Ei voi mitään. Kauheasti im-ajatuksia ollut tänään. Jotenkin oli hirvee olo pään sisällä. Olin jo vähällä tehdä jotakin. Mutta lähdin kävelylenkille ja se auttoi.

Joskus elämä on siedettävää - eikä siihen tarvita matkaa Kap-Hornille. Kun osaisi ripustaa itsensä elämän pikkujuttuihin eikä vaatisi liikoja.

Tänään on siedettävä olo - ei tao takaraivossa päivien päättäminen just nyt.

Kauheita im-ajatuksia. Olen pääsemässä irti Temestasta, mutta im-ajatukset sen myötä lisääntyneet. Mietin että mitä järkeä on elämässä? Toisaalta, en uskalla toteuttaa im:ää.

Mietin että miten olen ajautunut tällaiseen umpikujaan? Olen toki tehnyt virheitä elämässä paljon, mutta silti.

Ei vain jaksaisi vanheta. Haluaisin että kroppakin olisi yhtä hyvässä kunnossa kuin esim. 18 vuotiaana. Toisaalta ihminen ei voi vanhenemiselle mitään. Ainut toivo mitä on, niin on pitää vain kunnosta huolta ja syödä terveellisesti.

Toisaalta en haluaisi olla mitenkään negatiivinen ihminen. Kyllä sitä elämässä on toivoa, mutta toisaalta sitä on välillä niin toivoton olo. Vaikka hyvä nähdä ihmisiä ja jutella ihmisten kanssa se luo toivoa.

Haluaisin unohtaa koko menneisyyden. Kaikki virheet. Mutta toisaalta virheistä myös oppii, ainut vaan että jos tekee oikein ison virheen niin en tiedä sitten oppiiko siitä hirveästi.

Elämässä ihminen on loppujen lopuksi yksin. Sen olen ainakin oppinut. Voihan tietenkin olla naimisissa tai seurustella, mutta siltikin ihminen on oman fysiologiansa puolesta yksin.

Alan vain olla siinä pisteessä, että täytyisi varmaan löytää joku ihminen jonka kanssa olla. Toisaalta minulla on niin paljon kaikkia ongelmia, että en tiedä mitä suhteesta tulisi. Täytyy vain jotenkin taistella olemassaolostaan kynsin ja hampain. Ei tässä muukaan auta...

Kamalia im-ajatuksia ja uni ongelmia. En vain jaksaisi enää elää, kun tuntuu että sydämessä joku vika. Kauheaa jyskytystä pitää öisin ja en sen takia saa nukuttua.

Kyllä onkin kurja olo. Täytyi ottaa burana 600, että vähän helpottaisi. Myös temestaa on täytynyt ottaa.

Onkohan mun elämä tullut jo tiensä päähän? 🙁

Toivottavasti ei...

Kenen kanssa mä sitten pohdin Jumalan olemusta tai olemassa oloa? Eksistenssiä, Kvanttifysiikkaa, ja sitä läheneekö tiede absoluuttista totuutta vai erkaneeko se kokoajan?

minäitse89 kirjoitti:
Kamalia im-ajatuksia ja uni ongelmia. En vain jaksaisi enää elää, kun tuntuu että sydämessä joku vika. Kauheaa jyskytystä pitää öisin ja en sen takia saa nukuttua.

Kyllä onkin kurja olo. Täytyi ottaa burana 600, että vähän helpottaisi. Myös temestaa on täytynyt ottaa.

Onkohan mun elämä tullut jo tiensä päähän? 🙁

Mitämitämitämitä?!!!

Höh. Ei voi. Toivon, että pumppusi ei tilttaa kesken kaiken! Matkaa on vielä, edessäpäinkin. Toivon. Mikä klassinen tasais sydämen sykkeen? Rauhoittais mielen hengittämään tätä elämää, ei kuolemaa vielä. Joku huilumusiikki? Nyt mieli kelaa aivan tyhjää, en saa mieleen ainuttakaan hyvää, mieltä rauhoittavaa musiikkia... sano sinä, mikä on sulla toiminut?

Virkistystä elämääsi.

HerKaramazov kirjoitti:
Toivottavasti ei...

