Yritän päivittää tänne omaa tilannekatsaustani, josko tästä olisi joain apua. En oikein tiedä, eikä lääkäritkään mikä minua vaivaa, mutta en vaan jaksa mitään. Nyt on taas pari päivää mennyt sänkypotilaana. Ja nekin päivät jotka eivät mene täysin sängyssä ja jotka ehkä raportoisin tässä vaiheessa hyväksi, tarkoittavat lähinnä, että olen jaksanut nousta ja käydä suihkussa.
Mutta jotain on yritettävä. En usko, että kovinkaan montaa kiinnostaa, olenko juuri tänään pessyt hampaani tms. Mutta minulle ne asiat ovat nyt merkittäviä etappeja niin säälittävältä kun se kuulostaakin. Toivottavasti huomenna on vähän paremmin.
Jotain taustaa: uupumista, masennusta, vaativaa persoonallisuutta, uniapneaa, kilpirauhasen vajaatoimintaa ja muitakin vaivoja. Eri lääkityksiä kokeiltu, mutta ei oikein auttanut. Ja nyt en jaksa juurikaan tai kykene hoitamaan itseäni ja se tässä on se kaikkein merkittävin tekijä.
Vappupäivä. Ei mitään erityistä. Sängyssä taas pyöritty aina 13 asti. Suihkussa käyty.
Yritin vähän imuroida ja pyyhin ulkona keinun ja vähän kalusteita. Pieniä hommia, minulle vuoren korkusia. Tiedän, että kun vähänkin yrittäisi tehdä jotakin, olo tavallaan vähän helpottuu. Mutta miksi se tekeminen on niin vaikeata, tuntuu ihan todella, että ei osaa. Tuskailee vaan, että miten mä teen jonkun jutun ja alkaa ahdistaa vaan helvetisti, kun se ei vain ala onnistuun, ei niinku tiedä mistä aloittaa tai sitten asiat vaan jää kesken. Ja sitten ahdistuu siitä, kun olisi niin paljon asioita kotosalla mitä pitäisi tehdä ja hoitaa kuntoon kaikkien ihan jokapäiväistenkin arjen hommien lisäksi.
Tosi vaikea selittää, kun ei ymmärrä itsekään. Mutta mä olen jotenkin ihmeellisesti onnistunut luikertelemaan tän elämän läpi oppimatta juurikaan mitään arjen hyödyllisiä taitoja. Tai siis toisaalta elin mä yksin monta vuotta ja selvisin jotenkin (paitsi ruuanlaitosta). Mutta ehkä mulla on kaikki vaan ollut liian helppoa, kun mies on hoitanut niin paljon kaikkea. Olenko elänyt liiaksi pumpulissa? Mutta ei se toisaalta niinkään ihan ole. Oli myös aika, jolloin minä olin rahallisesti perheen pääelättäjä; nyt en ole sitten enää sitäkään. En ole mitään. En äiti, en vaimo, en tytär. Olenko edes ihminen, joku sekasikiö.
Miksi minä elän? Tuottaakseni pahaa mieltä lähimmäisille ja kärsimystä itselleni. En ole uskovainen vaikka monta kertaa kyllä olen rukoillut, että jos siellä joku on, voisiko hän ystävällisesti auttaa minua. Mutta ei se taida niin mennä. Olenko sitten entisissä elämissäni tehnyt jotain niin pahaa, että kärsin niistä nyt? En tiedä uskonko entisiin elämiinkään. Olisikin lohdullista, jos voisi uskoa johonkin. Haluaisin uskoa ihmisiin ja ihmeisiin. Kuten siihen, että näen vielä aurinkoa.
Haluaisin pystyä olemaan mummi lasteni lapsille. Tai sitä ennen tietty äiti lapsilleni, jotka ovat kaikki vielä kouluikäisiä. Meidän perhekin on niin pieni. Kaikesta on aina täytynyt selvitä yksin. Tai on minulla vanhemmat elossa, mutta hekin tarvitsisivat kohta enemmän minua, kun mitä pystyn antamaan; olen ainoa lapsi. Sekin saa hengityksen salpautumaan. On vain ajan kysymys milloin heille tapahtuu jotain, johon he tarvitsevat apua. Eikä minusta ole sitä antamaan, kun en kykene auttamaan edes itseäni. Mieheni vanhemmat ovat kuolleet, hänelläkään ei ole oikeastaan ketään muuta, kun tämä meidän pieni ydinperhe. Hänelle kaatuu kaikki asiat hoidettavaksi. Miten hän jaksaa? Mitä jos hänelle sattuu jotain?
Nämä asiat ja paljon muuta ahdistavaa kiertää jatkuvaa kehää päässäni. Miten pääsen pois tästä tilasta?!😯🗯️
Niin, minä en ole koskaan yrittänyt itsemurhaa vaikka se niin usein mielessäni liikkuukin. Pohjimmiltani kai en halua kuollakaan, mutta en vain löydä ulospääsyä tästä tilanteestani ja sisuksia jäytävästä pahasta olosta ja pelosta. Se on varmaan sitten elämisen pelkoa.
