Moi

Kavennettu vapaus - mutta ei silti vielä vankilassa olla. En tosin tiedä miltä oikeassa vankilassa tuntuu?

Katsoin Netflixistä leffan Kodacrome...kävi tunteisiin oikein vahvastu...tunnin itku päälle.

Itku auttaa minua purkamaan sisintäni...itku on minulle taistelua elämän puolesta vaikka sitä ei kaikki niin mielläkkään. Pääasia että minulle on sille merkitys.

Taistelu tuo mieleen kunniakkaan sotatantereen. Mitä kunnia on tässä korona sävytteisessä elämässä?
En tiedä? Yritän vain selvityä...tyylipisteitä ei jaeta, nyt.

Olen pohtinut sitä että minkä takia mielessä joskus risteilee nuo im-ajatukset. Äskenkin näin kaveria ja oli hyvä juttutuokio, mutta heti tapaamisen jälkeen rupesivat im-ajatukset taas kummittelemaan päässä.

On vaikea välillä ymmärtää miksi niitä tulee? Tavallaan on hienoja hetkiä jutella kavereitten kanssa, mutta en ymmärrä minkä takia sen jälkeen tulee kuvaamani olo?

Siis tavallaan on iloinen ja sitten kuitenkin tulee nuo ikävät ajatukset.

Muistaakseni Dostojevski puhui Karamazovin veljeksissä samasta asiasta vähän. Että iloisuuskin voi tuottaa noita im-ajatuksia. Ihmisen psyyke on kyllä ihmeellinen.

HerKaramazov kirjoitti:
Moi

Kavennettu vapaus - mutta ei silti vielä vankilassa olla. En tosin tiedä miltä oikeassa vankilassa tuntuu?

Katsoin Netflixistä leffan Kodacrome...kävi tunteisiin oikein vahvastu...tunnin itku päälle.

Itku auttaa minua purkamaan sisintäni...itku on minulle taistelua elämän puolesta vaikka sitä ei kaikki niin mielläkkään. Pääasia että minulle on sille merkitys.

Taistelu tuo mieleen kunniakkaan sotatantereen. Mitä kunnia on tässä korona sävytteisessä elämässä?
En tiedä? Yritän vain selvityä...tyylipisteitä ei jaeta, nyt.

Se on kyllä liikuttava elokuva. Olen katsonut sen myös.

Itku voi auttaa. Se on yleisinhimillinen asia, joka yhdistää kaikkia ihmisiä. Itku usein lieventää tuskaa merkittävästi ja myös tietenkin onnestakin voi itkeä.

Ehkä se kunnia on nykyään sitten se sellainen taisteleva asenne. Että kohtaa kuitenkin todellisuuden, vaikka se on vajavainen. Ja menneisyydestä ja ehkä tulevaisuudesta riippumatta uskaltaa elää tässä hetkessä.

Se on totta että asioiden merkitys on henkilökohtainen juttu. Jokainen kokee tavallaan asiat.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: Parantelu

Moi.

Pitäisi olla kai tietoisuuden tilassa koko ajan niin psyyke ei pääsisi yllättämään...

Mutta kun en ole jatkuvassa tietoisuuden tilassa niin tunteet ja mieli yllättää aina uudestaan ja uudestaa.

Toisaalta jos olisi humalassa suurimman osan ajasta ei tiedostaisi tätä vähääkään mitä nyt...

Ehkä se tietoisuus itsestä kehittyy pikkuhiljaa, ja opin tulkitsemaan itseäni?

Minäkin kävin taas im. kehän lävitse...turhauttaa...kai tuota kehää on käytävä lävitse niin kauan että se menettää merkityksensä...mutta siihen on matkaa, tovi.

Ilo ja tuska on sama kolikko kun sitä osaisi tunnustella niin että ilo ei voi jatkua loputtomiin kuten ei tuskakaan...tuntea tunteet mutta ei olla itse tunne.
On tässä elämässä opettelua.

Elämässä kokee kaikenlaista.

Jos olisi koko ajan kännissä, niin eläisi liian hedonistisesti. Elämässä ei voi koko ajan mässäillä ja juoda päätä täyteen. Tai voi, mutta siitä ei hyvää seuraa.

On oltava välillä ns. sotilas. Siis pidettävä itsensä kurissa.

Martelan mukaan elämä pitää kokea merkityksellisenä. Noin niin kuin subjektiivisesti.

Välillä olen ajatellut että antaa im-kelan pyöriä ja yrittää vain keskittyä johonkin. Vaikka lukemiseen.

Kannattaa kuunnella Bookbeatista Waltarin Suuri illusioni. Hyvä lukija siinä. On kyllä yksi parhaista kirjoista mitä olen kuunnellut/lukenut.

Olen varmaan sen aikaisemminkin jo todennut...

Olen tässä tänä keväänä miettinyt paljon im:ää. En tiedä onko se oikeasti huonoin ratkaisu, mitä voi tehdä?

Sellainen kysymys nousee usein mieleen.

Senhän takia Camus'kin sanoi että itsemurha on tärkein filosofinen ongelma.

Mietin usein kohtaloa. Im varmaan olisi sitten teko kohtaloa vastaan.

Mutta kun katsoo tätä elämää silmästä silmään, niin miten tätä nyt sitten voisi parantaa? Ja miten elämästä saisi ns. Paratiisin?

Tämä minun elämä ollut viime vuosina im-ajatuksia tulvillaan.

Mutta mitä HerKaramazov ajattelet im:stä ratkaisuna elämän ongelmiin? Onko ihmisellä oikeus itsemurhaan?

Moi.

En tiedä oikeutuksesta tai velvollisuudesta im. suhteen.

