Yritän päivittää tänne omaa tilannekatsaustani, josko tästä olisi joain apua. En oikein tiedä, eikä lääkäritkään mikä minua vaivaa, mutta en vaan jaksa mitään. Nyt on taas pari päivää mennyt sänkypotilaana. Ja nekin päivät jotka eivät mene täysin sängyssä ja jotka ehkä raportoisin tässä vaiheessa hyväksi, tarkoittavat lähinnä, että olen jaksanut nousta ja käydä suihkussa.
Mutta jotain on yritettävä. En usko, että kovinkaan montaa kiinnostaa, olenko juuri tänään pessyt hampaani tms. Mutta minulle ne asiat ovat nyt merkittäviä etappeja niin säälittävältä kun se kuulostaakin. Toivottavasti huomenna on vähän paremmin.
Jotain taustaa: uupumista, masennusta, vaativaa persoonallisuutta, uniapneaa, kilpirauhasen vajaatoimintaa ja muitakin vaivoja. Eri lääkityksiä kokeiltu, mutta ei oikein auttanut. Ja nyt en jaksa juurikaan tai kykene hoitamaan itseäni ja se tässä on se kaikkein merkittävin tekijä.
Tiedän tuon tunteen. Se on vihonviimeinen olotila. Minulla siihen ei auta yleensä, kuin ottaa rauhoittavaa lääkettä minimiannoksella. Onkohan sinulla mitään tarvittaessa otettavaa "kohtauslääkettä"? Tietysti aina hyvä jos sen olon saa muuten pois, mutta itse en yleensä onnistu siinä, vaikka yrittäisinkin.
Toivottavasti olosi paranee!
Ps. Minullakin on tänään vähän huono päivä.
Mulla on ollut yksi kpl opamax hätävarana kaapissa. Oli pakko ottaa, otin tosin vain 1/4 eikä siitä juuri apua ollut, ehkä vähän. Lääkärini kyllä kirjoittaisi niitä minulle, mutta mulla on ihan mielettömän pelokas suhtautuminen bentsoihin. Vaikka yleensä puolikas eli 7,5 on auttanutkin.
Huomenna menen päiväosastohaastatteluun. Mitä ihmettä laitan päälleni, kun mitkään vanhat vaatteet ei mahdu päälle ja en vain kykene menemään kauppaan ostoksille. Miten yleensäkään taas pystyn käymään siellä. En muista olenko kirjoittanut että olen ollut aikaisemminkin. Alku on helvettiä ja tuskaa. Eikä voi olla varma auttaako se tällä kertaa.
Päiväosastohaastattelu käyty. Kai mä sinne menen. Se on mun ainut vaihtoehto yrittää auttaa itseäni. Mutta kaikki on niin vaikeaa, en vaan pysty mihinkään. Jos nyt jotain hyvää pitää keksiä tästä päivästä niin: menin haastatteluun, kävin sitä ennen suihkussa, pesin hampaat ja puin päälleni. Menin sinne pyörällä, edestakaisin jotain ehkä 10km.
Selkä on kipeä, se on oikeastaan kroonisesti aina vähän kipeä, joskus enemmän. Tiedän, että huonot selkä ja vatsalihakset. Ei vaan kykene tekemään jumppaa tms. Ei ole tiedosta kiinni vaan kyvystä ja kyynelistä ja hiestä. Olen vain laiska, vaikka sitten tavallaan en olekaan. Mutta nyt olen. Sen verran on ikääkin, että ei tästä taida tulla fyysisestikään terveemmäksi jollei tee jotain jumppaa.
Ruokapöydän alunen oli ihan hirveän pölyinen. Otin sitten imurin käteen ja vähän pyörittelin sitä, mutta en jaksa tai välitä tehdä mitään kunnolla. Kaikki tuntuu turhalta, ei musta ole mihinkään.
Niin ja sitä mä kyllä ihmettelen, että mun vatsassa ei tahdo pysyä mikään. Ruoka ja lääkkeet tulee ripulina ulos. Ei kiva. En ole pariin viikkoon edes syönyt paljoa, mutta en silti myöskään laihdu. Ja ylipainoinen olen. Ruoka ei myöskään maistu. Tänäänkin vain pari kuppia kahvia, toisessa oli kermaa. Ja sitten söin kulhollisen maustamatonta jogurttia itse tehdyn siemenmyslin kanssa. Joinain päivinä syön miehen laittamaa ruokaa esim. riisiä ja kanasuikaleita. Tiedän, että mun vatsassa on vikaa, ravinto ei imeydy tms., mutta lääkärien mielestä se johtuu vaan masennuksesta. Itse ajattelen, että mun kroppa on mennyt säästöliekille ja kai se sitten ikävästi syö vähiä lihaksia eikä paljoa läskiä.
