En saa nukuttua, kun IM-ajatukset ovat yhtäkkiä todella voimakkaita. Mieli kaivoi esiin vanhoja kokemiani vääryyksiä, ihmisiä jotka ovat kohdelleet huonosti. Välillä vihaan tätä maailmaa niin paljon. Pääsisi vain pois. 10.9 on joku Itsemurhien ehkäisypäivä. Siihenhän voisi yrittää tähdätä. Olisi vähän sarkasmia mukana. Ei varmaan pitäisi nyt keskellä yötä kirjoittaa mitään. Mutta kun pää tuntuu painekattilalta, kun mietin kaikkia vanhoja juttuja. Ei kyllä vahingossakaan ole voinut olla tuuria missään. Miten ihmeessä olen aina onnistunut päätymään niin myrkyllisiin ympäristöihin? Että elämä oikein kantaa vai? Mikä vitsi.

Itsekin mietin pahimpina hetkinä että im olisi ratkaisu. Siis aina silloin kun on noita pirun hengitys vaikeuksia. Ja niitä on aika usein. Mutta en minä im:ää tee. Joku sellainen ajatus mulla päässä on ettei sitä saa tehdä.

Minun kotikunnassani myös on paljon ns. myrkyllisiä ihmisiä. Kohtaan heitä joka päivä. Sen takia ehkä sitten hakeudunkin yksinäisyyteen. Oma seura välillä on parasta seuraa.

En tiedä... Ehkä sitä täytyy vain yrittää jotenkin elää tätä elämää... Vaikka sitten kituen...

Luetko Toivoton1234567 paljon kirjoja? Itse olen viime aikoina lukenut Hemingway:tä... Kirjat auttavat välillä. Saa huomion ikävistä asioista muualle...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 11 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 11 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 11 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: korjailu

Niin, yksinäisyys on ehkä osittain myös joku alitajuntainen suojautumiskeino, kun on niin paljon huonoja kokemuksia ihmisistä. Ei ole luottamusta enää jäljellä. Silti yksinkään ei ole hyvä olla jatkuvasti. Aivot eivät vain kestä sitä.

Olen kuunnellut paljon äänikirjoja, mutta juuri nyt ei ole mitään menossa. Välillä oloa helpottaa pelkästään se jonkun äänen kuuntelu, vaikka kirjassa ei kunnolla pysyisikään kärryillä. Pitäisi kyllä löytää jotain uutta luettavaa. Matt Haigilla oli pari mielenkiintoista kirjaa, jotka olen kuunnellut: "Kuinka aika pysäytetään" ja "Keskiyön kirjasto". Jälkimmäinen kertoo itsemurhaa yrittäneestä ihmisestä, joka päätyy välitilaan (kirjastoon), jossa hän saa kokeilla millaiseksi hänen elämänsä olisi muodostunut, jos olisi tehnyt jonkin valinnan toisin.

Käyn kyllä kävelylenkeilläkin usein, mutta ei siellä jatkuvasti voi olla.

Niin, kyllä välillä pitää nähdä ihmisiä.

Yksinäisyys tuntuu olevan aika yleinen ongelma.

Urheilu on auttanut minua paljon. Esim. kaikenlainen pelailu yms. Se on oikeastaan ollut parasta lääkettä.

Äänikirjoja en ole hirveästi kuunnellut. Paitsi nyt sitten sitä Liukkosen kirjaa...

Toivoton1234567 kirjoitti:
Niin, yksinäisyys on ehkä osittain myös joku alitajuntainen suojautumiskeino, kun on niin paljon huonoja kokemuksia ihmisistä. Ei ole luottamusta enää jäljellä. Silti yksinkään ei ole hyvä olla jatkuvasti. Aivot eivät vain kestä sitä.

 

Joo, huonoja kokemuksia ihmisistä on. On toki hyviäkin. Mutta olen tavannut elämäni aikana todella myrkyllisiä ihmisiä. On toki minulla sitten kavereitakin joiden kanssa on välillä ihan mukavaa. Mutta en aina käsitä mikä joitain ihmisiä vaivaa? Esim. minun paikkakunnallani. Päätä aukoo jotkut oikein urakalla. Varsinkin jotkut nuoremmat. En aina tajua sitä nuorison touhua. No, ei mun tarvitsekaan, kun en enää kuulu nuorisoon... Suurin osa naapureistani on ihan ok porukkaa, muttei kyllä kaikki... On viinaan meneviä yms.

