Minulla on aika huono vaihe nyt menossa. Niin voimaton ja väsynyt olo. Ulkona sataa. Ihan kuin olisi elävältä haudattu tähän asuntoonsa. Kukaan ei kaipaa missään. Viikonloppuna kävin kaupassa ja sanoin kassalla hei ja kiitos. Siinä se.

Ei kosto hyödytä tai kannata, mutta tuossa omassa ajatuksessani se nyt tuli vain mutkan kautta ja samalla teki jotain mikä on itselle hyväksi (eli siinä mielessä kannatti). Mutta fiksuinta olisi kun niille ikäville ihmisille ei antaisi ajatuksissaan minkäänlaista sijaa. Masentuneet aivot vain kaivavat kaikki vanhat jutut ja niihin liittyvät ihmiset esiin.

Tuosta kassojen ynseä kohtelu -esimerkistä, olet nostanut sen esiin niin monta kertaa asiana joka sinua harmittaa, että tässä joitakin näkökulmia asioita joiden miettimisestä voi olla apua. Nämä vain esimerkinomaisesti minäitsen kassaesimerkkiin liittyen, mutta kyse on havainnoista joita voi soveltaa laajemminkin.

Onko todennäköistä, että töykeä käytös kohdistuu juuri sinuun? Keskimäärin ihmiset ovat aika kiinni omissa ongelmissaan eivätkä räätälöi käytöstään kullekin ihmiselle erilaiseksi ellei kyse ole läheisistä, ystävistä tms. Onko kassa (tai kuka vain ikävästi käyttäytyvä) töykeämpi sinulle kuin muille ihmisille? Jos ei, eikö ole todennäköisempää että kassa on vain työhönsä kyllästynyt / ei erityisen taitava asiakaspalvelija / vaikka olisin, ei jostain henkilökohtaisesta syystä (masennuksesta, uupumuksesta tai muista yksityiselämänsä huolista) johtuen kykene ystävälliseen ja kohteliaaseen käytökseen. Eikö silloin häntä olisi rakentavampaa sääliä kuin vihata? Tällainen toisen nahkoihin menemis-harjoitusta voi helpottaa ärsyyntymistä tilanteessa.

Jos pitää paikkansa, että kassa kohtelee sinua töykeämmin kuin muita, tilanne on hieman mutta ei olennaisesti erilainen. Mistä se voisi johtua? Oletan ettei hän tunne sinua joten todennäköisesti ynseydellä ei ole mitään tekemistä henkilökohtaisten ominaisuuksiesi kanssa. Ehkä hänellä on ennakkoluuloja edustamaasi ihmisryhmää (nuoria miehiä) kohtaan tai taustalla jokin ikävä kokemus joka vaikuttaa hänen kykyihinsä kohdata tämän ryhmän ihmisiä. On tietysti ikävää sinun kannaltasi jos hän kohtaa sinut jonkin ryhmän edustaja eikä yksilönä, mutta se nyt kertoo enemmän hänestä kuin sinusta.

Niin kauan kuin et alennu hänen tasolleen (esim. ajattelemalla että  kostaminen kannattaa), sinulla on eettinen/henkinen yliote tilanteesta - tai ehkä voit 'kostaa' epäreilun käytöksen käyttäytymällä ihan korostetun korrektisti ja ystävällisesti töykeilijää kohtaan näyttämättä ollenkaan että asia vaivaa sinua. Ihmisillä on taipumus vastata hyvään hyvällä ja hymyyn hymyllä, ja vaikka se ei ihan joka henkilön kohdalla kannakkaan hedelmää näiden taitojen treenaamisesta voi olla hyötyä muiden ihmisten kanssa joskus myöhemmin.

Reaktiivinen toimintatapa (esim. vihan tunne) on ymmärrettävää, mutta eteenpäin menon kannalta ei hirveän hyödyllistä.

Soroppi: Ei se töykeä käytös välttämättä pelkästään minuun kohdistu. Mutta ei se silti ole kivaa. Ajattelen välillä että se on päivän "kohokohta" kun menee kauppaan. Mutta sitten saa pettyä kun kassatyöntekijät ovat niin nyrpeitä. Ymmärrän että eivät he varmaan voi olla pelkkää "auringon paistetta" koko ajan, mutta kun aina törmää samaan asiaan. Että joko kassatyöntekijä on nyrpeä tai muuten epäasiallinen. On toki sitten joissain kaupoissa tässä lähistöllä hyvääkin asiakaspalvelua ainakin joskus, mutta siinä kaupassa missä yleensä käyn, palvelu on aika huonoa. Toki pitäisi varmaan käydä jossain muussa kaupassa, jos se palvelu vaivaa, mutta kun tämä kyseinen kauppa on muuten niin hyvä.