Se olisi päiväosastolla hyvä minulle, että ruokailut olisi jotenkin säännöllisiä.
Hirveän huonoa ja ahdistavaa, pelokasta päivää. Täälläkin kun luen kirjoituksia, huomaan, ettei täällä ole muita näin huonossa kunnossa olevia. Ehkä he eivät sitten kirjoita, jotka ovat yhtä masentuneita kuin minä?! Ovatko he tappaneet itsensä vai ovatko sairaalassa? Sitäkin minulle on esitetty vaihtoehtona. Mutta en ymmärrä miten parin viikon sairaalassa makaaminen voisi minua auttaa.
Mitään en pysty tekemään, mutta ei myöskään ole paikallaan maaten hyvä olla. EI pysty rentoutumaan ja hengittämään. Ruoka ei maita eikä pysy sisällä.
Silloin, kun olin itse ajautunut vakavimpaan masennukseeni en jaksanut kirjoittaa tänne ja minulla olikin taukoa kirjoittamisessa tänne. Silloin olin myös 2 vkoa osastolla ja siitä ei kyllä ollut mitään hyötyä, päinvastoin. Meni jonkin aikaa pelkästään siihen, että "selvisi" siitä osastojaksosta, joka aiheutti melkein traumoja, oli niin hirveä kokemus. Päätin, että en enää koskaan halua mennä osastolle. Siellä vaan pumpataan täyteen lääkkeitä, että pää menee vielä enemmän sekaisin ja hoitajat ovat todella ihnhottavia ja mitään apua, eikä hyötyä sieltä saa. Tämä tosin vain minun kokemukseni.
Minullakin on tänään ollut hieman aneemisempi päivä, enkä ole jaksanut/innostunut oikein mistään. Vähän kotitöitä, kaupassa käynti ja hiukset pessyt. Siinäpä se melkein, tämä päivä. Luin aikaisemmasta kirjoituksestasi, että jaksoit polkea pyörällä 10km ja minusta se on kyllä tosi paljon ja hyvin jaksettu. Itse en jaksa polkea pyörällä juuri ollenkaan, mutta minulla onkin tosi huono kunto.
Masennuksen pahasta vaiheesta nouseminen tuntuu joskus tavattoman hitaalle ja sitä kait se onkin, ainakin minulla ollut, eikä se vieläkään ole ohi, enkä tiedä tuleeko koskaan "valmiiksi". Ehkä sen kanssa vain jotenkin tottuu elämään ja hyväksymään, ettei ole sellainen kuin ennen joskus parhaimpina vuosinaan.
🙂👍
Kiitos Kuunvalo, kun jaksat tukea minua. Minäkin käyn aika usein sinun aloittamassasi ketjussa, mutta en vain osaa mitään kommentoida, sorry. Joo, en minäkään usko, että sairaala on minulle oikea paikka. Päiväosasto on minulle ainakin jotenkin ihan eri asia. Oletko sinä Kuunvalo vielä työelämässä, siis käsittääkseni et ole nyt töissä, mutta oletko jossain vaiheessa ehkä palaamassa?
Tätä työasiaakin taas pohdin. Omaan työhöni en enää kykene; se on ollut suuri ainakin osittainen syy, miksi voin nyt huonosti, samoin aikaisemminkin. Olin jo viime kerralla sitä mieltä, että ei siihen takaisin, mutta työnantaja ei suostunut muuhun edes työkokeilun kautta. Enkä osaa mitään muutakaan. Enkä siis tätä nykyistä enää hallitse. Pystyykö sitä ihminen sitten tervehtymään sillä tavalla, että jotenkin hallitsee arkensa, itsensä ja perheen hoidon ja on sitten eläkkeellä? Mutta eläkkeitäkin myönnetään kaiketi aika kiven ja kannon kautta. Sen olen huomannut, kun olen aikaisemmin taistellut. Jo pelkkä papereiden pyörittely käy masentuneelle työstä.
Tiedän, että menen ehkä asioide edelle, mutta huoli kaikesta on tukahduttava. Miksei ihminen voi olla olematta masentunut vaikka kaikki edellytykset siihen olisi? Miksi pää on tällainen?