Olen ollut tänään melkein koko päivän yksin... Eli aika normipäivä...

 

 

• Muokattu kirjoittajan toimesta 11 kuukautta, 3 viikkoa sitten. Syy: korjailu

Elämä tällä hetkellä tuntuu vain oleilulta. Mutta eipä tämä elämä mitään muuta lopulta olekaan. Ei auta muuta kuin oleilla vaan. Välillä se on ihan fine. Nuorempana sitä oli koko ajan menossa johonkin. Enää ei tarvitse. Pitää vain huolehtia, että ruokaa on tarpeeksi kotona ja siinäpä se sitten. Turha sitä on koko ajan suorittaa vaan. Ei elämältä kannata odottaa liikoja. Välillä voi katsella ulos ikkunasta puita ja pilviä. Se riittää, ainakin ajoittain. No, jokaisella on oma olemis-tapansa...

Mun mielestä pitäisi olla jokin valitus-toimisto tai valitus-numero, johon voisi soittaa ja koko ajan voisi valittaa. Mutta kun ei tässä maailmassa voi valittaa. Sehän se ongelma on, kun useiden elämä on aika perseestä, mutta kenellekään lopulta ei voi valittaa. Ja mitä sillä valittamisella lopulta edes haetaan? Kun fakta vaan tuntuu olevan se että elämä on usein perseestä. Ei siitä pääse minnekään. Ja ei valittaminen sitten lopulta varmaan edes auta. Tuntuu siltä ettei elämässä ole mitään muuta vaihtoehtoa muuta kuin se että pitää hammasta purren vaan mennä eteenpäin. Pitää ottaa vaan kaikki vastaan mitä tielle tulee...

Suurin ongelma on se, että tunnen olevani vanha. Vaikkei tässä iässä varmaan pitäisi niin tuntea. Luulin että se tunne tulee vasta 60-vuotiaana. Tavallaan esim. sillä tavalla tunnen olevani vanha että muistelen menneitä kauheasti.  Ei vanheneminen tavallaan kiva asia ole ainakaan siinä mielessä että on esim. kiinnitettävä enemmän huomiota siihen mitä syö. On kiinnitettävä muutenkin elintapoihin paljon enemmän huomiota. Se nyt vaan sitten on fakta. Sitä miettii että esim. 15 vuotta sitten saattoi syödä sipsi-pussin iltapalaksi, mutta enää ei pystyisi.

Sitä vaan miettii, että kuinka vanhaksi itsensä sitten tunteekaan esim. 20 vuoden päästä...

Melkein 11 tuntia taas unta... Tuntuu että valittaminen ei auta tässä maailmassa. Tuntuu aivan kuin huutaisi keskellä metsää jossa ei ole ketään. Täysin turhaa ajan hukkaa.

Ei tunnu olevan luvallista valittaa. Elämä on paskaa, mutta siltikään ei saa valittaa.

Mutta joo... Tiedän millainen loppu elämäni tulee olemaan. Tiedän sen tasan tarkkaan. Tämän hetkistä elämääni voisi kuvailla siten, että aivan kuin kala olisi heitetty kuivalle maalle.

Eipä sitä keneltäkään kysytä että haluatko todella syntyä tähän maailmaan. Jonkin aikaa ehkä ihmisellä on kivaa, mutta jossain vaiheessa bileet loppuvat. Ja mitäs sitten pitäisi tehdä? Ei ole enää mahdollista järjestää uusia bileitä. Loppu elämä menee sitten siihen, että ihminen muistelee menneitä. Menneitä bileitä. Muistan hyvin vielä ajan kun kaikki oli kivaa. Kun elämä oli ihmeellistä... Nykyään elämä on vain viisarin seuraamista... No, ei voi mitään...