Ja monet asiathan minulla on periaatteessa hyvin. Siksikin syyllistän itseäni armottomasti, että miksi sitten voin näin huonosti, olen masentunut ja toimintakyvytön. Välillä mietin kyllä sitäkin tosi paljon, että sairastanko kaksisuuntaista. Mutta en kai voi itse antaa itselleni diagnoosia ja pyytää siihen lääkkeitä. En kai ole mitenkään tyypillinen masennus tai mielenterveyspotilas eli en edes siinä ole samanlainen muiden kanssa!
Tänään taas notkuin sängyssä lähes 13.00 asti nukkuen (tai siis jotain sen suuntaista) ja lukien. Sitten kävin suihkussa ja nyt istun koneella. Mutta en tiedä mitä muuta tekisin. Tai olisi paljonkin tekemistä täällä kotona, mutta en vaan osaa tehdä, kaikki vähäisetkin taidot hävinneet, alkaa vain ahdistamaan.
Viikonloppu vielä ja sitten alkaa se päiväosasto. Miten ihmeessä selviän sinne joka päivä. Minun pitäisi hakea työpaikaltani sinne sisäkengät, mutta en taida saada mentyä työpaikalleni edes ilta-aikaan, pelkään törmääväni työkavereihin. Mulla ei myöskään ole aavistustakaan miten nämä sairasloma/osakuntoutustukiasiat menevät. Sairasloma on nyt toukokuun loppuun ja osakuntoutustuki heinäkuun loppuun. Enkä saa otettua selvääkään.
Ai niin laitan tänne myös sellaisen asia, että olen nyt vajaan viikon syönyt optipar-lääkettä 20mg sijaan 30mg ja tavoitteena nostaa se 40mg. Yöt olen nyt nukkunut paremmin sen vajaan viikon verran, kun tässä joskus kirjoitin, että oli parempi yö. Ei ne mitään siis huippuöitä ole, mutta kuitenkin tuntuu, että on nukkunut ja ollut hetken suojassa ajatuksiltaan. Kiitän siitä.
Ja jotenkin vähän ilostuttaa, että painoni on pudonnut sellaisen nelisen kiloa. Ja pakkohan sen on, tällä ravinnolla tai ravinnottomuudella. Toisaalta kyllä kauhistuttaa, että elimistö ei saa sen tarvitsemia vitamiineja ja kivennäisaineita. Ja 4 kiloa ei näy kyllä tässä kropassa mitään. EI edes sen vertaa, että vanhoja vaatteita saisin päälleni. Mulla on jo vuosia ollut nimittäin suurin osa kaappini vaatteista sopimattomia, jopa siis ihan käyttämättömiä, kun olen ostanut niitä silloin kun olen ollut vähän pienemmässä kunnossa ja sitten taas lihonut. Ehkä 10kg päästä mahtuisi jotain. Sitä ja masennuksesta selviämistä odotellessa.
Täytyi tulla heti tänne raportoimaan. Nimittäin: sain tehtyä sellaisen ehkä 4 km kävelylenkin läheisellä pururadalla. Se oli minulta melko saavutus jo siis sen vuoksi, että pystyin tuosta ovesta lähtemään. Alkoi vaan tuntumaan hyvältä ajatukselta lähteä ulos. Ja sen 4 pudonneen kilon rohkaisemana koitin tuulipuvun housujani (jotka eivät jokin aika sitten menneet kiinni ja ovat itse asiassa ainoat, jotka omistan, nekin jo jotain 7-8v vanhat). Mä en muuten ymmärrä miten mulla ei ole muita urheiluvaatteita.. tai oli tuossa 5-6 vuotta sitten aika, jolloin jopa juoksin tuon lenkin. Harrastinkin silloin juoksua ja mulla on sellaiset trikoot, joita ei nyt voi kuvitellakaan vetävänsä tähän riskiyteen.
No, eiväthän ne tuulihousut mitenkään istuneet, kiristivät ja taskujen vetoketjut piti jättää auki, mutta en antanut sen haitata, kun sai takilla peitettyä, että ne oli auki. Mun paino on kyllä aina sahannut, varsinainen jojoilija. Enkä siis puhu mistään muutaman kilon heitoista vaan kymmenien kilojen heitoista. Isoista vaatteista pyrin aina nopeasti eroon ja sitten kun taas lihon, ei olekaan päälle pantavaa. Enkä halua, kykene menemään kauppaan, kun ei sieltä tälle kropalle oikein tahdo löytyä ja muutenkin se kaupassaolo näin masentuneena on vain mahdotonta. Taisinkin jo mainita, että kaappi on täynnä niitä, jotka ehkä mahtuu muutaman tai kymmenen kilon päästä. Tosin nyt tää viime aikojen painon kertyminen johtui kyllä thyroxiini-lääkityksestä, jota ilmeiesti vuosi koitettiin turhaan paitsi siis +20kg, ehkä tästäkin olen jo kirjoittanut. No, onneksi ei olla nyt ihan niillä isoimmilla numeroilla enää.
