Taistelu im:ää vastaan.

Taistelu im:ää vastaan.

Käyttäjä minäitse89 aloittanut aikaan 06.05.2020 klo 20:34 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 06.05.2020 klo 20:34

Mitkä on hyviä keinoja välttää im-ajatukset, puhumattakaan teoista? Miten selvitä arjessa näitten ajatusten kanssa ja miten välttää joutumasta ojasta allikkoon? Olisi hyvä kuulla kokemuksia, että miten pärjäätte im-ajatuksien kanssa? Ja miten päästä elämässä eteenpäin vaikka välillä on sellaisia? Perustin tämän ryhmän, koska itseäni vaivaa usein kyseiset ajatukset. Ja haluaisin kuulla että miten muilla asiat? Hallitsevatko ne teidän elämää?

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 14.06.2020 klo 17:42

Olen nyt ymmärtänyt mistä mun im-ajatukset tulevat. Ne tulevat kivuliaasta nuoruudesta. Mulla oli monta vuotta todella vaikeaa. Sitten jouduin osastolle hetkeksi aikaa.

Ne nuoruuden haavat eivät ole täysin parantuneet. Mielessä käy useita kertoja päivässä tuo helvetti missä olin silloin.

Jouduin niin kertakaikkisen petetyksi että ei voi paljon pahemmin enää ihminen pettää. Siis yksi kaveri. Tai luulin että hän olisi kaverini mutta ei ollutkaan. Vedin lääkkeitäkin yliannostuksen tuolloin, kun en tahtonut kestää enää omaa oloa. Kamalaa kun elämässä tapahtuu sellaista.

Sen takia hakeudun nykyään aika paljon yksinäisyyteen, koska en kestä että jos kaverit pettävät taas. Minua pelottaa juuri se että ihmiset eivät olekaan enää ystäviä vaan heistä tulee vihollisia. Melkeinpä petoja.

Olen koko aikuis iän joutunut taistelemaan menneisyyttä vastaan. Toki siitä on kauan kun ne tapahtumat tapahtui. En vain jotenkin saa niitä selvitettyä. Ehkä ne pitää vain unohtaa. Ja jatkaa ihmisten parissa oloa.

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 15.06.2020 klo 15:15

Ne menneisyyden asiat pitäisi käsitellä ehkä terapiassa? Sen jälkeen haavat voi alkaa arpeutua - silti siihen arpeen jää heikko kohta.

Unohdustakin olen yrittänyt - huonolla menestyksellä.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 15.06.2020 klo 17:47

Unohtaminen ei minunkaan kokemukseni mukaan toimi. Vaikeina koetut tilanteet pitää purkaa ja niistä pitää selvittää, mistä kohdista täsmälleen itselle tuli minkäkinlainen tunne ja minkä takia. Ja mistä tulee edelleen ja millainen olo. Voi olla, että siinä on jokin tunne tai oma tulkinta tilanteesta, johon on jäänyt jumiin ja luulee, että se on koko todellisuus.

Vasta tämän jälkeen olen saanut elämän kamaliin kokemuksiin etäisyyttä ja päässyt niistä irti. Niiden merkitys muuttuu. Näen ne toisin. Itseäni ei myöskään ole auttanut niiden selvittäminen yksin, vaan olen tarvinnut kokeneen psykoterapeutin apua. Yksikseni olen pyörinyt samoissa näkökulmissa koko ajan.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 15.06.2020 klo 21:22

HerKaramazov kirjoitti:
Ne menneisyyden asiat pitäisi käsitellä ehkä terapiassa? Sen jälkeen haavat voi alkaa arpeutua - silti siihen arpeen jää heikko kohta.

Ehkä, minulle ainakin tuntui että siitä oli apua. Asioita ei unohtanut, mutta jotenkin niiden tarkastelu eri näkökulmista auttoi näkemään ne tavalla joka ei ole niin kipeä - joka sallii eheytymisen. En tiedä jääkö arpikohta heikommaksi. Puhuimme terapeutin kanssa terapian loppupuolella joitakin kertoja siitä - ilmeisesti, koska olen kerran sairastanut työuupumuksen kaikkine lieveilmiöineen, eikä persoonallisuuteni ole mihinkään muuttunut, minulle todennäköisesti jäi pysyvästi alttius toimia tavalla joka voi johtaa asian uusimiseen. Toisaalta samalla harjoiteltiin aktiivisesti taitoja ja toimintamalleja, joilla huomaan kun olen ajautumassa lähelle uupumisriskiä ja pystyn korjaamaan kurssia. Voi olla että sairastuisin uudestaan jos joutuisiin identtiseen tilanteeseen - mutta ehkä en.

Vikka tässä mielessä voi nähdä että arpikohta jäi heikommaksi, koen että kokemusmaailmani ja mieleni on rikkaampi kuin ennen sairastumista. Jos voisin vaihtaa kokemuksen pois, luultavasti tekisin sen, mutta toisaalta minusta olisi myös surullista jos silloin en olisi sama ihminen joka nyt olen, eikä elämässäni välttämättä olisi samoja hyviä asioita joita siinä nyt on.