Nukuin 7 ja puoli tuntia... En tiedä mitä enää odottaa elämältä... Ei elämältä varmaan muuta voi odottaa kuin kärsimystä... Kuuntelin eilen Jari Sarasvuon podcastia Yle Areenasta ja kyllä rupesi ahdistamaan... Pitää varmaan lopettaa senkin kuuntelu... Ahdisti myöhään aamuyöhön saakka... Tuntui että jalat ovat tulessa... Jalkapohjat ja kämmenet... En tiedä minkä takia se podcasti ahdisti niin paljon... Elämä on nykyään aika usein sitä, että yritän vain vältellä ahdistumista. Joskus se onnistuu, joskus ei... Olen aina ahdistunut herkästi... Se vaan jotenkin on mun dna:ssa... Ei se ahdistus muuten haittaa, mutta välillä se siirtää nukahtamista. Se siinä on ikävintä. Muuten tulen toimeen ahdistuksen kanssa... Se vaan että stressihormonit eivät ole keholle hyväksi...

Toinen asia mikä vaivaa on se, että tuntuu nykyään siltä kuin niin sanottu elämän "paras" aika olisi jo ohi. Pitäisi toki olla optimistinen. Mutta se mitä näen edessäni olevan, ei näytä kovin ruusuiselta tulevaisuudelta. Toki eihän kukaan periaattessa tiedä tulevaisuudesta mitään. Mutta oletan että omalle kohdalleni saattaa tulla lisää ongelmia seuraavan kymmenen vuoden sisällä... Toki eipä sitä tiedä...

Ei hirveän hyvältä näytä kyllä ihmisen osa tässä maailmassa. Kun miettii että voiko mihinkään uskontoon enää luottaa? Luin netistä eksistentiaalisesta ihmiskäsityksestä, siinä voi olla perää. Sen mukaan ihminen on äärettömän vapaa, mutta tuo vapaus lisää ahdistusta. Ja lopulta ihmisen on kuitenkin tehtävä valintoja, jotka muokkaavat häntä. Että tuo vapaus on lopulta taakka.

Miettii sitten esim. kristinuskon ihmiskäsitystä, sen mukaan ihminen vain uskomalla Jumalaan pääsee paratiisiin ja että tämä maallinen elämä pitää vain kärsiä loppuun. Sen käsityksen voi hyvinkin kyseenalaistaa. Mutta silti on ahdistavaa ajatella, että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Mutta toisaalta, onko se sitten niin ahdistavaa? Kun se tarkoittaa myös sitä, ettei ole mitään kuolemanjälkeistä Helvettiä. Eikö se ole vapauttava ajatus, että ei ole enää mitään. Ei ole kipua eikä tuskaa, eikä masennusta eikä ahdistusta. Mutta itse se kuoleminen on sitten niin hankala prosessi, että täytyy varmaan pysytellä hengissä, niin kauan kuin vaan pystyy. Koska ihmisen keho ei hyväksy kuolemaa. Se taistelee sitä vastaan automaattisesti. Koska ihminenkin on sillä tavalla eläin että hänen kehonsa on ns. selviytymiskone. Sillä tavalla ihminen kuitenkin on vielä eläimen tasolla, toki meillä on paljon laajempi hermoverkosto kuin millään muulla eliöllä.