Vaikkakin ihan sama mitkä ne numerot ovat, jos mieli olisi seesteinen ja ihminen muuten kunnossa -siis päästään ja pystyisi toimimaan tässä yhteiskunnassa. Jotenkin kovasti haluaisi jakaa ajatuksia toisten yhtä vakavasti masentuneiden kanssa. Mutta missähän he oleskelevat, liekö sitten netissä ollenkaan. Aikoinaan siellä tukiasemalla oli mielestäni vilkkaampaa. Kun jotenkaan en usko, että masentuneisuus sairautena on vähenemään päin täällä maassamme. Nuo helmi- ja taimi-palstatkin ovat tosi hiljaisia.
Siis aivan mahtavaa tuo, että jaksoit käydä lenkillä🙂👍
Minä huomasin, että minulla alkoi mielialan hidas vakautuminen osoittaa merkkejä siten, että yhtäkkiä halusinkin lähteä kävelylle tai yleensä ulos, vaikka en nyt oikeasti jaksa mitään kunnollisia lenkkejä tehdä, mutta ulos kuitenkin. Nyt olen taas tullut niin mukavuudenhaluiseksi, ettei lenkkeily paljon kiinnosta vaikka pitäisikin.
Kuule, kuulostaa tosi hyvälle tuo juttu. Vaikka olethan sinä niitä superpyörälenkkejä tehnyt jo aiemmin (jota jaksan aina vain hämmästellä) mutta tuo kävelylenkille lähtö on kuitenkin tosi hyvä merkki. Minulla oli kyllä tosi vaihtelevaa, että saatoin innostua ja sitten taas meni aikaa ennenkuin taas innostuin seuraavaksi, mutta pikkuhiljaa kuitenkin..tietysti takapakkeja tulee ja ne sitten masentaa, mutta kait sekin kuuluu masennuksen kaavaan. Harva toipuu tasaisella rytinällä.
Minusta tuntuu, että pohjimmiltaan olet samankaltainen, kuin minäkin..kuten totesit ettet oikeasti ole halunnut kuolla, mutta välillä et ole nähnyt muuta keinoa päästä eroon vaikeasta tilanteesta niin sama se on minulla. En kait ole missään välissä oikeasti halunnut kuolla, mutta ajatellut, että jos mikään ei koskaan muutu niin en voi paeta sitä kuin kuolemaan. Kuitenkin aina kun edistyn edes millin verran niin olen taas pätkän matkaa loitommalla kuolemanajatuksista ja nykyään en edes moneen päivään, jopa viikkoon muista ajatella koko kuolemaa, kait se on ihan hyvä merkki. Harva varmaan ihan tosissaan haluaa kuolla, mutta joskus muuta vaihtoehtoa ei enää tunnu olevan.
Minulla on ollut hieman maaninen päivä ja tännekin nyt aloin loruilemaan vaikka mitä..halusin vai tulla kertomaan, että olen tosi iloinen puolestasi, tuosta kävelystä, pudotetuista kiloista ja ulkoilupuvusta🙂👍🙂👍 Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka hyvälle se tuntuu, kun huomaa (edes väliaikaisesti) että pystyy jotenkin voittamaan itsensä ja ne mielen asettamat ansat. Jokainen hyvä kokemus vahvistaa itseluottamusta, joka masentuneella on yleensä tosi alhaalla.
Ei tulisi mieleenkään alkaa veisaamaan tähän jotain tekopyhää typeryyttä tyyliin: "kyllä se siitä!" Itse inhoan sellaista ja saatan ihan tahallaan todeta, että: "ei se siitä". No, se on sairasta huumorintajuani. Totuushan joka tapauksessa on, että: "kyllä se siitä..joskus..ehkä..toivottavasti".
🙂👍🙂👍🙂👍
Kiitos taas Kuunvalo. Tänään kyllä sitten on taas se kuolema-päivä. Kun mikään asia ei kiinnosta, ahdistaa vain. Mitään ei pysty tekemään ja olisi niin paljon tekemistä täällä kotona. Täällä on vain niin likaista ja pölyistä. No, lattioitahan vähän imuroin yksi päivä, mutta kaikki pinnat on pölyisiä. Ja kun keittiön tasoilla on niin paljon tavaraa niin ne tasot tavaroiden alla tai sitten tavarat on sellaista likaista pölytöhnää. Keittiön ikkunassa roikkuu jouluverhot!
Miksei tää mun masennus voi mennä pois? Ja ahdistus ja kykenemättömyys. Mä haluan elää, mutta ei tällä mielellä pysty!
Sellaistahan se on, aaltoliikettä. Minulla oli hyvin pitkään sellaista, että jokainen päivä oli yhtä paska (masennuken pahin kuoppa) sitten, hyvin pikkuhiljaa alkoi olemaan, että vaikka puolet päivästä oli vähän parempaa. Jaksoi pikkuisen tehdä jotain kotona tai vaikka käydä vähän ihmisten ilmoilla. Sitten alkoi olla sitä, että oli yksi parempi päivä ja seuraava taas huono. Tätä joka toinen päivä parempi, joka toinen huonompi on minulla ollut lähes näihin päiviin saakka ja vasta nyt alkaa tuntumaan siltä, että saattaa olla jopa muutamakin suht hyvä päivä putkeen. Mutta, olen varautunut siihenkin, että tämä saattaa olla joku vauhdikkaampi jakso ja huonompaa tulee taas välillä. Tietysti olisi ihan kohtuullisen mukavaa jos ei enää tulisi ainakaan mitään tosi huonoa.
