Yritän päivittää tänne omaa tilannekatsaustani, josko tästä olisi joain apua. En oikein tiedä, eikä lääkäritkään mikä minua vaivaa, mutta en vaan jaksa mitään. Nyt on taas pari päivää mennyt sänkypotilaana. Ja nekin päivät jotka eivät mene täysin sängyssä ja jotka ehkä raportoisin tässä vaiheessa hyväksi, tarkoittavat lähinnä, että olen jaksanut nousta ja käydä suihkussa.
Mutta jotain on yritettävä. En usko, että kovinkaan montaa kiinnostaa, olenko juuri tänään pessyt hampaani tms. Mutta minulle ne asiat ovat nyt merkittäviä etappeja niin säälittävältä kun se kuulostaakin. Toivottavasti huomenna on vähän paremmin.
Jotain taustaa: uupumista, masennusta, vaativaa persoonallisuutta, uniapneaa, kilpirauhasen vajaatoimintaa ja muitakin vaivoja. Eri lääkityksiä kokeiltu, mutta ei oikein auttanut. Ja nyt en jaksa juurikaan tai kykene hoitamaan itseäni ja se tässä on se kaikkein merkittävin tekijä.
Luin äsken tossa omalla terassilla yhden surullisen kirjan loppuun. Onneksi tuo oma piha on sillain suojainen, että sinne eivät naapurit näe. Siis koska itkin vuolaasti. Itkin siis kirjan tapahtumia (itken aina tosi herkästi). Ja sitten tietty päälle omaa epätoivoani. Nyt on silmät ja nenä punaiset ja turvonneet.
En saa mistään kiinni. En osaa mitään, ihan oikeesti. Elämäni on ollut säälittävää yritystä selvitä ja suorittaa, rääpiä tätä elämää. Ja nyt sänky, sohva, tietokone, wc, keittiö -viipyilevän laahustava eteneminen näiden välillä. Olen vakavasti masentunut. Paranenko ikinä ja jos vähän paranenkin, sitten tulee aina uusi romahdus. Tätäkö elämäni on. Silti en haluaisi kuolla. Haluaisin olla hyvä äiti lapsilleni, vaimo miehelleni. Heitä rakastan. Mutta pitäisi kai rakastaa itseäänkin. Ja ulkonäköäni inhoan.
Tiedän, että sisimmässäni asuu hyvä ihminen. Mutta ikävä kyllä se ei riitä elämiseen. Jotain täytyisi pystyä tekemäänkin.
Minulle sanotaan; ole armollinen itsellesi, anna aikaa. Mutta ei se auta. Paremmassakin kunnossa jokapäiväiset asiat ovat minulle vaikeita.
Päivät, viikot, kuukaudet koostuvat -ei mistään-. En halua tai on ihan hirveää yrittää lähteä kotoa mihinkään. Haluaisin kyllä pystyä siihen ja elää kuten muutkin ihmiset. Kuulostan varmaan hullulta. Mutta sitten, kun juttelen esim. terapeutin tai lääkärin kanssa, he käsittääkseni ajattelevat, etten ole kuitenkaan mitenkään hullu vain masentunut.
Otanpa kahvia.
On näköjänsä kirjoitusripulipäivä. Käväisin äsken tuolla suomi24.fi -masennuskeskustelupalstalla. Siellä on kyllä ihan hirveitä ihmisiä kirjoituksineen. Miten voi olla sellaisia ja vielä väittävät olevansa ihmisiä. Vai onko heillä sitten itsellään niin paha olla, että ovat törkeitä, julmia ja ilkeitä toisille ihmisille? Jos ei ole muuta sanottavaa, kun haukkua masentuneita tai kehottaa ampumaan kuulaa kalloonsa niin miksi ihmeessä sitten roikkuu netissä ja käy tuollaisella palstalla kirjoittamassa kommenttejaan. Vai hekö ovat niitä todella häiriintyneitä?