Nyt on vain pakko yrittää kirjoittaa jotain, kun ahdistaa niin paljon eikä tiedä miten päin olisi, mitään ei pysty tekemään, ei keskittyyn edes televisioon. Kaikki sieltä tuleva tuntuu niin kaukaiselta omaan elämään. Siellä on vain sarjoja, jossa tehdään ihmeitä; hienoja stailauksia tai ruokia tai remontteja tai opitaan aksvattamaan lapsia nips naps, tosta vain. Päivässä hoidetaan asiat. Miten muut ihmiset kykenee sellaisiin. Ne on itselle tasoa: ihme. Ja pelottaa, kun ei taas saa unta, ei edes se tuo helpotusta. En halua päättää päiviäni, mutta eihan tässä ole vaihtoehtoja. Ei pysty tännekään kirjoittamaan enempää. Tässäkään postauksessa ollut mitään järkeä, kun ei vain pysty tuottamaan mitään järkevää.
Kivet,
Kyllä sinun postauksessasi oli järkeä ja minusta on hyvä, että kirjoitat tänne. Se osoittaa, että sinulla on pyrkimys eteenpäin. Tänne saa varmasti kirjoittaa ihan siltä, kuin itsestä tuntuu. Niin minä ainakin olen tehnyt. Sehän juuri on terapeuttista kirjoittamista. Ja juuri silloin, kun ahdistaa niin kannattaa kirjoittaa, vaikka sitten vain sen, että ahdistaa jne.
Minä en katso enää nykyään telkkaria ollenkaan. Aluksi en pystynyt ahdistukseltani, masennukseltani keskittymään, en ollenkaan. Nykyään en vain halua katsoa, kun minua ärsyttää KAIKKI nykyiset tv-ohjelmat. Ovat niin kaukana omasta ajatusmaailmasta ja elämäntyylistä, enkä juurikaan kaipaa muistutusta siitä, millaista elämäntyyliä (kiireistä, aktiivista, pinnallista) nykyajan yhteiskunta arvostaa ja ihmisille aivopesee. Minä olen viime vuodet kuunnellut mieluummin radiota. Jokin rauhallinen puheohjelma tai enimmäkseen radio classic-kanava, josta tulee rauhoittavaa klassista musiikkia. Nostalgiaa kuuntelin välillä, mutta kyllästyin siihen. Minun aikaisempi "terapeuttini" toisella paikkakunnalla sanoi, että radio on parempi, koska se jättää tilaa mielikuvitukselle, kun kaikkea ei näe valmiina.
Minullekin se, miten ne "ihanneihmiset" saavat päivän aikana aikaan kaikenlaista on tosiaan ihme. Itse olen niin hidas, etten moiseen kykene. Olin minäkin ennen nopea ja aktiivinen ja idearikas ja vaikka mitä, mutta se oli silloin se.
Olen ollut nelisen vuotta kuntoutustuella ja saman verran poissa työelämästä. En usko, enkä enää halua palata töihin. Tosin olin yksityisyrittäjä, joten minulla ei edes ole kokemusta kunnallisista töistä. En ole koskaan ollut ns. "oikeassa työssä", mitä nyt lyhyitä pätkiä hoitoalalla ja ravintola/majoitus-alalla aikoinaan. Yrittäjänä olin yli kymmenen vuotta ja siitä jäin kuntoutustuelle, joka jatkuu kait hamaan hautaan saakka.
Nyt tarttee alkaa vääntämään pölyrätin kanssa. Rohkaisen sinua kirjoittamaan tänne tuntemuksistasi. Minä ainakin luen kaiken mitä kirjoitat🙂
🙂👍
Olet kyllä ihana Kuunvalo ☺️❤️. Nyt yritän repiä tähän vähän positiivista. Otin eilen illalla 3x3mg melatoniinia (sitä on minulle määrätty joskus 2x3, jolla se toimi aiemmin). Nyt en ollut sitä edes syönyt vähään aikaan, kun en saanut siitä apua. Se tehosi ainakin osittain! Pitkästä aikaa tunsin nukkuneeni edes jotenkin! Toki olin rauhaton ja heräilin, mutta en kokonaan. Ja pääasia kait että ero edellisiin viikkoihin oli kuitenkin jonkinlainen.