Kenen kanssa mä sitten pohdin Jumalan olemusta tai olemassa oloa? Eksistenssiä, Kvanttifysiikkaa, ja sitä läheneekö tiede absoluuttista totuutta vai erkaneeko se kokoajan?

Miesten maailma on niin kirkas...

Kirjastosta kirja Yksin Marsissa, vaikka tuli vasta filminä tvstä, kannattaa lukea.  Tekijä taitavasti luonut txtin joka imaisee lukijan.

Enköhän tästäkin selviä. Ehkä lääketiede auttaa. 🙂

Välillä niitä vaan tulee sellaisia masennus kohtauksia että ei nää enää elämällä olevan merkitystä. Ja alkaa kuvittelemaan liikaa sairauksia itselleen.

Kvanttifysiikkaa voi vielä pohtia. 😀 Ja tulevaisuutta.

Kyllä tämä tästä. Pohditaan vaan kaikkea. 😀

👍

Im-ajatukset vähän vähentyneet. Tuntuu olo siltä kuin olisi rakastunut. Tai ainakin oletan että olo on silloin tällainen. Minulla vaan ei ole siihen ketään kohdetta. 😀

Aivan kuin rakastaisi elämää. Jokaista hetkeä.

Tällainen olo ollut jo muutaman päivän. En osaa sanoa mistä tuo olo tulee ja keneen tuo rakkaus kohdistuu, mutta jotenkin sitä vaan ajattelee että elää täytyy. Käyttää koko potentiaali mitä itsessä on... 🙂

Kyllä se olo vaihtelee. Nyt on taas ollut im-ajatuksia. En vain löydä sitä balanssia. Että kävelisi siinä Ying ja Yang kuvion keskellä. Kaaoksen ja järjestyksen välissä. Se on se vaikea tie, kun täytyy koko ajan varoa ettei tipahda sinne kaaokseen. Liikaa järjestystä nyt ei ikinä ole.

Jordan Peterson on puhunut hyvin, että täytyy toisaalta kohdata pelottavat asiat, mutta toisaalta ei sitä voi koko ajan tehdä. Välillä vain täytyy levätä. Ei me kumminkaan mitään teräsmiehiä ja -naisia olla. Elämän tulee olla siedettävää. Mitään muuta sen ei tarvitse olla. Tyydyn siihen siedettävään. Välillä toki on onnellisia hetkiä. Mutta onnen tila ei pysy jatkuvasti päällä.

Usein ajattelen, kun menen johonkin sosiaalisiin tilaisuuteen tai tilanteeseen, että jätän täten itsestäni jonkin merkin maanpäälle ja toisiin ihmisiin. Jätän perintöä. Mitään muutahan toisaalta ei sitten voi kun jättää hyviä muistoja.

Sen takia toiset ihmiset ovat niin tärkeitä, koska heille me jätämme itsestämme jonkinlaisen kuvan. Sen takia muistot ovat niin tärkeitä, että loppujen lopuksi me elämme niissä. Ja siinä on sitten jonkin näköinen ikuisen elämän toivo, että me elämme toisten päässä ja muistoissa. Tämän näkisin tärkeäksi tässä kovassa elämässä.

Kylläpäs taas tuntuu paskalta olo. En ymmärrä kun heittelee näin olotilat. Jotenkin hirveen ärtynyt fiilis.

Mietin välillä sitä että olen onnellinen etten ole tappanut itseäni. On niin monta syytä ollut ja niin monet kerrat sitä ajatellut, mutta maltti on pysynyt.

Eihän ihmisen elämässä sitten muuta olekaan kuin taistelu itsetuhoa vastaan. Ei ihmisen elämä pohjimmiltaan muuta ole.

Miehillä on putkiaivot ja naisilla piparkakku aivot, sanotaa...

Kun on aloittanut itsensä tutkimisen törmää tuohon että olo voi olla hyvä tai paska. Mutta mihin vertaat edellistä oloasi?
Siis tarkoitan että fiilis/tunteet voivat heitellä mutta ihmisessä täytyy olla ns.absoluuttinen olotila johon hän vertaa sitä hyvää ja huonoa fiilistä.