Niin, pitäisi varmaan sääliä, mutta en voi sille mitään että vihan tunne nousee sillä hetkellä kun toinen on jollain tavalla töykeä tai ennemminkin tuntuu juurikin siltä että tällä paikkakunnalla useimmat kassatyöntekijät ovat jotenkin hirveän ylimielisiä, että he tavallaan asettuvat asiakkaan yläpuolella joka kerta. Yksi esimerkki on esim. sellainen että kun joskus vitsailin jotain myyjälle, ei mitään loukkaavaa, vaan ihan jokin harmiton vitsi, niin hän on ihan niin kuin ei olisi mitään kuullut. Ei mitään reaktiota. Kyllä hän kuuli sen. Mutta tavallaan hänen olemus oli sellainen, että tuo nyt on "vaan" asiakas ja hänen kanssaan "ei saa" heittää vitsiä tai oikein muutenkaan jutella. Ja sitten se menee aina vaan siihen, että tavallaan pitäisi olla hiljaa siinä maksu-tilanteessa. Että onko se jokin kirjoittamaton sääntö, että kassahenkilökunnan kanssa ei saa vaihtaa ajatuksia. Tai että korkeintaan saa sanoa juurikin: moi ja kiitos. Toki ymmärrän että ihmiset ovat erilaisia. Myyjät ovat erilaisia. Suomessa tuntuu vaan olevan sellainen käytäntö että siinä kassalla vaihdetaan vain muutama sana. Eikä siinä toisaalta mitään. Mutta se ylimielisyys tai töykeys, kyllä ottaa päähän. Ettei tavallaan arvosteta asiakasta tarpeeksi. Ei se toki aina ole sellaista, mutta tosi usein.

Vielä tohon että kyllä oikeastaan jotkut kassatyöntekijät kohtelevat tasapuolisen töykeästi kaikkia. Mitä olen huomannut. (Eli niin kuin tuossa aikaisemmin jo totesin) Ei se pelkästään minuun kohdistu. Ainakaan yleensä. Toki olen huomannut että aika usein naismyyjät tavallaan kohtelevat paremmin naisasiakkaita... Joskus vaan laitoin merkille sen, että joku naismyyjä tavallaan jutteli iloisesti ja vitsikkäästi edellä olevani naisasiakkaan kanssa, mutta sitten kun tuli minun vuoroni kassalla niin hän oli jotenkin nyrpeä vaikka yritin siinä ihan positiivisessa hengessä jutella... En nyt mitenkään yleistä tätä, mutta sellainen asia on jäänyt mieleen... Toki miesmyyjät ovat usein vielä nyrpeämpiä kuin naismyyjät...

Niin tiedän että viha ei vie eteenpäin, mutta eipä sille mitään voi kun se vihan tunne tulee siinä kassalla. Toki se menee myös aika nopeasti ohi...

Myönnän toki sen että on minullakin päiviä kun ei jaksaisi olla siellä kaupassa mitenkään ystävällinen ketään kohtaan. Mutta silti aina olen. Ainakin sillä tavalla edes että katson silmiin ja moikkaan, jos ei muuta sitten... Niinhän se toki (ainakin usein) menee, että kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan... Ikivanha viisaus...

Toivoton1234567 kirjoitti:
Minulla on aika huono vaihe nyt menossa. Niin voimaton ja väsynyt olo. Ulkona sataa. Ihan kuin olisi elävältä haudattu tähän asuntoonsa. Kukaan ei kaipaa missään. Viikonloppuna kävin kaupassa ja sanoin kassalla hei ja kiitos. Siinä se.

Ei kosto hyödytä tai kannata, mutta tuossa omassa ajatuksessani se nyt tuli vain mutkan kautta ja samalla teki jotain mikä on itselle hyväksi (eli siinä mielessä kannatti). Mutta fiksuinta olisi kun niille ikäville ihmisille ei antaisi ajatuksissaan minkäänlaista sijaa. Masentuneet aivot vain kaivavat kaikki vanhat jutut ja niihin liittyvät ihmiset esiin.

Väsymys on kurjaa. Minuakin on väsyttänyt oikeastaan kaksi kuukautta putkeen.

Niin, se olisi ideaali tilanne että voisi unohtaa kaikki ikävät ihmiset ja ikävät kokemukset. Mutta jostain syystä lähes poikkeuksetta juurikin ne ikävät kokemukset muistaa... Kai se sitten johtuu myös omalla kohdallani masennuksesta, että jostain syystä jään aina kiinni kaikkiin ikäviin asioihin... Tai en tiedä... Ehkä ihminen vain on semmoinen olento, että hän pyörittelee pääosin ikäviä asioita mielessään...

Tämä menee ohi varsinaisesta aiheesta eikä mulla olemitään erityistä tarvetta jatkaa tästä, mutta näittekö joku kuukausi sitten kun Ylellä uutisoitiin siitä miten paljon seksuaalista häirintää kaupan/terveydenhuollon alalla työskentelevät kohtaa? Sitä taustaa vasten ymmärrän hyvin ettei naismyyjä vastaa miespuolisten asiakkaiden vitsailuun tavalla jonka voi tulkita flirttailuksi - saattaisin pyrkiä välttämään sitä itsekin, ihan vaan mahdollisia ikäviä kokemuksia ehkäistäkseni.