Minä olen ainakin niin herkkä ja hauraskin vielä. Jos on hyvä tunnelma niin yksi väärä sanominen, paha ruoka, mikä tahansa puihin mennyt asia voi laukaista matalan mielen, joka tosin on vain sellaista alakuloa, ei enää mitään itsariajatuksia. Mutta, kaikenkaikkiaan toipuminen syvästä masennuksesta on kyllä helkkarin hidasta puuhaa, varsinkin ilman lääkkeitä. Mutta sanoisin, että voin aistia sinussa jo nyt pientä edistystä kaiken aikaa, ehkä et itse niin huomaa sitä. Olet suostunut menemään päiväosastolle, olet polkenut pyörällä, olet käynyt jo kävelyllä jne. Kaikki hyviä merkkejä!
Mietin tuota siivousasiaa. Eihän se minulle kuulu, en tiedä millainen järjestely teillä perheessä on, mutta voiko sinun mies tai lapset ollenkaan siivota? Vaikka vähän. Vai etkö halua, että he siivoaisivat? Minä en pahimmassakaan masennuksessa pystynyt olemaan siivoamatta. Tosin en jaksanut siivota, kuin vähän kerrallaan ja hyvin kevyesti, mutta siivosin kuitenkin koko ajan jonkin verran. Mutta minulla on niin, että vaikka olisin kuinka pohjalla niin minun on pakko siivota, koska jos en siivoa niin ahdistun niin kauheasti, etten enää kestä. Kait se on ihan joku neuroottinen asia, en tiedä. Väsyin kyllä siitä silloin aian kamalasti, sydän vaan hakkasi ja heikotti jne. sitten taas makasin sängyssä.
Kait se on niin, että pimeimmänkin putken päässä näkyy valoa, vaikka ei todellakaan siltä tuntuisi. Minä olin varma, etten näe valoa enää koskaan, mutta nyt joudun myöntämään, että olen ollut väärässä. Hyvin vähän kerrallaan, mutta olen alkanut sitä näkemään. Olen aivan varma, että niin käy sinunkin kohdalla.
Mutta se kehitys on tuskastuttavan hidasta, tiedän.
🙂👍
ARGH! Onpa ärsyttävää... kirjoitin tänne pitkät sepustukset Kuunvalo sinulle, kiva taas kun olit käynyt. Ja sitten tuli yksi viivytys, olin koneelta hetken pois ja sillä aikaa tää kone oli mennyt asentamaan jotkut päivitykset ja mun jutut häipyi tietenkin kuin tuhka tuuleen...
Mutta siis, kiitän ensinnäkin sinua Kuunvalo; olet ihan supervertaistuki☺️❤️
Meidän perheen siivousjutuista kirjotin, mutta en nyt jaksa uudestaan kirjoitella. Paitsi, että lähinnä vanhin vähän siivoaa tai etupäässä omassa huoneessaan. Ehkä emme ole vaatineet tarpeeksi lapsilta. Ja toisaalta en voi mieheltä vaatia, kun tekee kaiken muun arjen pyörityksen ja käy töissä. Mies myös pitää itsepintaisesti kiinni, että tekee ruuat, hoitaa tiskit ja pesee pyykit tietyllä tavalla, eikä halua että minä puutun niihin (siis silloinkaan kun olen voinut paremmin) eikä ole myöskään halunnut opettaa niitä lapsille, koska pääsee siten mielestään helpommalla.
Minulle siisti ympäristö on aina ollut tärkeä ja nyt kärsin, kun en vain osaa tehdäkään. Pölyä kertyy mielestäni tosi nopeeta ja kun on paljon tavaroita niin saisi olla koko ajan pyyhkimässä ja jynssäämässä. Ja tietty lapsiperheessä sitä kaikkea muutakin sälää ja likaa kertyy paljon. Vaikka eivät nyt enää kurahousukansaa olekaan.
Mutta kehun sen verran itseäni, että tehtiin miehen kanssa sellainen 5km kävelylenkki lähikauppaan. Ostettiin vain vähän leipää ja sellaista pientä täydennystä. Mutta hyvä me. Tosin ne mun tuulipuvun housut on kyllä kireet; niillä ei paljon kumarrella😳 Sitten olin taas ihan hiestä tippuva vaikka ei me edes menty lujaa. Oli pakko mennä suihkuun sen jälkeen. Mun hiukset on kyllä ihan hirveät ja rasvoittuvat päivässä (näin on ollut koko elämäni ja kadehdin kyllä tosi paljon ihmisiä, joiden hiukset pysyvät esim. yön yli kauniina eivätkä rasvoitu ja ala sojottamaan). Ja naamani on niin tosi herkkä ja punoittava, ihan sama miten sitä hoitaa tai on hoitamatta.
Ai niin, saatiin vaihdettua ne keittiön jouluverhot pois. Eihän tässä vielä ollut paljoa aikaa joulusta kulunutkaan.... Huoh😋
Hei!