Ei ehkä kannata käydä kyseisellä palstalla... tuli tosi karsea olo. Mutta ehkä vikani onkin se, että uskon hyvää kaikista ihmisistä. Mutta siis vieläkin ihmettelen; siellä käy paljon ihmisiä ja nuoria, jotka ovat vielä alttiimpia muiden mielipiteille. Mutta ei kai näin nettiaikana todellakaan voida sensuroida ja vahtia. SIkäli täällä on hyvä, kun on moderaattorit.
Hei Kivet,
minä myös olen masentunut ja ahdistunut ja ajattelin kirjoittaa kun on vähän
parempi olo, on ollut kuumetta viidettä päivää niin psyykkinen puoli on saa-
nut levähtää.
Tyo työkuvio tuntuu niin tutulta. Minulla oli ammatti josta pidin ja jota arvostin
mutta kun olin niin pirun hidas ja huono ja lisäksi työpaikkakiusattu niin pakko
oli lähteä. Olin pitkän aikaa työttömänä, välillä niissä ah niin ihanissa 9 egen
päiväpalkkapaikoissa missä tuntee todella olevansa ihmiskunnan limanuljaska.
Nyt käyn palkkatuetussa osa-aikaisessa työssä mistä ei rahaa juuri laskujen
jälkeen jää tuhlattavaksi asti varsinkin kun oma auto on välttämätön ja bensa-
laskut niin suuret että muutaman kerran oon joutunut ottaan pikavippiä.
Sitten tuo kun kerroit ettet osaa mitään, sekin ihan kuin mun suustani, minä
en todellakaan osaa mitään, eikä tämä ole mitään masentuneen houretta.
Mulla ei ole matemaattista, taiteellista, sosiaalista lahjakkuutta eikä mitään
kädentaitoja, en osaa edes taulua ripustaa seinään kun en tiedä tarvitaanko
siihen minkälaista työhärpäkettä.
Tosin lapsuus voi vaikuttaa jonkin verran tuohon, äiti kun oli sitä mieltä että
"ei tosta mitään tuu, anna kun minä, et sinä sitä kumminkaan osaa".
Lapsuus oli muutenkin aika kauheeta aikaa mutta sen selittämiseen tarvittais
sivukaupalla tekstiä. Jotain kuitenkin selittääkseni: joka vkonloppu ja lomilla
käytiin sukulaisissa ja oltiin yötäkin ja eräs syrjääntynyt omituinen sukulainen
sai kauheen kiroilukohtauksen jos sitä katto silmiin tai välillä jos vaikka kulki
sen ohikin, eikä kukaan sanonut sille sanaakaan, kieltäny ettei lapselle tolla
tavalla saa räyhätä. Jotenkin tuntuu että äiti jollain tavalla nautti siitä,niinkun
siitäkin että olin yli kolmekymppiseksi työtön ja kun sain vakituisen työpaikan
niin se vaan hymähteli eikä kommentoinu mitään kun kerroin millasta työtä
teen.
Hienoa että pääsit päiväosastolle, yritä vaan sinnikkäästi käydä vaikka vaikeel-
ta tuntuiskin. Näkeepähän ihmisiä joilla samanlainen elämäntilanne, sekin voi
helpottaa.
Oletko kokeillut Ataraxia unettomuuteen, se on väsyttävä antihistamiini ja
toimii ainakin mulla, nyt en syö mitään lääkkeitä kun lääkäriin meno on mulle
melkein mahdotonta, mielialalääkettä kyllä määrätään mutta kun mainitsee
että ne aiheuttaa unettomuutta (sepram) niin eivät korviansa lotkauta. Niinpä
en voi niitä ottaa vaikka on ainoa lääke mikä on mua auttanu ja kahdenkym-
menen vuoden aikana on muutama lääke tullu kokeiltua.
Muutenkaan en luota lääkäreihin, sillon parikymmentä vuotta sitten sanoin
lääkärille että lääkkeen lopetuksesta tulee sellasia sähköiskun tapasia tunte-
muksia, niin tämä vaan siihen ettei voi olla mahdollista, mitään fyysisiä oireita
ei tule, niin nythän se jo lukee lääkeselosteessakin.
Viikkokausien unettomuuteen sain yheltä lekurilta kaks pvää sairaslomaa eikä
muuta. Join sitte pari pulloa viiniä niin sain muutaman tunnin unet.