Oli pakko pyöräillä tänään taas se 10km (olen siitä tyytyväinen vaikka se onkin päivän ainut saavutukseni ja vaikka se onkin tuskaa ja hikeä ja näytän ihan hirveältä, kun naama pukkaa hikeä ja punoittaa - minulla on tosi herkkä couperoottinen iho). Sain hoidettua yhden asian. SItten minulla olisi ollut terapeuttiaika vasta iltapäivällä. Menin sitten kirjastoon vaikka olisi pitänyt odotellakin kolme tuntia. Mutta sieltä tulikin viesti, että aika on peruttu. Pyöräilin sitten kotiin takaisin muutaman kirjan kanssa. Kirjat toimivat toisinaan minulla rauhoittavina, usein en kyllä pysty niihin keskittymään eli vaikka luen niin koko ajan päässä pyörii paniikki ja epätoivo ja pakokauhu omasta tilanteesta.
Mutta miksi ihmeessä kaikki tuntuu niin vaikealta? En osaa tehdä päätöksiä ja panikoi. Apua, on kylmä, en kestä...Apua on hiki- mitä teen? Apua, mihin laitan nää tavarat, ei mahdu mihinkään. Ei jotenkaan osaa toimia ollenkaan ja tuntee itsenä täydeksi idiootiksi. Nopeasti kotiin, ettei kukaan näe. Itsensä häpeäminen on kyllä tosi kovaa. Minäkin olen kai perusluonteeltani kuitenkin iloinen (tosin en tiedä sitäkään enää, en tiedä mikä olen, onko se iloisuuskin ollut vain harhaa?). Nyt se ainakin tuntuu lähes sadistiselta vitsiltä. Kun iloa ja valoa ei vain näe. Vai onko se ollut maniaa? Mutta hoitohenkilökunta on ollut sitä mieltä, ettei kuitenkaan tapauksessani, ei edes hypomaniaa.
Ja sitten toi kuntoutustuki-asia. Siis minähän olen nyt ollut vajaan vuoden määräaikaisella osakuntoutustuella eli sairaslomaan asti tein puolikasta ja sain eläkeyhtiöltä osatukea. Mutta mitäs mun kanssa nyt tehdään? Varsinkin kun ilmeisesti menen sinne päiväosastolle. Haetaanko mulle nyt sitten täysmääräistä kuntoutustukea? Vaikka slomapäivät eivät ole vielä huvenneet? Ja sitten mulla on ikävä kokemus Kelasta. Viimeksi kun menin päiväosastolle mun masennus-BDI-pisteet oli jotain 40 (alkaa olla nyt samoja). Ja sitten kun oli siellä ollut monta kuukautta, jotenkin nousin suosta ja loppuarvioinnissa pisteet olivat ihan vain muutamia. SIlloin olo oli reipas. Mutta olin ihan toipilas ja ollut pitkään pois työelämästä ja Kela totesi, että koska olen terve, en tarvi mitään slomaa. Kuitenkaan minulla ei ollut silloin työtä mihin palata, koska se ei meinannut ensi onnistua mitenkään, kun eivät suostuneet töissäni, että olisi kokeillut jotain muuta työtä. Lopultahan sitten menin työkokeiluun omaan työhöni, kun se oli ainut vaihtoehto. No, eihän se mikään kokeilu ollut; tein vain omaa työtäni siten, että rahallinen korvaus tuli eläkeyhtiöltä. Nää on ihan sairaita kiemuroita jotenkin. Vai voisiko olla niin, että nyt olisi mahdollista hakea sitten täysimääräistä kuntoutustukea?
Tai sitten jos olotilani paranee kuukausien saatossa? Ei siis kannata olla rehellinen ja toiveikas BDI-kyselyssä vaan kertoa, että ei mene kovin hyvin, jos siis haluaa edelleen toipua rauhassa? Ja mulla on siis ollut sillain aina, että vaikka bdi:t ei olisi sitten enää niin kovin korkealla niin uupumustesteissä olen aina parhaimmillanikin ollut "vakavasti uupunut". Eli onko niin, että jos olet sen verran terve, että et ole just tekemässä itsemurhaa, olet kuntoutunut hoitamaan itseäsi, kotiasi ja perhettäsi niin töitä on tehtävä, jotta sitten taas kohta uupuu täysin ja masentuu siihen itsarikuntoon? Tai ei tietenkään pakko ole, mutta ei sitten tule rahaakaan mistään. Ja sitten otetaan lapset huostaan? Eikö se vasta tulekin kalliiksi yhteiskunnalle?
😐
Wau, sain paistettua kananmunia lapsille ja samalla itselleni. Tiedän, että kuulostaa säälittävältä, mutta minulle melko saavutus. Siistin myös vähän hellaa, joka oli melko saastainen.