Kiitos kauniista sanoista ja minulle on myös joskus käynyt niin, että olen kirjoittanut pitkät litaniat tekstiä ja sitten se on pimahtanut jonnekin marsin kiertoradalle, se on tosi tympeää.
Kirjoittelen tässä vielä ennen kuin lähdemme miehen kanssa ajelemaan sinne meidän kohteeseen. On siinä miehellä tehtävä, ajella ympäri maakuntia minun käsilaukkujeni perässä. Tosi miehekästä ja varmaan supermielenkiintoista hänen mielestään🙂 Kait tästä meille joku uusi harrastus tulee. Minä hankin netistä kauniin käsilaukun ja sitten ajamme aina jonnekin sen hakemaan, heh. Onneksi mies on niin mukautuvainen ja helppo innostaa mukaan kaikkiin ideoihini.
Kuule, tuo 5km kävely lähikaupalle miehesi kanssa..kuulostaa ihan älyttömän hyvälle🙂👍 Minusta tuntuu, että sinulla on siellä pinnan alla käynnistymässä uusi vire, vaikka se onkin vaihtelevaa ja sitä ei itse ehkä niin huomaa, että edistystä tapahtuu. Ehkä olet yhtä itsepäinen ihminen, kuin minä, että saat sellaisia tahdonpuuskia, että "prkle! nyt raahaan itseni ulos vaikka väkisten.." Minähän ajattelin, silloinkin kun sinne autiotalolle päätin mennä aiemmin keväällä, että vaikka kuolisin, vaikka olisi minun viimeinen tekoni niin sinne menen, ja niin menin. Hoin itselleni että: "kyllä sinä jaksat, hyvä, hyvä. Pikkuhiljaa, ei ole mitään kiirettä, tässä on vaikka koko päivä aikaa.." Noin siis mielessäni höpötin itselleni, heh.
Ok. No paljohan sinun mies kyllä tekee, joten ei häneltä voi enää enempää odottaa. Meillä myös mies pesee pyykit, on aina pessyt. Imurointi on myös hänen heiniään. Minä sitten siivoan muuten ja yhdessä vaihdamme sänkyyn petivaatteet (iso sänky niin helpompi yhdessä laittaa) Ja mieshän tekee ruoat. Meillä ainakin, kuten varmaan kaikissa parisuhteissa muodostuu se oma kaava, että kuka tekee minkäkin jne. Minusta se on aika mukavaa. Minulla täytyy aina olla kotona aika selvät sävelet tai muuten alan ahdistumaan jos on sellaista epämääräistä.
Minulla myös hiukset rasvoittuu nykyään entistä nopeammin. Sitten kun on ohkainen haituvatukka niin sehän näyttääkin rasvaisena tosi seksikkäälle😎 Ja naaman punoitus..minulla se tulee kait atooppisen ihon jonkin ärtymisen/allergian vuoksi, saattaa olla nyt siitepöly mikä vaikuttaa. Siis silloin kun on ohut tukka rasvassa ja naama punaisena niin ei siinä itseään kovin prinsessaksi voi tuntea. Onneksi välillä edes on parempia päiviä ulkonäön suhteen, kun on just hiukset pesty ja naama ei aina punoita ihan yhtä lujaa. Mutta ei sitä koskaan sillain katso itseään peilistä, että olenpa hyvännäköinen, kuin joskus ennen.
Tsemppiä tähän päivään🙂👍
Päivät kyllä lähtee äärettömän huonosti ja ahdistuneesti ja masentuneesti käyntiin. Haluaisin vain pysyä sängyssä turvassa peiton alla. Tänäänkin vietin jotain pari tuntia vain hokien itselleni rauha, rauha, rauha... vaikken sitten kuitenkaan pysty rentoutumaan ja rauhoittumaan. 11.00 jälkeen oli sitten pakko nousta ja juda kuppi kahvia. Ja siitä eteenpäin en ole sitten juuri tehnytkään mitään ihmeitä.
Tai siis 5-luokkalaisen lapsen kanssa tehtiin nelisen tuntia sen matikantehtäviä. On jotenkin tosi tyhmä olo, kun ei ne tunnut itsellekään monet olevan helpolla muistissa. Ja mä oon sentään ollut ihan hyvä koulussa ja on mulla hyvä koulutuskin (mistä en nykyisellään selviäisi enää ollenkaan).