Täytyy lopettaa, tultiin häiritsemään!
Kiva kotihiiruli, kun olit käynyt! Ja onpa todella hienoa, että olet jaksanut käydä töissä. Vaikka toi on kyllä juuri niin nurinkurista, että rahaa ei välttämättä jää käteen yhtään enempää.
Niin, kaikillahan meillä on omanlaisemme taustat. Ja se miten me suhtaudumme elämään ja vastoinkäymiseen vaihtelee niin kovin paljon yksilöstä toiseen. Ja samat asiat näyttäytyvät toisille aivan eri tavoilla, toisille pieninä ja toisille suurina. Kaiken kaikkiaan masentuneet ihmiset ovat varmaan keskimäärin herkempiä ja tunteellisempia ihmisiä. Nyky-yhteiskunta on kuitenkin liian kehitys- ja tulosorientoitunut. Tai voihan olla niinkin, että me nykyihmiset (esim. minä, joka syntynyt 60-luvulla) emme ole vain tottuneet kovaan työhön ja raatamiseen kuten vanhempamme. Ehkä olemme saaneet kaiken liian helpolla, en tiedä.
Mutta yhdestä asiasta olen varma. Informaatiotulva entisaikoihin verrattuna kuormittaa monia liikaa. Ja onhan se täysin kornia, että ihminen lentää kuuhun, on keksitty internet, muista teknisistä keksinnöistä puhumattakaan. Silti meidän on vaikeaa olla ihmisiä toisillemme ja hoitaa toisiamme. Mutta ehkä se on niin kuin on aina ollut -evoluutio suosii tiettyä ihmistyyppiä, joka pärjää ja selviytyy. Niinhän se on aina ollut. Musertavaa kaiketi on vain huomata, että itse ei kuulu tuohon ryhmään.
Päiväni on kulunut samaa rataa kuin edellisetkin. En vain päässyt taaskaan sängystä ylös kuin vasta yhden aikaan. Kävin suihkussa, pesin hampaani ja söin vähäsen. Nälkä kurnii välillä mahassa ja silloin vähän syön, vaikka ei maita. Onneksi ne vesiripulit jokaisesta suupalasta ovat nyt ainakin tauolla. Tosin nyt ei kyllä sitten tule mitään.☹️ ja anteeksi taas nää vastsantoiminnot-puheeni. Yritän nyt saada kiksejä edes siitä, että ehkä paino on pudonnut pari kiloa. No, tässä 20-30kg ylipainossa se ei paljon tunnu..
Aloitin uuden kirjan, kun se on ainoa mitä pystyn vähäsen tekemään. Päivän lehteä en oikein pysty lukemaan, siellä puhutaan normiarjesta, josta tunnen olevani niin kaukana. Mutta kirjojakin kun lukee niin niistä aina tulee jotenkin esille ihmiselämän vaikeus ja meidän mielipuolinen taival täällä murheen laaksossa. Ehkä pitäisi lukea vain jotain rakkausromaaneja, mutta niiden imelyyteen en vain kykene.
Huomenna olisi sitten sen päiväosastolääkärin haastattelu. Selviänköhän sinne asti. Minun olisi pakko.
Kivet,
Selvisitkö lääkärin haastattelusta?
Minäkin olen tullut siihen tulokseen, että en missään nimessä viihdy suomi24-palstoilla, kyllä siellä on niin masentava meininki ja paljon häiriköitä ja muuten tylyä porukkaa. Täällä on aivan eri kodikas ja kannustava ilmapiiri. Ei ainakaan kukaan kommentoi tylysti, eikä häiriköi. Siksihän täällä tietysti viihtyykin. Aikanaan kirjoittelin myös Tukiasemalle, siitä on varmaan sata vuotta aikaa. Oli silloin joku aikuistumiskriisi meneillään🙂 Muistan, että se oli kans ihan hyvä paikka. En yhtään muista mitä sinne kirjoittelin, olisi mukava lukea sen aikaisia kirjoituksia, että onko siellä yhtymäkohtia nykyisiin ajatuksiin.