Mutta ei oikein pysty keskittymään noihin kirjoihinkaan. Mitenkään päin ei vain ole hyvä olla. Musta ei ole mihinkään. No, tänään on pienet jugurttisyönnit pysyneet sisällä. Äsken sitten söin kananmunaa ja vähän juustoa, leikkelettä ja vihannesta. Toivon, että pysyisivät eikä tulisi ruikelia.
Kyllä varmaan on "normi-ihmisen" outoa lukea tällaisia kirjoituksia. En tiedä itsekään mitä näistä ajattelisin, jos olisin hyvässä kunnossa. No, toivon, että tänne eksyy vain niitä, jotka ehkä ymmärtävät.
Kivet🙂🌻
Tuosta 10km pyöräilystä saat olla kyllä tosi ylpeä. Kovin moni masentunut ei taatusti jaksa tuota. Naaman punoitus..huh, se on niin vihon viimeistä olla punanaama. Johtui se sitten mistä tahansa. Minulla lähinnä atooppinen iho ja allerginen (jollekin?) kuiva iho, joka ärtyy helposti ja allergisoivia ruoka-aineita, pölyjä, siitepölyjä, jotka saavat aikaan punaisia ihoreaktioita/ihottumia. Entisestäänkin rutsahtanut ulkonäkö ei parane sillä, että heräät naama punaisena. Itsetunto siinä vaiheessa sitä luokkaa, ettei kehtaisi ihmisten ilmoille.
Pahimman masen aikana en jaksanut edes mennä kirjastolle, ollenkaan. Sitten, kun sain hieman elämästä kiinni aloin käymään ja lainaamaan kirjoja. Enimmäkseen se kirjapino seisoi pöydällä. Saatoin kirjan ottaa käteen, selailla, huokaista ja laittaa kirjan pois. Pää oli niin täynnä kaikkea muuta, että ei voinut/jaksanut lukea. Minä, joka olen aina ollut kova lukutoukka ja myös aikanaan opiskellut kirjallisuutta. On ollut jotain aivan uutta, etten pysty keskittymään lukemiseen tai en jaksa lukea. Sen jälkeen olen lainannut kirjoja, lukenutkin niitä. Joskus lainaan vieläkin, mutta en lue. Kirjoja pitää silti olla aina pöydällä. niiden läsnäolo kait rauhoittaa. Olen huomannut, että pitkiä romaaneja en jaksa lukea, eikä kiinnosta. Parhaiten uppoaa psykologian ja mielenterveyden kirjat (yllättäin..), kaikenlaiset tietokirjat, elämäkerrat, kaikki jossa on jotain dokumenttia ja faktaa, totuutta, johon tarttua. Sepitteelliset kertomukset eivät kiinnosta. Jännityskirjat, dekkarit eivät kiinnosta. Omassa elämässä ollut tarpeeksi jännittävää niin ei enää jaksa lukea, eikä telkusta katsella murhia ja sairaalasarjoja.
Rakkain kirjamuistoni masennuksen ajalta oli viime kesänä, kun ensimmäisiä kertoja jaksoin lähteä pitemmälle autoajelulle (olin melko huonossa jamassa silloin) ja ajoimme eräälle paikkakunnalle, jossa oli torimyyjiä. Eräs kirjakauppias myi vanhoja kirjoja. Ostin erään lempirunoilijani eli Uuno Kailaan vanhan runokokoelman. Sinä kesänä en paljon jaksanut muuta lukea, kuin aina uudestaan niitä runoja. Sama kirja on yhä tuossa pöydälläni. Talven se oli kaapissa ja nyt otin sen kesäisenä eleenä jälleen esille. Tuli jopa nostalginen olo.