Ajatukset on ajatuksia...tuleeko ajatuksen ohjata fyysiseen tekoo, tai olla ohjaamatta? Olisi tiedettävä ohjaako tunteet ajatusta, vai ajatus tunnetta, ja kuka noita ajatuksia meissä lukee?

Ongelmat on kai ratkaistavissa? vaikka itse painin saman ongelman kanssa...

Puhun vain omalla suulla...kun osaisin sanoa jotain selvää edes itselle, niin voisin sanoa sitten jotain toiselle ihmiselle...

Yleisellä tasolla im. voi olla fisosofinen asia, mutta yksilön tasolla jokainen rakentaa maailmansa itse, luulen?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: Korjaus

Taidan kuunnella tuon Waltarin kirjan.

Kannattaa se kuunnella.

Nämä nyt tietenkin on vain im-ajatuksia.

Tietenkään nuo ajatukset eivät ole mukavia, mutta ei niistä varmaankaan tarvitse aina välittää...

Mieli voi tarjota vaikka minkälaisia vaihtoehtoja. Varsinkin silloin kun elämä on vaikeaa. Välillä tämä elämä on ongelmallista juuri siinä mielessä, että tavallaan mieli tarjoaa sen im vaihtoehdon, mutta se harvoin on paras vaihtoehto.

Jokainen valintahan on ratkaiseva. Jokainen valinta vie suuntaan taikka toiseen. On vaikeaa välillä tehdä se paras valinta. Sehän tässä elämässä on se ongelmallisin asia. Kun olisi se kristallipallo.

Olen oppinut sen että aivoja on hämättävä, jotta pystyisi elämään. Kirjat hämää hyvin. Täytyy olla aisti-ärsykkeitä. On nähtävä elämä loppujen lopuksi positiivisessa valossa.

Ajattelin että oli elämäntilanne sitten mikä tahansa, niin se että asennoituu siten että taistelen tämänkin tilanteen läpi on hyvä asenne.

Elämä on jonkinnäköinen taistelu. On suuria ja pieniä voittoja.

Jopa se voi olla jo voitto että nousee aamulla ylös sängystä.

Ei tätä elämää ole helpoksi tehty. Mutta Dostojevskikin totesi Kellari loukossa että ihminen ei aina välttämättä halua helpointa mahdollista elämää. Se on mielenkiintoinen väite.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 8 kuukautta sitten. Syy: Osa pois

Minun suurin ongelmani on nyt etten saa oikein hyvin nieltyä ruokaa. Aikaisemmin ollut sama ongelma. Ja laihduin silloin.

Joka päivä kuitenkin pitäisi syödä...

Moi.

Dostojevski voi olla oikeassa että ei helppoin mahdollinen tie elämässä ole kiinnostavin? Välillä tuntuu että jos minä tämän tien olen valinnut niin saanko valita toisen kerran uudestaan?
Varmaan valinta tehdää joka päivä ja vielä useamman kerran?

Waltarin Suuri illuusioni tuntuu jotenkin tutulta...olenkohan lukenut sen joskus...mutta en vain muista?

Onko ruuan nielemis ongelma mekaaninen vai psyykkinen?

En oikeastaan tiedä onko se psyykkistä. Onneksi se vaiva menee aina välillä pois.

Se on oikeastaan niin että helppo elämä voi muuttua nopeasti vaikeaksi. Siis siten että jos yrittää tehdä vain helppoja asioita, niin se kostautuu. Sillä elämässä on välillä tehtävä vaikeitakin asioita. Joskus mikä tahansa asia voi tuntua vaikealta. Välillä todellakin on sellaisia päiviä.

Elämä on oikeastaan vain valintojen tekemistä. Jotenkin pitäisi aina nähdä jo ennakkoon että miten tietyt valinnat vaikuttavat elämään. Mutta ei sitä aina nää. On kuitenkin pyrittävä ennakoimaan...

Olen miettinyt sitä järki ja tunne asiaa: Onko joskus tunteet täysin turhia?

Siis kun ajatellaan että ihminen voi kärsiä tunteitten takia vaikka ei olisi mitään järkevää syytä kärsiä.

Mutta toisaalta sitten on myös onnen tunne joka voi antaa elämälle merkitystä.

Mutta sitten mietin että minkä takia yleisin tunne on juuri ahdistus? Tai minkä takia päällimäisenä on aina kärsimys?

Onko evoluutio muokannut meidät tällaiseksi että meidän täytyy ahdistua, koska vaara voi vaania missä vain? Eli silloin kun elettiin vielä savannilla niin oli hyvä olla ahdistunut koska silloin oli valppaana.

Mietin sitä että niin kuin jossain Orwellin kirjassa oli että yhteiskunta menisi siihen että kaikille annettaisiin joka päivä pilleri joka pitäisi tunteet poissa tai se pilleri sitten toisi vain hyvän olon tunteen. Niin olisiko se enää elämää?

Kun miettii, niin toisaalta elämään kuuluu ahdistus, suru, melankolia, ilo, riemu, tyytyväisyys. Mutta mikään näistä ei kuitenkaan ole koko ajan päällä.

Elämä sattuu nyt olemaan tällaista. Elämä täytyy kuitenkin kokea. Täytyy tehdä asioita ja käydä eri paikoissa. Täytyy nähdä ihmisiä. Senhän takia tämä pandemia on niin ikävä, kun ei voi olla niin paljon ihmisten seurassa.

Oletko sitä mieltä HerKaramazov että ahdistus kuuluu elämään? Ainakin jossain määrin? Ja että jokainen ihminen kokee sitä lähes päivittäin?