Minä en ole tänään saanut mitään aikaiseksi, ainakaan mitään järkevää. No, pölyjä pyyhkinyt, syönyt ja käynyt suihkussa. Mutta en ole tyytyväinen päivään, saisi olla paljon aktiivimpaa tämä elämä, kun vain kykenisi sellaiseen.
Kohtahan tuota tulee aktiviteettia, kun alkaa muuttohulinat. Onhan meillä vielä kuukausi aikaa järjestellä asioita ja pakata jne. Mutta äkkiä se aika kuitenkin menee. Meinaan ottaa kylmän viileästi ja kaappi kerrallaan. En ala itseäni liikaa repimään muuton vuoksi. On se rauhallisestikin tehtynä kuitenkin iso urakka.
Kirjoitat hirmu hyvin ja luontevasti. Oletkohan elämässäsi tykännyt kirjoittaa yleensä? Siis tarkoitan oletko kirjoittanut koskaan runoja, novelleja tai jotain sellaista?
🙂👍
Kuunvalo, kiva, että olet sitä mieltä, että kirjoitan kivasti. Itse en niinkään tykkää. Ja enimmäkseen olen kirjoitellut osin töihinkin liittyvää asiapuolista tekstiä.
Päiväosasto on nyt sitten selvä. Aloitan ensi maanantaina. Hirvittää ensisijaisesti se miten saan itseni sinne hilattua päivittäin. Se lähteminen on niin vaikeata minulle ja toki sitten siellä oleminenkin. Ja kun niitä päällelaitettavia vaatteita on tosi rajallinen määrä. Ja entäs sitten kun tulee helteet😞 ei voi laittaa takkia suojaksi. Varsinkin jos lähden pyörällä niin siinä sitten menee muodoton, punaisena, hikoileva inhomakkara. Voi kun voisi olla ajattelematta mitä muut ajattelee. Tai ettei ainakaan itseään kuvottaisi ja hävettäisi oma olemus niin hirveesti, että henki salpautuu. Miehillä tää on jotenkin helpompaa.
Eli hyvin ahdistava päivä ollut kaiken kaikkiaan. Pyöräilin taas sen 10km (tai voi olla että se ei ole ihan niin paljoa, voi olla vain 8km.) Mutta siis pidän sitä kuitenkin ihan hyvänä matkana. Ja se pyöräily sinällään on melko ok. Mutta vaikka menisin kuinka hitaasti tahansa niin aina kun pysähdyn, hikoilen varsinkin kasvoista ja päästä ihan sikana. Kadehdin todella ihmisiä, jotka voivat hyvin pyöräillä esim. työmatkat, hypätä pois pyöränselästä ja olla ihan fressejä. Itsellä menee minimi 15 min. että hien valuminen naamasta ja niskasta ja muualtakin loppuu. Samoin se PUNAISUUS. Haluaisin kyllä pystyä tota pyöräilyä tekemään. Kävellen se on liian pitkä matka (ja samat hiet ja punat tulee siinäkin ja aikaa menee tuhottomasti.) Linja-autolla ei pääse kovin hyvin ja niitä menee vain kerran tunnissa. Jos mies menee autolla töihin niin sitten voin mennä ehkä sen kyydissä. Mutta sitten taas päiväosaston lähietäisyydellä ole autopaikkoja eli joutuisi auton jättämään hyvinkin kauas ja sitten taas kävelemään. Näin vaikeita ovat asiat masentuneelle😭
Mulla oli jo aamulla se lääkäriaika ja ajattelin vain, että kohta olen taas kotona ja pääsen turvaan omaan sänkyyni ja kirjan pariin. Siellä olenkin sitten viettänyt aikaa. Vähän yritin auttaa yhtä lasta matikanläksyissä, mutta sekin on niin miltä alentavaa, kun ei meinaa osata ja muistaa yhtään mitään. Siis oikeesti tarpoo suossa eikä saa kertotaulua päähänsä. Ja mä olen ollut kohtuu hyvä kuitenkin matikassa. Mutta nyt on vaan niin dementia, että sekin vain ahdistaa ja pelottaa. Ja siis kaikessa päivän toiminnoissa ja arjessahan tämä sama dementiafiilis tulee esille koko ajan. Kaikki sanovat että se johtuu masennuksesta ja olen lukenut niin itsekin, mutta kyllä se pelottavan todellisen tuntusta on.