En kuitenkaan vieläkään lue lähellekään entiseen tahtiin, mutta en ota siitä paineita. Keskityn siihen, mikä milloinkin kiinnostaa ja mihin voimat riittävät. Kuitenkin paras, mikä on pitänyt minut järjissäni ja jota jaksaa tehdä, vaikka olisi taju kankaalla, joka hoitaa mieltä aina ja ikuisesti amen on: klassisen musiikin kuuntelu. Kotonani jo kuunneltiin paljon klassista. Aloin kuunnella sitä uudelleen sairastuttuani fyysisesti. Pelkäsin kuolevani ja halusin lähelleni palan lapsuuden kodin tunnelmaa, turvaa ja aloin kuunnella samaa musiikkia, kuin lapsena kotona. Tärkein minulle säveltäjistä on aina ollut ja on edelleen Chopin. On tehty tieteellisiä tutkimuksia siitä, kuinka klassinen musiikki hoitaa mieltä ja jopa parantaa. Tietysti se toimii parhaiten silloin jos tosiaan tykkää sen kuuntelemisesta, jokaisella on omat mielimusiikkinsa. Myös hengellinen musiikki auttoi minua vaikeimpina aikoina paljon. Myöskin rukoileminen on auttanut. Uskoi sitten itse siihen rukoiluun tai ei, mutta jotain taikaa siinä on. En ole uskovainen, mutta minulla on usko🙂 En silti tunne tukeutuvani pelkästään henkimaailman asioihin, siihen olen aivan liian epäluuloinen, heh.
Minulle on myös tyypillistä, että epätoivo ja ahdistus omasta tilanteesta pyöri päässä jatkuvana levynä, jota on vaikea saada katkemaan niin että voisi keskittyä oikein mihinkään. Kun se menee pahemmaksi ei siihen auta, kuin rauhoittava lääke, jota tosiaan en nykyään enää juuri ota. Olen kait oppinut nyt ajan kuluessa tulemaan toimeen sen kanssa tai se ei enää ole niin voimakasta. Lääkitystähän minulla ei nyt ole, eikä ole oikeastaan koskaan ollut, koska en ole tuntenut lääkkeitä omakseni. Rauhoittavia napsin vaikeimpana aikana ja silloin niistä olikin kyllä hyötyä. Sain niillä katkaistua pahinta paniikkiahdistusta.
Tuttua on myös tuo tunne, ettei osaa tehdä mitään..pyörittelee tavaroita käsissään, kun ei tiedä mihin ne laittaisi, on kömpelö ja unohtelee tuon tuosta asioita, sekoilee ja törmäilee..se on jotain keskittymiskyvyn häiriötä kait myös. Minä olen tuntenut itseni idiootiksi koko tämän masennuksen ajan ja tunnen vieläkin, koska mielestäni en ole yhtä nopea, terävä-ajatuksinen, sukkela ja notkea, älyllisesti nopea, kuin ennen. Tuntuu, kuin älykkyyskin olisi kärsinyt ja toisinaan sitä puhua änkyttääkin ihan tyhmiä tai ajatus käy niin hitaalla, että hyvä jos pysyy mukana keskustelussa tai ymmärtää mitä puhutaan. Lähes joka päivä jossain tilanteessa tuntee itsensä tyhmäksi ja silloin iskee epätoivo, tulenko ikinä normaaliksi? Paljon mietin sitä, kuinka paljon ulkopuoliset huomaavat minussa jotain "mätää" vai huomaavatko? Minäkin olen perusluonteeltani aika iloinen ja minua on (aikoinaan) kuvattu elämänvoimaiseksi ihmiseksi. No, nyt se tuntuu vähän vitsikkäälle kuvaukselle, eikä niin vähääkään, hah. Jännää, että minäkin olen miettinyt joskus ovatko ne energian ja sosiaalisuuden, sekä itsevarmuuden kaudet olleet maniaa. Minulla on paljon piirteitä kaksisuuntaisesta, sitä on myös suvussani, mutta ei sitä ole saatu diagnosoitua, enkä tiedä sitten siitä..mutta minulla on ollut elämäni aikana hyvin paljon hyvin vauhdikkaita kausia ja sitten hyvin alavireisiä. Myös äidilläni ollut paljon samaa.
Minulla on sellainen ajatus, että vaikka olenkin tullut ehkä vähän parempaan kuntoon niin ei aio myöntää sitä lääkärille, enkä Kelalle. Heidän silmissään aion pysyä tasaisen "ongelmallisena" tapauksena. Miksikö? Juuri siksi, että tiedän, että vaikka jotenkin pärjään arjen kanssa niin missään töissä en todellakaan jaksaisi vaan romahtaisin hyvin nopeasti ja sellaista kokemusta ei itsetuntoni enää kestäisi. Enkä halua romahtaa. Mutta selitäpä se Kelalle, että "juu, kyllä minä oikeastaan voin aika hyvin, mutta en minä töihin halua/voi mennä". Joopa, eihän sitä uskoisi kukaan vaan menisi laiskuuden piikkiin. Siispä varmistan sen, että saan testeistä aina sopivasti masentuneen tuloksen ja turvaan näin jatkossakin kuntoutustuen/pysyvän eläkkeen. Oikeastihan olen vasta kuntoutumassa, enkä tosiaankaan mikään työkuntoinen jos en nyt joka päivä itsaria olekaan tekemässä. Tuo, että ei ole tekemässä itsaria ja Kela katsoo, että mene sitten töihin, se on niin totta ja niin..syvältä.