Minäitse, mahdollisuuden antaminen ihmisille tai ihmisiin luottamiselle on vaikeaa kun on kerran tullut satutetuksi. Tosi vaikeaa - tuntuu ettei siihen löydy sanoja, jotka sanoisivat sen riittävän vahvasti, joten jätän sen nyt tuollaiselle riittämättömälle tasolle. Onneksi kaikki ihmiset ei ole samanlaisia/toimi samalla tavalla, eivätkä kaikki välttämättä petä/satuta. Sen tietäminen ei ehkä tunnu paljolta, mutta voi ajan kanssa mahdollistaa sen että jonakin päivänä tutustuu johonkin luottamuksen arvoiseen.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: pronomineja
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 16.06.2020 klo 11:43

Joo, kyllähän se puhuminen voi auttaa.

Olen huomannut, että aina kun tulee joku uusi ongelma vastaan silloin unohdan nuo menneet. Tavallaan että aina on melkein jokin ongelma.

Opiskelu auttaa menneiden unohtamiseen. Ainakin vähän.

Varmasti useilla ihmisillä on arpia.

Käyn tavallaan terapiassa nyt ja olen siellä vähän noista puhunut. Luotan kyllä terapeuttiin tai oikeammin sairaanhoitajaan. En vain enää jaksaisi jauhaa noista asioista jotka tapahtuivat niin kauan sitten.

Olen huomannut että menestys elämässä auttaa. Minulla on tällä hetkellä ihan ok olotila. Olen oppinut taistelemaan. Vaikka on ikäviä asioita joskus ollut niin minä pystyn välillä ohittamaan tuon ns. datan mitä pukkaa mieleen.

Ennen kaikkea nautin nyt siitä että pystyn tekemään asioita ja taistelemaan. Koska ne varmasti ovat tärkeitä juttuja elämässä.

Käyttäjä Purjevene kirjoittanut 16.06.2020 klo 16:07

Asioista puhuminen ei sinänsä ole auttanut mitään, minun kohdallani. Vasta niiden selviäminen oikealla tavalla on auttanut. Pitää nähdä jotain sellaista, mitä ei itse pysty näkemään, ja toisen ihmisen kanssa, joka näkee ne toisin mutta silti "oikein". En tiedä, miksi se näyttää menevän niin.

Käyttäjä kirjoittanut 16.06.2020 klo 16:12

Taistelua on elämä jokaisella. Elämä on sitä. Luonteet ehkä vaikuttavat miltä kannalta ongelmiin kiinnittää huomion? Jonkun mielestä joku on suuri ongelma joka jonkun toisen elämässä onkin tuskin havaittavissa, niin pieni. Taustat niin erilaiset, kokemukset omanlaiset.

Tuo on niin totta. Aina kun joku ongelma jotenkin aukeaa, niin eiköhän kohta ole edessä taas toinen uusi ongelma.

Sitä joku voi sanoa sisällöksikin. Tai haasteiksi. Tai vaan siksi, että ihminen on aina kehittymisen alainen?

Terapiassa saa tulla kuulluksi. Siinä itsekin kuulee eri tavalla asiat kun ne sanoo ääneen eikä vaan mielen rattaissa mietteet pyöri. Kuulluksi tuleminen ja terapeutin läsnäoleminen, kohdatuksi tuleminen, jollain tasolla hyväksytyksi tuleminen, olennaisimpia asioita olivat omassa terapiassa.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 16.06.2020 klo 16:15

Tänään ollut hirveä kuoleman pelko jostain syystä.

On se ristiriitaista, kun ensin on im-ajatuksia ja haluaisi kuolla. Mutta nyt se on vaihtunut siihen, että karsea pelko, että minussa ei ole kaikki kohdallaan. Ja sitten se, että jos kuoleman jälkeen ei ole mitään niin mitä tässä voi tehdä?

Jos ihminen katoaa kuolemassa, niin se hirvittää. Ja tietenkin joku toinen voi aina sanoa että on taivas. Mutta jos ei olekaan?

Tämä on hirvittävä yhtälö: Kun elämä on näin vaikeaa ja kuolema hirvittävä asia.

Olen miettinyt, että minkä takia täytyy olla sellainen asia kuin kuolema? Ja kuitenkin kuolemasta ei ole enää kukaan kuollut kertomassa.

Kun ajattelee että kaikki ihmiset, jotka ovat joskus ennen muinoin eläneet ovat kuolleet. Maailman sodissa kuoli miljoonia. Elämä näyttäytyy kauhealta, kun kuolema on olemassa...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 17.06.2020 klo 10:19

Se on hyvä pointti, että yhdessä terapeutin kanssa ratkoo tämän ongelman, enkä minä vain puhu siitä ja terapeutti kuuntelee eikä kommentoi.

Olen miettinyt että siitä on niin hirveän kauan kun nuo tapahtumat tapahtui, että mieleni on muunnellut luultavasti niitä muistojakin. Ei ne nyt mulla jatkuvasti pyöri kuitenkaan mielessä.