Olen myös jälleen tänään ajatellut kuolemaa ja sen ratkaisun helppoutta itselleni. Jotenkin en vain näe, että elämä voisi tästä paremmaksi muuttua. Pelkkää kitumista ja kärsimystä. Koko ajan tulee arjessa ja lasten suhteen asioita esille mitä pitäisi hoitaa ja ratkaista ja hankkia ja osallistua ja MÄ EN VAAN KYKENE.
Ensin aamulla tunsin kiitollisuutta, koska tunsin että olin nukkunut pitkästä aikaa suht. hyvän yön mulle. Mutta eihän sitä kauan kestänyt, kun tapojeni mukaan uppouduin takaisin peittojen alle. Kun vaikka heräisin tolla tuulella ja tunnen hyvää mieltä nukkumisesta niin sekunnin sadasosan jälkeen tajuan, että so what. Enhän mä pysty tekeen mitään, ei mulla ole mitään odotettavaa tältä päivältä. Ja sitten vaan yritän jatkaa nukkumista tai makaamista tai lukemista, mutta makaamista sängyssä kuitenkin.
11 aikaan oli pakko kammeta suihkuun, mun täytyy taas lähteä polkemaan, terapia-aika, onkin sitten varmaan viimeinen, kun se päiväosasto alkaa ma. Nyt kirjoitan tänne ja juon kahvia, vaikka ei se maistu, ei mikään maistu. Mittasin äsken verenpaineen ja pulssin. On ne verenpainelukematkin yläkanttiin, mutta enemmän mä olen huolissani siitä pulssista. Sekun on nykyisin taas aina siellä lähellä sataa, 96 oli nyt. En mä siihen kyllä mittaria tarvi, mun elimistö on koko ajan kierroksilla. Se on pelokas ja jännittynyt. Mun kädet ei kai tärise näyttävästi, mutta sisäinen tärinä on koko ajan, mun vartalo on jännittynyt ja hengitän pinnallisesti. Kun vain kaikki tuntuu liian jännittävältä ja pelottavalta. Yritän kyllä tietoisesti hengitellä syvään ja esim. tänäkin aamuna sängyssä, mutta se onnisttu ehkä pari kertaa ja sitten taas huomaan olevani rautakanki, jonka ajatukset huutaa apua, apua tälle mun tilanteelleni ja toistaa siis samaa levyä päivästä toiseen.
Nyt täytyy kuivata hiukset ja hypätä pyörän selkään, toivottavasti ei ala sataan kaatamalla. Palaan varmaan vielä tänään tänne.
Nonni, taas pyörälenkki tehty terapeutille. Tää olikin sitten viimeinen kerta, vähän oli haikea fiilis. Tarkistin nyt oikein google mapsista tuon välimatkan pituuden. Se onkin ollut itse asiassa yhteen suuntaan reilu 6km eli edestakaisin onkin tullut sellainen 12km. Ja nyt jos kykenen käymään päiväosastolla pyöräillen, siitä tulee edestakaisin sellainen 10km. Ihan hyvin , jos vain kykenen. En varmaankaan päivittäin, enkä sateella.
