuna ilmaan.
🙂👍
Tänään on lauantai. Mieliala ehkä vähän parempi kuin eilen, mutta ei niin hyvä, että kykenisin mihinkään muuhun kun nettiin ja lukemiseen. Ja se rassaa, eihän elämä ole tällä tavalla elämää. Mutta kuitenkin tiedän, että haluan elää vaikka eilen kyllä oli ajatuksia päiviensä päättämisestä, nyt ei. Kai sekin on jonkinlainen saavutus tai eteenpäin meno. Yritän olla siihen tyytyväinen. Pienin askelin.
Ja siis periaatteessa minulla on kaikki "hyvin". Siis ainakin päällisin puolin. Mutta miksi en jaksa ja pää on sumussa? Ja kun en jaksa, masennun.
Huonosti alkoi tämäkin päivä. Sain itseni ylös sängystä vasta 14.00 aikaan. Huono olo. Tiedän, että pitkään nukkuminen vain pahentaa oloani, mutta kun en vain saa itseäni ylös. Toisaalta väsyttääkin ja toisaalta haluan vain kääntää kylkeni tälle olotilalle ja tuudittautua unen hetkeksi unohdusta tuovaan maailmaan.
Ja sama jatkuu.. länsirintamalta ei mitään uutta. Mitään en jaksa, mikään ei huvita jne. Suihkussa kävin, siinä kaikki. No, mennään nyt sit vaikka sillä eteenpäin, että en kuitenkaan halua tappaa itseäni. Hengitän ja makaan päivästä toiseen. Onneksi on mies, joka hoitaa kaikki välttämättömyydet.
Kivet,
Tutulle kuulostaa. Minulla oli viime kesänä/syksynä aivan juuri tuollaista. Aivan, kuin minun kirjoittamaani. Makasin vain ja mies sai hoitaa asioita. Ei tämä oleminen vieläkään mitään riehakasta ole, mutta jo paljon normaalimpaa. Sen vain tiedän, että juuri tuo vaihe on todella masentava (ainakin itselleni oli) ja todellakin mietin sitä itsemurhaa joka päivä. En ala tähän mitään tekopyhää lohdutusta lätisemään, koska se harvemmin piristää, kun on tuollainen vaihe päällä. Mutta sanon vain, että tiedän ja siitä mennään kuitenkin koko ajan eteenpäin, vaikka tuntuisikin ettei mitään edistystä tapahdu. Se on niin hidasta se "toipuminen". Jotkut lääkkeet pahentavat väsymystä ja voimatonta oloa. Minulla auttoi lääke niin, että kun olin tarpeeksi lääketöhnässä en "jaksanut" ajatella enää itsemurhan tekemistä ja niinpä se pikkuhiljaa jäi ajatuksista sitten pois. Tarkoitan siis sitä jokapäiväistä itsarin suunnittelua.
Sekin on jo edistystä, että saa itsensä ylös ja suihkuun. Nimenomaan ne pienet asiat..pikkuhiljaa ne vievät eteenpäin.
🙂👍
Kiitos taas Kuunvalo, näinhän se menee. Tiedän sen itsekin, liikaa on tästä kokemusta. Olen ennenkin noussut suosta. Toisaalta meillä on aina vain nykyisyys ja tämä hetki ja kun olo on mikä on, tuntuu, että tällä kerralla ei nousekaan tai ei kerta kaikkiaan jaksa sinnitellä kunnes niin ( ehkä?) tapahtuu.
Tänään oli neuvottelu työterveyslääkärin kanssa. No, kun tuntee tyypin ja tilanteen ( en jaksa tässä kertoa, mutta kaiken kaikkiaan hyvin monimutkainen) en oikein odottanutkaan mitään, mutta kyllä taas kerran petyin siihen, että mitään uutta infoa tms. Ei tullut. Enhän toki voi lääkäriäkään syyttää, ei hän voi tilanteelle mitään.
Sain vähän toivetta sille, että saattaisin sittenkin päästä psykan päiväosastolle. Se kyllä on tässä jo pari kertaa torpattu, mutta se voisi ehkä onnistua. Se on mun viimeinen oljenkorteni.
Nukkunut olenkin sitten koko päivän. Mitä nyt äsken heräsin. Tai siis heräsin siinä 10.30 aikaan, kävin vaivoin suihkussa ja tein aamuhommat. Kävin lääkärikeikan, tulin kotiin, olin hereillä sinne ehkä 16 asti eli viitisen tuntia ja sitten taas nukuin. Ja ensi yönä nukahdan vasta taas aamuyön tunteina. Ja sama jatkuu, en saa tätä katkaistua... Olen netissä, selaan tv:n kanavia. Siinä mun elämäni mielenkiintoiset yksityiskohdat😞
Neljältä aamuyöstä vasta nukahdin. Mutta päiväosasto-asia nytkähti väjän eteenpäin. Toivon pääseväni sinne. Ensin täytyy kyllä käydä kaksi haastattelua eli kyllähän siihen aloitukseen kuluu aikaa. Täytyy vaan yrittää pitää mielessä ne pienet askeleet.