Mulla on ollut ja on elämässä niin paljon ongelmia, että välillä todella unohdan tuon nuoruuden ongelman.

Olen huomannut, että opiskelu ja kavereiden tapaaminen auttavat. Mun täytyy vain pitää mieli poissa pahoista asioista. Luulen elämän olevan vain sitä, että pitää mielen kuitenkin hyvissä ja mielenkiintoisissa asioissa niin paljon kuin vain jaksaa. Mielen kouluttamista oikeastaan.

Elämä vain iskee välillä niin kovasti vastaan, mutta täytyy varmaan silti olla kiitollinen että pystyy kuitenkin elämään vaikka vaikeuksia on ja on ollut.

Käyttäjä kirjoittanut 17.06.2020 klo 13:50

Toi on niin vierasta mulle. Kun mulle kuolema ei ole mikään juttu. Se tulee väistämättä kaikilla eteen niin en oikeen näe syytä tehdä siitä mitään isoa asiaa.

Mutta siis tuo minun ajatusmallini. Sinulla on omasi ja toivon sinulle voimia pysyä toiminta- ja ajatusmalleissa jotka ovat sinua auttaneet. Lämmin halaus!

Käyttäjä kirjoittanut 17.06.2020 klo 14:03

Kuolemanpelko on musta jotenkin niin omituinen asia. Kun joku syöpäsairas sanoo pelkäävänsä kuolemaa niin mä en tiedä mitä vastata. Siis mä ymmärrän että tekee kipeää luopua elämästä. Mutta siis... kaikkihan kuolee ja mieti niitä massoja jotka ovat jo kuolleet. Ne kuoli jo ja hyvin pärjäsivät. Eiköhän se kuoleminen ittelläkin onnistu ihan yhtä hyvin. Mikä siinä voisi pieleen mennä? Mikä siinä pelottaa? Määrätön määrä ihmisiä on jo kokenut sen! Jos ne pysty siihen niin miksen minäkin?

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 17.06.2020 klo 15:09

Kiitos TuskinKoskaanEhjä viestistä!

Mutta kun musta tuntuu että kuoleman jälkeen ei pääse mihinkään. Mutta samalla ryssin tätä elämää niin hirveästi. Olen hakenut paljon opiskelemaan, mutta en pääse mihinkään sisään. Tuntuu koko elämä on vain kuoleman lykkäämistä ja sitten se lopulta tulee ja tulee tyhjyys. En halua sitä. En tiedä minkä takia tänne synnytään, mutta en halua kuolla. Vaikka kaikki mun ajatukset päivästä toiseen onkin im-ajatuksia.

Miten olenkaan joutunut tällaiseen tilaan. Tämä on varmaan meidän ainut elämä, enkä saa mitään aikaiseksi. Ja koko ajan tulee vuosia lisää. Nyt jo 30 v. Tuntuu että kaikki on ollut vain paskaa. Koko elämä. Pelkkää kärsimystä. Mutta lopullinen luuseri teko olisi itsemurha.

Olen vuosia taistellut fyysisten kipujenkin kanssa. Joka päivä sattuu. Ja sitten on vielä im-ajatukset. En pysty käsittämään minkä takia elämä on mennyt näin perseelleen.

Ainut mitä voi on elää. Siihen meidät ihmiset on tarkoitettu. Mutta minkä hemmetin takia koko ajan im-ajatukset tulee mieleen? En ymmärrä että ensin olin äitini kohdussa ja sitten synnyin. Sitä ennen en ollut missään. Ja sitten kun kuolema tulee niin ei ole enää missään. Kahden tyhjyyden välissä tässä ollaan.

Mitä se Jumalakaan välittää. Aikamoinen sadisti kun on laittanut ihmisen näin kärsimään. Ja kuitenkin sitten pitäisi uskoa että elämällä on jokin tarkoitus. Ja sitten pääsisi johonkin taivaaseen leijumaan.

Olen vain niin pyörällä päästä tämän elämän takia. Että pitääkö tässä nyt elää kaiken murheen keskellä? Kun ei saa töitä eikä pääse opiskelemaan. Mitä helvettiä tässä nyt pitäisi tehdä???

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 17.06.2020 klo 15:11

Kyllä minä loppujen lopuksi varmaan olen uskovainen. Vaikka haukunkin Jumalaa. Kaikki on vain niin päin persettä...

Käyttäjä kirjoittanut 17.06.2020 klo 17:28

Onko itsemurha sinusta luuseriteko?! Minusta se vaatii aivan mielettömästi munaa! 💪 Mäkin olen halunnut kuolla. Se että olen edelleen hengissä johtuu vain siitä, etten ole ollut tarpeeksi rohkea tappaakseni itseäni. Olen ollut luuseri 😏

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 18.06.2020 klo 09:53

Minun mielestä se on luovuttamista. Eläminen vaatii rohkeutta ja sitkeyttä. Kuolema on liian helppo toteuttaa. Siinä tavallaan väistää kaikki ongelmat. Meidät ihmiset on kuitenkin tehty elämään. En vain pysty hyväksymään sitä, että itsemurha olisi jotenkin hyvä vaihtoehto.