Sain itseni poikkeemaan myös maitokauppaan. Tosin mä en kykenen miettimään mitä sieltä pitäisi ostaa, ei pysty yhtään suunnittelemaan ja siellä voi törmätä tuttuihin, hui! Siis ihan oikeasti hui. Mutta mun oli nälkä. Vaikka vararavintoa on kyllä mistä ottaa, mutta ehkä toi hiljanenkin pyöräily vaatii polttoainetta ja helpompihan elimistön on ottaa sitä suun kautta kun läskeistä😟 Sain ostettua pari pönikkää maustamatonta jogurttia (mun perusravinto), kiisselilitran, kurkun ja gluteenittomia jäisiä sämpylöitä. Mulla ei ole varsinaista keliakiaa, mutta sille altistava geeni ja vatsa kyllä tietää, että perusleivät ovat no, no. Muutenkin on niin ongelmallinen tämä vatsa. Ummetusta tai ruikkua, en tiedä kumpi on pahempi tai parempi, molemmat tosi ikäviä. Nyt en ole paskonut moneen päivään, olisi jo välillä kiva, mutta tosin en ole paljon syönytkään. Ja te lukijat, jotka ehkä eksytte tänne, palattekin halusta kuulla, miten on tänään luistanut tuolla rintamalla.😝
Muuten olisi kyllä tosi kiva, jos joku kävijä jättäisi tänne itsestään jotain. Vaikka tiedän kyllä, että jännitysnäytelmää, vauhtia ja vaarallisia tilanteita näistä viesteistäni on turha lähteä etsimään. Tai miten sen nyt ottaa, minullehan vaarallinen tilanne on herätä uuteen päivään. Kuunvaloa on suorastaan ikävä, vaikka tiedänkin, että hänellä on nyt muutto mielessä. Ja siis tätä en sanonut millään pahalla. Uskon, että hän ymmärtää. Toisaalta en minäkään kovin helposti jätä viestiä muiden ketjuihin, koska ongelmat ovat erilaisia täällä tukinetissä ja aika vähän täällä taitaa masennuksesta kärsiviä pyöriä.
Jahas kai sitä menen taas lukemaan. Vatsa on nyt ainakin täynnä täytetyn sämpylän ja mehukeittomaitosekoituksen jälkeen. Ihan ähky oikeestaan. Pikku hiljaa menee alaspäin paino, ehkä 100g päivävauhtia. Musta se on aika vähän, mutta kroppa kai pitää kiinni saavutetuista kyseenalaisista eduista.
"Rautakanki, jonka ajatukset huutaa apua!"
Olipa taas niin mainio kielikuva, ettei mitään rajaa..Kuule, alapa kirjailijaksi🙂
Allekirjoitan taas tuon täydellisesti. Minun keho ei koskaan rentoudu oikeasti, eikä ole koskaan rentoutunut. Olen juuri tuollainen rautakanki, paskajäykkä ja hengitän pinnallisesti ja nopeasti. Ja pulssi..minulla on jopa lepopulssi ollut viime kesänä jatkuvasti päälle sata ja heti kun olen liikkeessä se on pompannut jonnekin ihan pilviin. Samalla verenpaine ollut alhainen niin siitähän melko seksikäs olo sitten tulee. Terapeuttikin sanoi kerran, että näytän koko ajan jännittävän itseäni. Se oli kyllä varmaan ihan totta. Nyt en ole pulssia ja verenpaineita mittaillut, kun ei ole enää mittaria, kun viime kesänä paiskoin sitä seinään niin että meni hajalle. Olen kyllä monet kerrat sitä mittaria kaivannut.
Toivottavasti päiväsi menee hyvin🙂👍
Hyvää Vappua Kivet,
Mitenkä meinaat tätä aattoa viettää?
🌻🙂🌻
Kiva kun olit käynyt Kuunvalo. Vappu...joo, ahdistaa helvetisti. En pysty sitä mitenkään viettämään, kunhan kärvistelen, että pääsen yrittämään illalla unta. Mies varmaan ostaa lapsille jotain vappujuttuja. Siinä kaikki. Ei olla ihan normi perhe tässä, ei paljoa juhlita. Tosin ei me yleensäkään olla juuri juhlittu, mutta olen vähän kuitenkin jaksanut laittaa ilmapalloja. En ole mikään juhlija ja mieheni oikeastaan vielä vähemmän. Normi arki hyvällä mielellä riittäisi.
Jo toinen yö peräkkäin, kun yö ei ollut ihan paska. Ei siis hyvä, mutta parempi kuin ollut pari kk. Mutta heti tuli sit herättyä taas jäykkyys, tuska ja ahdistus. Ei tiedä miten päin olisi. Ei jaksais taistella ja pitää itseään hengissä. Mitään en ole tehnyt, kupin kuumaan join ja kieriskellyt sohvalla. En jaksanut suihkuun, hiukset sojottaa rasvaisina. Ei nyt oikein edes irtoa mitään ahdistaa.....