Tässä alkaa uskomaan jo vakaasti siihen että ihmisen päätarkoitus, jos niin voi sanoa, on selvitä hengissä mahdollisimman pitkään ja jatkaa sukua, jos se on mahdollista. Tai ainakin tällaisen ns. tarkoituksen luonto on ihmiselle antanut. Mutta toisaalta, ihmisen ajattelu kyky on sen verran hyvä, että hän voi luoda myös jonkin aivan toisenlaisen tarkoituksen elämälleen. Voi aivan vapaasti uskoa vaikka Jumalaan. Koska ihminen on kuitenkin täysin vapaa, jossain mielessä. Toki keho sitten luo omat rajoituksensa ihmiselle. Koska kehon ulkopuolelle ei pääse. Joten ehkä se eksistentiaalinen ihmiskäsitys on lopulta vain hyväksyttävä. Ja on hyväksyttävä se ahdistus, minkä olemassaolo tuottaa. Mutta tulee tietenkin sen mukana tietty toivottamuus, että tässäkö kaikki lopulta on? Että tällaistako elämä sitten on? Hetken aikaa täällä heilutaan, kunnes kaikki on ohi. Pitää sitten varmaan vain täyttää kalenteri. Olla koko ajan liikkeessä. Minun mielestäni Albert Camus sanoi hyvin, että niin kauan kun ihminen etsii elämän tarkoitusta, niin hän ei elä. Camus'n mukaan elämällä ei oikeastaan ole mitään sen syvempää tarkoitusta. Että on vain elettävä sen takia koska pystyy siihen. Koska niin kuin eksistentialistit toteavat, pääasia on kuitenkin ihmisen olemassaolo... Sartre totesi että olemassaolo edeltää olemusta. Että ensiksi pitää olla olemassa ja sen jälkeen voi vasta valinnoillaan muokata itseään. Ja luoda itselleen jonkinlaisen polun...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 10 kuukautta, 2 viikkoa sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Tuntuu että elämässä kaikki on helvetin vaikeeta. Koko ajan joutuu kantamaan hirveetä taakkaa. Se tuntuu olevan fakta. Mitään ei saavuta muuta kuin työllä ja tuskalla. Sairaat ja kuolevat ihmiset lopulta jätetään yksin ja unohdetaan. Sellainen tämä maailma vain on. Jotkut pärjää jonkin aikaa kunnes hekin kuolevat. Jotkut ratsastaa aallonharjalla muutaman vuoden kunnes sairaudet tulevat. Se on vaan kylmä fakta. Ei elämä lopulta tunne mitään sääliä. Kun keho hajoaa niin se hajoaa ja ihmisen on vain jotenkin sinniteltävä eteenpäin kunnes kuolema tulee. Onni on katoavaista. Elämä on katoavaista. Tässä nyt vaan sitten jonkin aikaa oleskellaan. Tehdään asioita. Mutta kuolema on sitten lopullinen olotila. Mutta ennen sitä voi kohdata kaikenlaista epäonnea. Ihminen tavallaan kuolee monta kertaa elämänsä aikana. Pieniä kuolemia. Menetyksiä. Sairauksia. Vain vahvimmat selviävät vähän kauemmin kuin toiset, mutta ei heidänkään elämä ole ikuista. Elämä on kyllä erikoinen asia, jo siitäkin syystä että ihmisellä on loppujen lopuksi niin vähän toivoa. Jos ollenkaan. Ainut toivo ehkä on siinä, että elää päivän kerrallaan ja katsoo mihin se riittää. Elämä siinä mielessä on aika absurdia, että ihmisen täytyy luoda itse jokin merkitys olemassaololleen, koska maailma ei hänen elämälleen mitään tarkoitusta anna. Ihminen on kummallinen olento. Maailma on erikoinen paikka...

10 tuntia unta viime yönä. Alkaa jo kyllästyä siihen kun sängystä ei pääse ylös silloin kun kello herättää.

Kaikki tavallaan elämässä kyllästyttää. On vain löydettävä se sisäinen lujuus. Kyllä sen tavallaan olen löytänytkin. Se vaan, että maailma tarjoaa jatkuvasti haasteita haasteiden perään. Mutta toisaalta haasteet pitää vain selättää. Ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Koska en halua sellaistakaan elämää, jossa välttelisin kaikkea. Ei elämää voi niinkään elää...

Mietin välillä sitä kaveria joka teki itsemurhan, mitä hänen päässään liikkui viimeisinä minuutteina. Sitä on toki ahdistavaa ajatella. Vapaaehtoisesti valitsi kuoleman. Jotenkin se vaan tuntuu niin karmealta. Kun kaikista mahdollisista teoista hän valitsi itsemurhan. Hän olisi vaikka voinut lähteä ajelulle. Olisi voinut soittaa jollekin. Mutta hän valitsi sen huonoimman vaihtoehdon. Toki en tiedä sitten, saattoihan hän olla täysin humalassa silloin ja sen takia toimi impulsiivisesti... Mistäpä sitäkään tietää...

Kaverin lapsi teki itsemurhan. Oli masennusta ollu kauan, mutta ei silti osattu ajatella, että kävis näin. Kaveri käy haudalla päivittäin. Ei ihminen tajua, millaisen aukon jättää lähtiessään.

Joo, kyllä hirveä aukko jää. Itse en ole kaverini haudalla käynyt. Hänen itsemurhastaan on jo 8 vuotta. Se on ikävää että itsemurhia tehdään niin paljon.