Noniin, nyt on sovittu haastatteluajat päiväosastoa ajatellen. Toki tässä menee vielä ainakin pari viikkoa, kun kyseinen lääkäri on kiireinen. Niinhän se menee, että asiat etenevät tuskastuttavan hitaasti. Ja eihän se päiväosastohoitokaan mene sillain, että naps nyt alkoi tervehtyminen, mutta jotain on pakko koittaa.
Kauhean, kauhean pitkällä on paraneminen. Miten sitä jaksaa? Ja mitä sitten? Eli jos saan itseni suht. normiarkeen pystyväksi niin sitten töihin ja sitten taas väsytän itseni ja taas kierre alkaa? Paniikki meinaa hiipiä päälle vaikka tiedänkin, että pitäisi keskittyä tähän hetkeen eikä murehtia tulevaa.
Sanotaan, että Suomessa saa helposti masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeen. Minusta kyllä tuntuu, että ihminen yritetään pitää niin pitkään työelämässä, että hän sitten lopulta päätyy lopettamaan itsensä, kun ei vaan enää jaksa kierrettä. Eli jos mun ensisijainen tavoite on selvitä edes arjessa, niin miten sitten heti sen jälkeen pitää yrittää töitä, kun se on koitettu eikä se onnistu. Miksei yhteiskunta voi hyväksyä sitä, että ihminen voisi voida jotenkuten, hoitaa arkensa, asiansa ja perheensä, mutta työnteko on monille liikaa. Ja kun sitten on kuntoutettu ja taas yrittää, on taas ennen pitkään pohjamudissa ja sieltä kuntotuminen se vasta kallista yhteiskunnalle onkin, kunkin henkilökohtaisista ja inhimillestä kärsimyksestä puhumattakaan. Ja kun tuo kärsimys yleensä koittelee myös perhettä ja lähipiiriä.
Kivet,
Toivotaan todellakin, että pääset sinne päiväosastolle.
Se on hyvä, että sinulla on jo aikaisempaa kokemusta miten sieltä suosta noustaan. Mielestäni kuulostat tilanteesta huolimatta määrätietoiselle ja se on hyvä se.
Onko sinulla perhettä/omaisia tukena?
Hyvää pääsiäistä sinulle🙂👍
Minulla on hyvä perhe, siis mies ja lapset. Joille pitäisi kyetä antamaan niin paljon enemmän, kun nyt en kykene antamaan mitään. Mies hoitaa kaikki. Se on äärettömän ahdistavaa. Eilen alkoi tulemaan ihan kauhea ahdistuskohtaus, alkoi tärisyttämään. Johtuu varmaan siitä, että olen monesti jotenkin niin huonossa hapessa siis ihan kirjaimellisesti. Hengitän vaan ihan pinnallisesti eli elimistö ei saa varmaankaan tarpeeksi happea.
Sitten oli pakko alkaa tekemään jotain. Sain siivottua vähän yhtä kaappia, mutta siinä menikin sitten tolkuttomasti aikaa. Nyt haluaisin yrittää mennä haravoimaan pihaa, kun sitä ei meillä tee kukaan muu. Pelottaa jo vain valmiiksi, kun mulla on pahat allergiat, vaikka olenkin toki ottanut allergialääkkeet.
Mun on myös tosi vaikea mennä edes omalle pihalle. Hävettää niin oma ulkomuoto ja näkö, kun ei jaksa hoitaa itseensä ja mitkään vaatteet ei oikein mahdu päälle.
Kivet,
Pakko oli taas ottaa kantaa kirjoitukseesi, kun kuulosti niin tutulle..kuin kopio omasta tilanteestani viime kesältä (ja onhan tuota vieläkin huonon päivän iskiessä).
Eli, minullakin on maailman paras puoliso. Lapsia ei ole, mutta..tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten kykene antamaan tälle parisuhteelle sitä mitä sille kuuluisi antaa ja se on tosi inhottava tunne. Huonoina päivinä sitä vain pelkää kaiken aikaa, että toinen (vaikka maailman kärsivällisin onkin) saa mittansa täyteen, löytää jonkun "normaalin" naisen itselleen ja sanoo Goodbye!
Tuo, että on "huonossa hapessa" on niin tuttua. Minullahan on takana vakava sairaus ja sen aiheuttamia haittoja vieläkin kropassa. Hormoonipuutoksia, ainakin kortisolista, kilpirauhashormoneista, ehkä myös estrogeenista (mutta tästähän julkisen puolen lääkärit eivät välitä tuon taivaallista, se on heidän mielestään aivan normaalia🙂) Tällä hetkellä en tiedä kilppariarvojani, mutta viimeksi mitattaessa marraskuussa t4v oli melkoisen alakantissa. Olen aika varma, että kilpirauhanen ainakin häikkää ja sekoittaa sitten koko elimistön toimintaa. Mutta se ei ketään kiinnosta ja rahaa kallisiin yksityislääkäreihin ei ole.