Kivet,
En minäkään viime vappuna viettänyt mitenkään. Vissiin makasin sängynpohjalla ja halusin kuolla. Siinä se juhla. En muista älysinkö edes silloin, että on vappu tai noteerasinko mitenkään. En oikeastaan muista mitään siitä vapusta, se oli niin sumun peitossa tai sitten olin niin pillerihönössä.
Minulle on aina tähdennetty, että masennuksessa pahinta on maata sängyssä. Enpä tiedä. Pahimmassa ahdistuksessa ja totaalimasennuksessa makaaminen on melkein ainoa asia miten voi olla jos edes jaksaa olla hengissä. Ei se minusta ole niin paha juttu. Minä olen aina masentuneena pötköttänyt sängyssä. Siis sen pahimman vaiheen. Pötköttänyt sängyssä, kuunnellut musiikkia (jos olen ahdistukselta voinut) tuijottanut ikkunasta ulos, mennyt sängyn-vessan-keittiön väliä ja siinä se. Pahimmassa vaiheessa en pystynyt keskittymään edes nettiin, en telkkariin, en lukemiseen, en kunnolla puhumiseen, en syömiseen, en kunnolla nukkumiseen. Normaalia elämää ei ollut. Uskoin, etten siitä selviä ja ainoa järkevä vaihtoehto on poistaa itsensä maailmankirjoista.
Jokainen on vappuna omalla tavallaan. Ei sitä tarvitse viettää jos ei siltä tunnu. Onneksi sinullakin on miehesi, joka voi hommailla lasten kanssa ja auttaa sinua. Kuitenkin se, että pystyt pyöräilemään pitkiä matkoja ja olet menossa sinne päiväosastolle on minusta jo tosi iso asia! Sen vastapainoksi sinulla on täysi oikeus lötköttää sängyssä. Aina paasataan sitä, miten masentuneena pitää olla aktiviteettejä ja pitää aktivoida itseään. Paskat, ei se onnistu jos on ihan seis. Minusta liiallinen aktivointi ei ole hyväksi. Minule sopii se, että saan olla mahdollisimman rauhassa, levätä ja tehdä sitten jotain jos minusta itsestä siltä tuntuu. Mutta se on tietysti vähän henkilökohtainen juttu, miten kukanenkin yrittää toipua. Ehkä se aktivointi jollekin sopii hyvinkin, minulle ei sovi jos olen ihan romahtanut.
Sekin, että pystyt lukemaan kirjoja on hyvä asia. Minulla on keskittymiskyky vieläkin aika rajallinen ja luen vain jos olen sopivassa vireessä.
Halaus sinulle ja Vappua jokatapauksessa🙂👍
Hyvää vappua! Ja jaksamista! Antaisiko perheesi yhtään voimia? Itse olen totaalisti yksin. Koko ajan. Ja nämä "pyhät"....Omat ajatukset varsin korkealla parvekkella... Eikä kukaan edes mitään huomaisi, päiväkausiin... Joka tapauksessa tsemppiä sinulle!
Kiitos Kuunvalo jälleen kerran lämpimistä sanoistasi.☺️❤️
ne tulivat todella tarpeeseen vaikka en tällä hetkellä näe mitään valoa paremmasta. Olo on siis ihan helvetillinen.
Ihan pienet vastoinkäymiset saavat minut tolaltaan. Mun on niin helvetin paha olla ja epätoivoinen. Äsken olin paniikissa, kun olin kerran koittanut siirtää puhelimen osoitekirjan tietoja sim-kortille ja siinä oli kaikkea sähläystä ja nyt huomasin, että oli ihme päällekkäisyyksiä. Nyt sitten aloin hädissäni kopioimaan niitä ja siirtämään takaisin ja ja ja tuloksena, että se osoitekirja meni ihan sekaisin, siellä oli monia kertoja niitä tietoja, toiset simillä, toiset puhelimen omassa muistissa ja osa oli aakkosissa peräkkäin monta kertaa, mutta osa olikin vasta sitten aina niinkun yhden aakkosluettelollisen jälkeen lei alkoi niin kuin toinen luettelo.😐 Mä olin ihan että mä en selviä tästä, mitä mä teen? (mulla ei siis ole älypuhelinta). Eli en tiennyt mitkä tiedot voin poistaa, että tuleeko ne vielä jossain lopussa uudelleen. Tunti siinä mnei kun yritin jotenkin setviä sitä, enkä sitä vieläkään saanut ihan kondikseen ja osa numeroistani on nyt sitten poistunut.