Lapsella oli jäänyt matikanläksyt tehtyä pidemmältä aikaa... Ja hitaastihan ne sujuivat, oli molemmat koetuksella, äiti ja lapsi. Vaikka periaatteessa lapsella koulu ihan suht. hyvin menee. Ei oikein osannut selittää miksi oli jättänyt niin paljon tekemättä. Mutta kyllä nykykoulussa on aika paljon pielessä mielestäni. Sekä äitinä, että myös oman työni kautta tiedän asioista. Opettajia ei kyllä hirveesti voi moittia, parhaansa he yrittävät. Mutta koulu ja opetussuunnitelmat ja opettaminen on tänä päivänä niin paljon sirpaleisempaa ja sinne on ympätty liikaa asioita verrattuna esim. omiin kouluaikoihini. SIlloin oli paljon yksinkertaisempaa ja aikaa opettamiselle. Nyt vain mennään vauhdilla kirjoja läpi ja jos lapsi ei pysy mukana tai ymmärrä niin voi, voi. Kaikennäköiset suunnitelmat ja projektit ja henkilökohtaistamiset ja merkintä- ja raportointivelvollisuudet vievät aikaa pois perusasioiden oppimiselta. Ei ole rauhaa, kun pitää kiirehtiä eteenpäin ja ottaa uusia, tietoyhteiskunnassa tarvittavia? taitoja haltuun. Tosiasia on kuitenkin, että ei ihmisen kapasiteetti ole muuttunut ainakaan parempaan suuntaan -kaikkia ei vain voi pieni ihminen omaksua, jostain se on aina pois, jos jotain tulee tilalle. Ainakin mun matikkapään mukaan😐
Tulipahan paatoksellista tekstiä, mutta tämä minun mileipiteeni ja tiedän, että opetusalalla on paljon, jotka ajattelevat samoin, mutta näin on toimittava, projektia projektin jälkeen, jos haluat pysyä kelkassa mukana. Sitä vaativat koulunjohto tai yhteiskunta tai niin, kuka? Johto ja yhteiskuntakin on usein sellainen joku "taho", joka asioista ikään kuin päättää, vaikka sen "tahon" muodostavat yksilöt saattavatkin olla yksinään eri mieltä asioista. Nyt menee kyllä liian filosofiseksi.
Jännittää huominen päiväosaston aloitus. Toisaalta tuntuu hyvältäkin. Luultavasti kyllä olen päivän jälkeen sitä mieltä, että ihan perseestä, en jaksa käydä. Mutta pakko nyt vain sitten yrittää. Olen yrittänyt tsempata itseäni, että käyn hampaat ja kaikki paikat irveessä. PAKKO, PAKKO pystyä. Alkuun en ota muuta tavoitettakaan, kun hinata luuni sinne päivittäin. Mulla on kuitenkin aikaisempi hyvä kokemus sieltä, vaikka ekat 3-4kk olikin ihan helvettiä. Ja toki ihmisetkin on siellä eri ihmisiä (siis asiakkaat vai potilaat, miksi heitä tai meitä nyt kutsuisi) kuin viimeksi, samoin hoitaja, jonka kanssa keskustelen pari kertaa viikossa on eri.
Laitan tänne nyt tällaisen naisasiaosionkin (ja nyt kun laitan näin niin sitten tietysti miehet juuri tämän lukevatkin, jos täällä nyt yleensäkään käy lukijoita). Eli kuukautisasiaa, joka rassaa mua kovasti. Mulla alkoi jo varmaan 7-8 vuotta sitten renkkaan menkat, siis luulen, että johtuu vaihdevuosista, vaikka lääkärit eivät sitä mieltä olekaan (olen alle 50v, mutta äidillänikin alkoi aikaisin) ja kaikennäköistä on koitettu, mutta ei tunnut auttavan tai sitten tulee muita oireita. Kaiketi siis ei ole mitään elimellisesti vakavaa, mutta vain hyvin ikävää ja elämistä hankaloittavaa. Ja näistä verenvuotoasioita nyt ei vain miehet voi ymmärtää, koska heiltä tämä riesa puuttuu. Eli mun menkat on siis tätä nykyä sellaiset, että ne voi alkaa periaatteessa koska vain 14pv-50pv välillä eli aina pitää olla varautunut. Ja ei siinä mitään, mutta kun se vuoto voi olla vähäistä roiskimista tai sitten ihan suunnatonta tyyliin -hana täysillä, eikä mitkään fyllingit riitä, vaikka olisi kuinka tuplana tamponia ja sidettä mallia maksi. Liiku siinä nyt sitten... Ei siis mitään sellaista tuttua kaavaa, jota oppi monta vuotta kuuntelemaan, että eka päivä silleen ja toka silleen ja kolmas jne. Ei ole mieltä ylentävää lähteä lenkille pienen pikkuhoususuojan kanssa ja huomata puolessa matkassa, että nyt aukes hanat ja siinä sitten vuodetaan kunnolla vaatteet läpi. Nyt kun on muutenkin masentunut ja toimintakyky rajoittunut niin melko raskasta on. Vaikka kuinka uskonkin, että on vain joko vaihdevuosiin liittyvää tai sitten muuten kroppa on vain sekaisin, samoin hormonit. Nyt vähän harmittaa että tällaista tänne kirjoitan, mutta olkoon. Tiedän, että näitäkin vaivoja monella on. Mutta on ihan perseestä, kirjaimellisesti.
Kivet,
Jännään puolestasi täällä, että miten siellä päiväosastolla menee🙂👍
Mietin tuota vuotoasiaa, mutta en oikein osaa kait mitään järkevää siihen vastata, kun en oikein tiedä mistä se voisi johtua. Kuulostaa tosi ikävälle vaivalle. Kumma jos kukaan gyne ei osaa siihen mitään keksiä. Kohdunpoisto olisi kait liian iso operaatio, mutta mietin vain sitä jos ei tuohon mikään muu auttaisi..