Viime kesä: Päiviä, etten jaksanut, kuin makoilla. Olin niin ahdistunut. Mielestäni ensin oli se hirveä ahdistus ja "huono happi", siis, että jos käveli makkarista keittiöön niin tuntui, että happi loppuu ja huimasi, verenpaineet heitteli jne. Siinä ei mitään pystynyt tekemään. Samanaikainen jatkuva, syvä ahdistus, joka muuttui sitten vakavaksi masennukseksi. Mies sai hoitaa kaiken ja olin juuri niin ahdistunut, etten kyennyt viittä minuuttia kauempaa olemaan meidän kuistilla kesällä. Mies kävi kaupassa ja hoiti kaiken virallisen. Parempina päivinä jaksoin lähteä kauppaan ja sieltä nopeasti kotiin ja tämäkin vain rauhoittavien lääkkeiden voimalla. Samalla vieroitin itseäni niistä bentsoista ja se teki oman lisänsä oloihin..jotain kotitöitä saatoin jaksaa hetken ja sitten olinkin jo aivan seis. Oikeastaan en tehnyt paljon mitään. Ja se ahdistus itsestään, kyvyttömyydestään ja juurikin ulkonäöstä, kun ei jaksanut itseään hoitaa. Se oli jotain ihan kamalaa ja kilpistyi sitten niin, että aloin vain suunnitella ja miettiä kaiket päivät itsemurhaa..
Nykyään vointi ei vieläkään ole kummoinen ja vaihtelee. Elämä on kuitenkin tasaantunut niin, että yleisolo ei ole enää niin ahdistunut ja masentunut. Olen kait oppinut elämään "tämän" kanssa. Teen jaksamiseni mukaan. Vieläkään en jaksa normaalisti. Teen asoita ja pätkissä ja huilaan välillä. Kuitenkin pystyn jo aika vapaasti liikkumaan ihmisten ilmoilla (paitsi häpeän vieläkin ulkonäköä ja joskus väsyn nopeasti) mutta perusasiat onnistuu. Teen säännöllisesti kotitöitä, jaksamiseni mukaan. En tarvitse enää lääkitystä (tai lopetin sen vain, kun en kokenut siitä suurtakaan hyötyä) Olen kiinnostuneempi asioista ja toeteutan kiinnostukseni kohteita aina kun jaksan. En haudo enää itsemurhaa tosissani. En siis koe olevani vielä ollenkaan normaali, mutta parempaan päin on menty lähinnä minun pääni sisällä. Kuitenkin, pienikin vastoinkäyminen tai liian suuri velvoite voi suistaa minut romahdukseen, joka onneksi ei jää enää pysyväksi tilaksi.
Viime kesänä en voinut ahdistukselta kuvitella mitään normaalia kesäistä elämää, mökkireissua yms. kun ei edes omalla pihallaan voinut olla. Nyt voin olla jo pihalla (muutenkin kuin henkisesti) aina silloin jos muuten huvittaa, voin grillata ja syödä kuistilla. Voin lähteä kaupoille ja ajeluille aina kun on sellainen olo. Voin suunnitella jonkinlaisia kesäretkiä ja mahdollista mökkireissua jne. Sanotaanko näin, että henkinen puoli on aika jees, mutta kroppa ei aina tule samaa vauhtia perässä.
Tuskinpa tästä mitään apua oli, mutta halusin vain taas kerran kirjoittaa, kun kuulosti niin omalle tuo tilanne.
🙂👍
Olin sitten vähän haravoimassa, mutta tein sen vain vähän sinne päin pintapuolisesti. Tuntui tosi vaikealta ja ahdistavalta. En vain jaksaisi, ei vain huvittaisi tms., ahdistaa. Mitä tästä kesästä tulee. Rikkaruohot valtaavat pihan. Meidän piha on vaikeasti hoidettava, kun on paljon maanpeitekasvillisuutta, joka vaatisi jatkuvaa rikkaruohojen kitkemistä. Olen hyvinäkin kesinä ollut helisemässä niiden kanssa.
Housut tippu aina kumartaessa ison vatsan alle ja yritin niitä siinä sitten kiskoa epätoivoisesti. Sykkeet nousee ihan pienestä, naama on ihan kirkkaan punainen ja hiki lentää. Yök! Miksi olen tämmöinen?! Ja vaikka tiedän, että moni masentunut ehkä kyselee samoin, ei se silti helpota.
Miksi tämä elämä tuntuu niin vaikealta, miksi en osaa toimia arjessa kuten muut ihmiset? Jos esimerkiksi mietin siivoamista, en kykene tekemään sitä vain vähän pinnalta vaan sitten pitäisi siivota kunnolla kattoja ja seiniä myöten ja pyyhkiä pölyt ihan joka paikasta ja esineestä. Näännyn jo ajatuksesta. Ja toisaalta pöly ja lika ovat asioita, jotka ahdistavat ja masentavat minua ihan suunnattomasti. Ne ovat minulle sama asia kuin masennus, saamattomuus, huonous, inho itseäni kohtaan.
Ahdistaa ja tärisyttää, epätoivoa, ei pysty keskittymään edes lukemaan tai katsoon tv:tä.