Eli mulla menee tällaisesta asiasta pää ihan sekaisin. Ennen oli niin paljon helpompaa, kun oli vielä lankapuhelimet. Tää maailma on mulle vain liian vaikea. Ja kuitenkin pitäisi hallita niin paljon asioita, kun on lapsiakin, että osaisi ohjata ja neuvoa heitä. Ja kun mä en osaa oikein tehdä edes kotihommia ja ruokaa. Miksihän mulle on annettu lapsia? Vaikka heitä siis rakastan enemmän kuin mitään muuta. Ja ovat asia, miksi en haluaisi tehdä itselleni mitään lopullista. Mutta se kuolema itselle olisi niin helppo vaihtoehto, muut hoitaisivat jäljet. Kun en itse pysty hoitamaan mitään edes elävänä. Ja toki tiedän, että äärimmäisen itsekäs ja raukkamainen ja kaikkea alhaista oleva vaihtoehto. Mutta ei minusta ole näin mitenkään ja miten mikään tästä muuttuu?! Toisaalta ei kukaan tiedä, mitä on olla minun nahoissani ja ennen kaikkea dementiapäässäni.
Mä alan oleen vähän epätoivoinen tän vatsan kanssa. Nyt kyllä tuntuu, että ummetus olisi sittenkin kivempi kuin ripuli tai ei kiva, mutta vähemmän paskempi (ihan konkreettisestikin..).
Eli aamulla join kupin sellaista luontaistuotekaupasta ostettua kaakota. Ja heti vessaan. Sitten söin päivällä desin verran maustamatonta jogurttia ja pari ruokalusikallista vadelmia. Heti kun olin syönyt -vessaan. Äsken mies laittoi ranskalaisia, nakkeja, pieniä lihapullia, perunasalaattia ja kurkkua. Söin ihan muutamia kaikkia ja heti vessaan. Ruikelina tulee siis heti läpi. Tosi ikävää. Varmaan on psykosomaattista, mutta tosi masentavaa tääkin.
Vanhin lapsi (lukiolainen) tuli koulusta, söi ja lähti. Menee kaverilleen johon tulee kavereita, jossa on perheen äiti laittanut nuorisolle vappua. Kauhean paha ja huono olo äitinä siitä. Mä en ole ikinä ollut sellainen äiti, että meille voisi tuoda kavereita juhlimaan tai edes viettämään aikaa. Vaikka on sillä oma huone, mutta sen mielestä täällä ei voi oikein olla rauhassa eikä ole mitään tekemistä. Ei se sitä itseä juuri harmita, mutta minä tunnen suurta riittämättömyyttä. Olen hyvin kateellinen niille kaikille osaaville ja kykeneville äideille.
Tai sitten näillä muilla lapsilla olisi ollut koulussa tänään naamiaiset. Siellä oli ollut eri hahmoiksi pukeutuneita. Miten ihmeessä työssäkäyvät ihmiset ehtii ja jaksaa hankkia tai vuokrata lapsilleen joitain naamiaisasuja?! Mä en vaan ymmärrä. Ja toisaalta ihmetyttää, että kyllähän tuollaiset koulun jutut toisaalta asettavat lapset eriarvoiseen asemaan. Toisilla on varaa ostaa tai vuokrata pukuja, toisilla ei.
En minäkään suunnitellut olevani tällainen äiti. Luulin, että jaksan yrittää tehdä kaikkeni lasteni eteen. Väärin luultu. Ja se sattuu, se tukehduttaa. Niin erilailla sitä elämä naköjään kohtelee kuin mitä toivoisi. Eivätkä toiveeni ole edes mielestäni mitenkään vaikeita tai mahdottomia, paitsi siis minulle.