Odotan kuulumisia tästä päivästä.
T: Utelias Apina A.K
Noniin, eka päivä päiväosastolla lusittu. Viime yönä meni aika paljon valvoessa ja kaikennäköiset asiat ja pelot kiersi päässä. Mutta sainpahan mentyä sinne osastolle ja vielä pyörällä eli edestakaisin 10km. Hyvä minä. Paitsi hävettää, kun olen hikeä tippuva punainen rumilus.
Ihan kivaa porukkaa siellä ja sitten kun pääsin sinne niin ihan hyvin se meni. Vaikka eihän siellä hirveesti mitään tapahdu, mutta on se silti parempi kuin kärvistellä kotona yksin sängyssä. Olen erittäin kiitollinen, että pääsin sinne. Vaikka kyllä heti perään ahdistaakin. Enkä tietenkään usko, että nyt sitten kaikki menee hienosti, mutta mulle tuo on nyt varmaan paras ratkaisu käydä tuolla.
Sain myös soitettua Kevaan, osasin kysyä asioita, joita en ymmärtänyt ja sain mielestäni hyvää palvelua vaikka kaksi eri puhelua se vaati ja luultavasti Keva-asia on nyt ok ja selvä ja ymmärrän sen jotenkin.🙂👍
Mutta sitten yritin vielä Kelaan ja se onkin sitten aina minulle se laitos ja taho, josta en saa mitään irti. No, tällä kertaa en edes päässyt puheisiin, vartin odotin palvelua ja kyllästyin sitten kuuntelemaan sitä "kaikki asiakaspalvelijamme ovat varattuina, palvelemme teitä hetkisen kuluttua..." hohhoijaa. Muutenkin mua ahdistaa olla sinne yhteyksissä, kun mun tilanteeni on vähän kinkkinen ja ensin ne vastaa kuin lapselle ja sitten kun mä selitän, että joo, mä tiedän tuon, mutta kun mun tilanteeni on tällainen niin, mitäs sitten? Ja sitten saan vastaukseksi, että jaa-a, no enpä osaa tuohon sanoa...no kukahan osaisi, jaa, enpä tiedä... KELA = iso ja paha peikko mulle. Ja sitten jos puhelimessa sanotaan, että tee näin niin sitten kun teet, niin tuleekin toiselta taholta kirje, että olisikin pitänyt toimia näin.
Itselle ollut koko elämä mysteeri toisten ihme elämät yhtä menoa ja huösketta itse olen aina o,lut hidas ja väsynyt ihminen pienestä. Kevät toi minulle sen että olen kävelly ulkona samaa reittia monta kertss istuen teellä omaat eväät mukana ja ostin pinkin tuulitakin. Usein kotiin tullessa olin hikinen tnnin kuluttua.olen ollut masentunut koska olin luottanut ainakin isäni olisi terve perheessä nyt meni toisin isäni sairastui luusyöpään ja tuntuu kaikilla tässä perheessä on jotain. Itketti aluksi tiedon saaneena usieta päiviä en halunnut oikeim käydä keskustassa ihmisten ilmoilla kuin itkeä kävelyillä. Meidän perheessä paljon kurjuutta äitini sairastui ollessani 10v skitsofreniaan hän joteniin jäänyt jälkeen yhteiskunnassa lonesti menee hermot hänen inttämiseen esim uutta puhelinta ei halua ja aina usein valittaa ei kuule ääntäni,mutta ei hän ota käyttöön uutta puhelinta. Tuollaiset asiat saa mut raivoihini miksi on niin jäärä. Tuntuu perhe huononee noh onneksi on ilojakin lemmikit ja mies otamme lisää eläimiä myös pian. Ärsytti myös kun terapeuttini oli kipeänä olisin halunnut puhua paljon asiat etenee kohdallani aina hitaasti pampi niin. Olin kateellinen kun ystäväni suorittaa opintonsa itse en saa edes käytyä koulussa pari kertaa viikossa,kun ei vaan voisi enää enempää kiinnostaa opiskelu missään ole kauan jaksanut joten luovutin. Aina oli huono hetki opislella lääkkeen vaihto tai liikaa jotakin. Ystäväni sanoi liksen jatkaisi aikuislukiota ongelma on on todella monta ainetta mitä en ymmärrä ollenkaaan ja vähemmän mitä ymmärrän. Se oli unelmani tietysti päästä joskus lävitte mutta alkoi ahdistamaan heti iun opinto-ohjaaja neuvoi käy joka päivä en linä siihen pysynyt.
Toinen päivä päivähoidossa. Taas pyörällä 10km. Olen tyytyväinen tuohon pyöräilyyn vaikka aamulla on kylmä lähteä ja se naamahikipuna ahdistaa. Tai oikeastaan se kotiinpaluu on pahempi, se on ehkä enemmän ylämäkeä, tänään kävi tuuli ja kotona naamasta tippuu hiki solkenaan. Voi kun ei olisi tota, mutta ilmeisesti mun pää ja vartalo on vain kaikelle niin herkkä, että se ikään kuin ylireagoi kaikkeen, kuten tuossa aikaisemmin puhuin mm. noista menkoista ja sitten esim. kaikkiin lääkkeisiin reagoi sit vatsa. Nyt on taas ollut sitten kohta kai viikon päivät ummetus. Päivässä saa vessassa aikaiseksi kovan ähinän päätteeksi yhden jäniksenpapanan... Kovasti kyllä ihmettelen, kun liikun pyörällä, syön terveellisesti, nytkin tuolla osastolla olen syönyt vihanneksia, salaatteja ja siemeniä, lämmintä ruokaa vain vähäisen, kun se lämmin ruoka ei oikein maistu.