Edellistä toitottaa Buddhalaiset ja Hindut.
Eli ihminen tuntee hyvää, huonoa, hirveää, huippua, siis kaikkia tunteita mutta ihmisen ydin on neutraali joka "lukee tunteita".

Jos ihminen pystyisi pitämään tietoisuuden syvällä sisimmässään siinä neutraali tilassa hän voisi katsella tunteitaa, tuntemuksiaan ns. ulkopuolisena ja silloin tunteet ei heilauttele laidasta laitaan.

Mä voin kertoa etten pysty pitämään tietoisuuttani syvällä itsen ytimessä kuin hetkittäin eli harvoin.

Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain tais olla kirja josta ekan kerran luin etten ole yhtä kuin tunteet vaan tunnen ja tulkitsen tunteita.

Tuossa joku päivä mietin miksei mun mieli tartu tuohon ajatukseen, tarkoitan im. Ei enää. Että mikä on toisin.

Alavireisyyttä välillä helpostikin, mutta tekeminen usein avannut reitin ulos siitä sokkelosta.

Ja olin silloin nuori. Nuorena ihmisellä monia etsimisiä. Silloin se olo tuli epätoivosta. Rikkiolemisen tuntemuksista. Oman olemisen kanssa kateissa olemisesta. Syvästä yksinäisyydestä. Häpeän kokemisesta käsittämättä miksi niin syvällä se kokemus.- Nyt on kai menollaan elämässä viimeinen kolmannes. Tietynlainen tasapaino lähes kaikkiin asioihin liittyen.

Kirjoitit MinäItse89 miten monimutkaista elämä on. Se taitaa olla toisinpäin. Elämä on yksinkertaista, ihminen ite tekee ne mutkat olemiseen( taitaa löytyä Raamatusta ajatus ). Periaatteessa elämä on selkeän palapelin kokoamista. Vaikeus vaan kun taitaa jokaisella olla yli miljoonan palan haaste.

Jos ihminen ois niinkuin herr Karamazovin kuvaamat buddhalaiset, täysin sinut oman syvyytensä kanssa josta käsin elämää tarkastelee, vois kenties kokea yhtäolemista koko luomakunnan kanssa. Vois silloin hyvin kuvitella että buddhalainen mielessään ensin tekee lenkin harmonisen metsän läpi, sitten askeltaen kiireettä ajan kanssa välillä pitkäänkin pysähtyen . Olis meillä oppimista buddhalaisilta tai ylipäänsä itämaisilta mietiskelijöiltä, itsen kohtaamista kaikessa mitä tekee? Kun tuntee itsensä, ei koe (totaalisen) yksinäiseksi, ymmärtää elämänsä arvon. Ei ole tarvetta tuhoon.

Noista tunteista... tunteet on niin tärkeitä meissä ihmisissä. Ne on kuin sensoreita, joiden ohjauksessa välillä autopilottimaisestikin toimitaan. Ja kun pitäisi kuulla intuitiotaan.

HerKaramazov, täyttä asiaa. Tuli hyvä näkökulma tuosta, mitä kirjoitit.

En minäkään pysty havainnoimaan tunteita kuin ajoittain. Samastun niihin huomaamattani ja valahdan luulemaan, että tunteen sisältö on koko maailma juuri sillä hetkellä.

Havainnoiva ydin on ymmärtääkseni juuri varsinainen minä - eivätkä ne tunteet, joita katselen ja jotka tulevat ja menevät. Kun kirjoitit, että kyse on *tietoisuuden* pitämisestä siinä havainnoivassa osassa, se palautti mieleeni tunteisiin epähuomiossa samastumisen ja tarkkaavaisuuden siirtämisen juuri havainnoivaan osaan.

Kirjoitit, että olo voi olla hyvä tai paska. Näen sen niin, että ensin mainittu on miellyttävää olotilaa jonkinlaisella tunnevärityksellä ja skaalalla ja jälkimmäinen jonkinlaista kärsimystä. Joskus molempia voi olla myös yhtä aikaa. Aina kuitenkin havainnoiva ydin on erillään siitä kaikesta oikeasti.