Nyt taidan lopetella kirjoittamisen, tuli niin pitkästi tekstiä, mutta 🙂👍 ja palataan asiaan!
Kiitos taas Kuunvalo, sinun kirjoituksistasi välittyy lämpö.☺️❤️
Samansuuntaisia kokemuksia meillä kyllä on. Minulla on tietynlaisena rasitteena myös sellainen asia, että olen liian umpirehellinen ihminen ja kaikennäköinen valehtelu tai asioista kertomatta jättäminen on minulle täysin vierasta. En vain osaa toimia sillain esim. noissa Kela-asioissa. Mutta toki siis kaikessa muussakin. Toivoisin oppivani vähemmän herkäksi ja ihmiseksi, joka vain tekee jotenkin asioita sinne päin ja tyytyy siihen. Eikä aina tee kaikkea niin täydellisesti. Koska se on osittain minun masennuksenikin taustalla. Toki siellä varmaan on miljoona muutakin syytä. Sen, mitä olen yli kolmenkymmenen vuoden koko ajan pahenevan masennushistorian aikana oppinut, on ainoastaan se, että jokaisen ihmisen ahdistus, masennus ja epätoivo ovat omanlaisiaan eikä samankaan ihmisen ole aina samanlainen vaikka toki ainakin mulla samoja latuja noudatteleekin.
Ja vaikka jo viimeksi päätin, että ei koskaan enää, en kestä enää yhtään masennuskautta (ne lähtee aina liiasta työstä, siis minulle liiasta työstä), niin tässä sitä taas ollaan. Ensin stressi, sitten uupumus, sitten masennus, epätoivo, pelot, pakokauhu, toimintakyvyttömyys. Lapsenikin osaavat toimia enemmän. Ja heitähän suren ihan hirveesti. Mitä heidän elämästään tulee, joudutaan vielä katuojaan. Kaikki maksaa, mutta millä maksaa jollei ole rahaa?? Pilaan monen ihmisen elämän.
Siksi olisikin viisainta päättää päivänsä. Nyt olen vain kuluerä, joka makaa sängyssä. Kuluttaa vettä käydessään suihkussa jne. Mutta minussa ei ole edes toimintakykyä tai rohkeutta tehdä itsemurhaa. Siihen tarvitaan paljon päättäväisempi ja sisukkaampi ihminen. Minusta ei ole edes siihen.
Kuten arvata saattaa, tänään on ollut helvetillinen päivä. Eilinen peruuntunut terapeuttikäynti siirtyi tähän aamupäivään, mutta ilmoitin aamulla tekstarilla, etten kykene tulemaan. Oli vain niin huono ja kerta kaikkiaan saamaton olo. Olen viettänyt tähän asti koko päivän sängyssä. Tunnit vain kuluvat, olen silmät kiinni, mutta en nuku. Olen jossain välitilassa, jossa koko ajan kelaan ja panikoin tilannettani. Siinä mielessä tänne kirjoittaminen tuntuu edes jotenkin järkevältä. Kirja mitä nyt yritän lukea, on ahdistava, silti luen sitä. Silti jotenkin tuntuu, että se on jotenkin "normaalia" lukea sängyssä.
Maanantaina on lääkärin haastattelu sinne päiväosastolle. Ja jos se on ok, niin vasta seuraavana ma pääsen ehkä aloittamaan siellä. Hirveän hitaasti asiat etenevät, kun koko ajan myös kuntoni huononee. Kuukauden päivät sitten, kun aloin tätä päiväosastoasiaa puhumaan terapeutilleni, olin vielä paremmassa kunnossa. Romahdus on ollut tosi nopea ja jyrkkä ja huonommaksi menee kiihtyvällä tahdilla. En tosiaankaan tiedä, miten ihmeessä saan revittyä itseni sinne päivittäin. Elänkö edes siihen asti?
Lääkityksenähän minulla on optipar 20mg. Pitäisköhän yrittää nostaa sitä? Toisaalta ei viitsisi tehdä nyt mitään, kun päiväosastolla on sitten taas eri lääkäri, joka ei ole koskaan tavannut minua, ei tiedä, että lääkkeet eivät tehoa minuun tai niiden sivuvaikutukset kyllä näkyvät! Opamox auttaa rentoutumaan, mutta en uskalla nappailla sitä. Ja siis tämä bentsopelko ei taida kohdallani olla ihan järjellistä sekään.