Siellä päiväosastolla on sinällään ihan ok olla vaikka ei siellä oikeastaan mitään tapahdu, enemmänkin vain istuskellaan ja ihmetellään ja odotetaan ajan kulumista, mutta on muita ihmisiä ja paikka missä olla. Mutta sitten kun tulen sieltä kotiin niin sama sängyssä lojuminen jatkuu, ehkä tv:n katsominen. Mutta ahdistus, masennus ja epätoivo läsnä. Kaikki asiat ja koko maailma tuntuu ihan perspaikalta ja mielettömältä. En ymmärrä voinko tästä selvitä ja tuntea enää koskaan mitään onnen tai rauhan tapaista. Ja helvetti miksen kykene tekemään mitään?? Koska mieheni selkä katkeaa? Ja hänenkään työasiat eivät ole vankalla pohjalla. Yksi päivä lapsi sanoi, että olisi kiva matkustaa perheenä afrikkaan tai amerikkaan tai edes ruotsiin. Sanoin sitten, että sellaista meidän ei ole mahdollista ikinä tarjota teille lapsille. Heillä on kavereita, jotka pystyvät perheinä tällaisia matkoja tekemään. Lapset eivät vain tajua, että rahat menevät asumiseen yms. kuluihin, että rahaa ei todellakaan ole vain ottaa. Vaatteitakin ostetaan vain tarpeeseen. Mutta kuluja vain tulee koko ajan lapsiperheessä johonkin. Harrastukset maksavat. Ja välineet niihin. Miten perheet yleensä Suomessa edes pärjäävät, jolleivat molemmat vanhemmat työskentele??? Olen tosi peloissani. Miten meidän käy? Tilanne on todella ahdistava, kun en voi luottaa itseeni, että omalla tekemiselläni pystyn vaikuttamaan tilanteeseen, kun en pysty toimimaan.
Ei tässä elämässä taida olla muita vaihtoehtoja kuin junan alle hyppääminen. Se olisi nopeasti ohi. Ei tästä vain tule mitään. Mieli on niin musta ja toivoton.
Tänään tuli Kelalta sitten kirje, että ensinnäkin vuoden 2012 työtulojen perusteella mun sairauspäiväraha olisi ihan naurettavan pieni (koska siinä vuonna olin sairaslomalla ja vuorotteluvapaalla eli ansiotuloja ei juurikaan ollut) ja sitten todettiin vielä, että koska saan osakuntoutustukea niin en saa sitäkään vähää sairauspäivärahaa. Eli nyt saan sitten vain osakuntoutustukea😯🗯️
Millä tämä lapsiperhe elää?? Enhän mä edes pysty järjestelemään asioita. Aika vähän on vaihtoehtoja. Mies raataa, yrittää selvitä yksin, kuinka kauan? Miten Suomessa voi olla tällaista? Elämä on vain kärsimystä toisen jälkeen.
Viikko takana päiväosastolla. Sain mentyä joka päivä vaikka vaikeaa oli. Samalla sitten siis pyöräilty tällä viikolla 50km, mutta painon tippuminen pysähtyi kyllä nyt. Vaikka en syökään muuta, kun siellä aamupalan eli leivän ja joskus jogurtin, kahvia ja sitten lounaan, joka on pääsääntöisesti salaattipainotteinen. Iltaisin kotona en ole syönyt mitään. Ihmetyttää kyllä, että paino ei silti putoa.
Ja eihän olokaan ole kummoisempi vaan erittäin vakavasti masentunut. Siellä päiväosastollakaan ei juuri muuta tapahdu, kun oleillaan, syödään ja istuskellaan. Ei siellä paljoa ihmiset puhu, itse olen vähän yrittänyt tutustua. Jotenkin vain tuntuu, että siellä on ihmisillä erilaisia ongelmia. Tosi vaikeita asioita taustalla. Mä vaan olen laiska, saamaton päästään vialla oleva, jolla olisi kaikki edellytykset hyvään elämään, mutta kun pää ja miéli on vain näin raiteiltaan. Siitäkin hirveän huono omatunto, en saisi olla masentunut.
Joka päivä, kun olen kotiutunut sieltä, olen mennyt suoraan päätä sänkyyn ja viettänyt siellä loppupäivän. Elämä ja muu perhe elää omaa elämäänsä ja lipuu ohitse. Mutta toisaalta kyllä ymmärrän, että on hyvä, että olen siellä käynyt. Saas nähdä miten ensi viikolla jaksan ja siitä eteenpäin... Toisaalta haluaisin vain pois täältä, olen liian heikko kohtaamaan elämää. Pelkään elämää.