En tiedä saako täällä kiroilla, mutta kiroilen kuitenkin. Voi helvetin , helvetin, helvetti. Melkein sanoisin, että ottaisin minkä muun tahansa sairauden masennuksen tilalle. Mutta eihän se niin mene, varmaan moni kokee tämän loukkauksena. Ja moni pahasti sairas muulla tavalla varmaan sanoisi päinvastoin. Mutta masentumattomalla mielellä olisi niin paljon helpompi kantaa ja hoitaa jotain muuta sairautta. Nyt ei edes kykene hoitamaan mitään.
Onneksi on edes tällainen paikka mihin voi kirjoitella, kiitos siitä. Vaikka aika hitaasti välillä nämä viestit ilmaantuvat tänne. Toki ymmärrän, että ne johtuvat esiluvusta. Ja varmaan ajankohta ja vuorokaudenaika siihen vaikuttaa.
Iltaa kohti olotila vähän helpotti. En siis edelleenkään ole saanut mitään tehtyä. Olen vain lukenut sängyssä. Mutta kirjassa oli muutama niin mielipuolisen naurattava kohta, että melkein nauroin ääneen. On kyllä melko säälittävää ja surkuhupaisaa, että tulen tänne kirjoittamaan siitä, että minua hiukan nauratti. Siinä kaikki tältä päivältä. On tää syvältä tää ihmiselo.
Ja muuten, niiden kolmen melatabun vaikutus toimi vain sen yhden yön, ei enää viime yönä. Nyt pitäisi ottaa kai taas, mutta montako otan? Kas siinä pulmaa kerrakseen täksi illaksi. Anteeksi sarkastisuuteni. En vain voi sille mitään. Toisaalta miksi pyydellä anteeksikaan, ei sekään mihinkään johda. Joten en pyydä.
Maailma on mieletön. Muistan kyllä hämärästi, että olen joskus ajatellut elämisestä vähän paremminkin jopa kiitollisena. Mikä sitten onkaan houretta?
Yö: menin sänkyyn jo varhain, joskus ennen 22.00 ja olin ottanut 2 melaa. No, eihän se uni tietenkään tullut. Vasta olen ehkä nukahtanut jonkinlaiseen horrokseen 1-2 aikaan. Ja se on sitä jo aivan liian tutuksi tullutta havahtelua ja puolinukkumista, kääntämistä ja vääntämistä. Sitten kävi taas niin että heräsin varmaan joskus (en katsonut kelloa) 7-8-9 aikaan, eikä olo ollut ihan saatanallinen. MUTTA, en vaan pääse sieltä sängystä ylös. Käännän kylkeä, puristan peittoa, haluan kadota ja unohtaa, ettei tämäkään päivä tuo mitään pelastusta. Seuraavan kerran heräsin sitten vähän ennen yksitoista ja silloin oli pakko laahustaa vessaan.
Jonka jälkeen takaisin peiton alle ja kirja käteen. Ja sitten olotila onkin jo ihan hirveä. Miksi en nouse ja mene suihkuun silloin, kun herään ekan kerran ja olo ei ole ihan helvetillinen. Mä pahennan jotenkin itse oloani. Käsittämätöntä vaikka ymmärränkin että kuuluu taudin kuvaan.
Kello on nyt 15.30. Kävin juuri suihkussa (jippiiiii -sarkastista naurua), kirjoitan nyt tänne ja odotan iltaa ja nukkumaanmenoa. Hukkaanheitettyä elämää. Sanoo kuka mitä tahansa niin ei tätä voi elämäksi sanoa, puhumattakaan että olisin jotain muuta kuin taakka. Ei elämän tarkoitus voi olla vain hengittää vielä yksi päivä. Miksi helvetissä en "saa itseäni niskasta kiinni" vaikka vihaankin tuota sanontaa.
Mun on pakko pystyä käymään siellä päiväosastolla. Tästä palstasta olen kyllä kiitollinen. Ja jos taas tulet tänne Kuunvalo joskus lukemaan ja jättämään merkkisi: tiedä että sillä on minulle paljon merkitystä. Samoin tietenkin toivon, että joku muukin kävisi. Täällä ei ole ulkonäköä, on vain (tai ainakin haluan uskoa) ymmärtäviä ihmisiä.