(Ehkä sukupuolien kasvatus on nyt jo paremmalla tolalla, mutta ainakin mun nuoruudessa saama tyttöjen kasvatus tuntui keskittyvän riskien minimoimis-ajatukseen - jos jotain ahdistavaa sattuu, kumminkin joku kysyy tai ainakin miettii olitko antanut ymmärtää että seksuaalinen huomio olisi tervetullutta esim. vaatteilla tai käytöksellä.)

Mun mielestä vitsailu on jossain määrin eri asia kuin flirttailu. Tai että itse ainakin usein vitsailen kaverien kanssa, mutta ei se tarkoita sitä, että flirttailisin heidän kanssa. Minusta vaan vitsit useinkin keventävät tunnelmaa monessakin tilanteessa. Esim. sitten kaupan kassalla. Toki ihmiset on erilaisia, jotkut ottaa vitsin ilolla vastaan jotkut jotenkin sitten eivät halua huumoria elämään. Vaikkei se huumori millään tavalla olisi mitenkään pilkkaavaa tai mitään flirttailua. Itse en vain aina ihan käsitä sitä että jos ihan viatonta läppää heittää, niin miksei tavallaan ottaisi sitä "vastaan". Ainakin minun kaveripiirissä on oikeastaan ennemminkin sellainen, voisi sanoa, sääntö että huumoria pitää viljellä. Se on minusta kuitenkin yksi elämän parhaista asioista. Tai että kyllä tämä maailmassa oleminen olisi todella ankeeta jos huumori täysin esim. "kiellettäisiin". Ainakin omassa elämässäni huumori näyttelee suurta roolia. Varsinkin synkkinä aikoina, huumori voi olla todella tärkeä asia...

Palaan nyt tuohon viesti-ketjun aiheeseen. Minua im-ajatuksessa helpottaa eniten se, että mitä jos kuoleman jälkeen ei olekaan mitään? Helpottaako ketään sellainen ajatus? Minua helpottaa. En voi toki tietää, onko kuoleman jälkeen mitään, mutta sellainen ajatus kuitenkin helpottaa oloa, että jos se onkin vain unta ilman unia... Voi aivan hyvin olla, että tavallaan vain kaikki yhtäkkiä loppuu. Mitä pelättävää siinä on? Siinä voi olla pelättävää että joutuu kivuissaan kärsimään pitkään. Se voi olla hirveetä. Mutta tavallaan jos kuoleman hetki on kuin välähdys ja sitten kaikki on ohi. Toki se pelottaa. Kun ihmisellä ei voi olla aiempaa kokemusta kuolemisesta. Se on mahdotonta. Eniten minua siis siinä ainakin sitten pelottaa se, että millainen se ns. välähdys on? Mutta jos se onkin vain kuin sormien napsautus. Yhtä nopea tapahtuma... Tavallaan että valot vain sammuu yhtäkkiä... Jos se on sellainen kokemus niin ei se oikeastaan pelota... Mutta eipä sitä tiedä... En kuitenkin im:ää tee. Ei minulla mitään sellaisia aikeita ole... Kunhan vain mietin tällaisia joskus... Siis kyllä minä tiedostan, ettei kannata mitään itsetuhoon liittyvää tehdä... Mutta näitä voi pohtia filosofisesta näkökulmasta....

• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Osa pois
• Muokattu kirjoittajan toimesta 9 kuukautta, 1 viikko sitten. Syy: Lisää tekstiä

On tämä taas elämää... Hurraa! Kuinka ihanaa ja mahtavaa kaikki on... Kuinka elämä hellii... Kuinka kaikki on niin upeeta taas... No joo...

Mulla on alkanut taas kerran taistelu elämän harmautta vastaan. Saan vähän "otetta" elämään jos pääsen töihin muutamaksi päiväksi kuukaudessa.

Olen miettinyt hakeutumista opiskeleen lähinnä kai sitä että miten pääsykokeet sujuu/saanko opiskelu paikan? Tampereen ammatillisessa opettaja koulussa olisi yksi 1,5-vuoden linja, joka voisi tuoda lisää töitä?

Kotoo ne ei tule kyseleen opiskeleen niin pitää hakeutua.

HerKaramazov kirjoitti:
Mulla on alkanut taas kerran taistelu elämän harmautta vastaan. Saan vähän "otetta" elämään jos pääsen töihin muutamaksi päiväksi kuukaudessa.

Olen miettinyt hakeutumista opiskeleen lähinnä kai sitä että miten pääsykokeet sujuu/saanko opiskelu paikan? Tampereen ammatillisessa opettaja koulussa olisi yksi 1,5-vuoden linja, joka voisi tuoda lisää töitä?

Kotoo ne ei tule kyseleen opiskeleen niin pitää hakeutua.

 

 

Okei. Hyvä. Itse en enää hae opiskelemaan. Lähinnä panostan vain urheiluun...

Tuntuu että ainoa pelastukseni olisi im. Mutten viitsi yrittää sitä sillä se voi epäonnistua. En vain yksinkertaisesti jaksaisi enää tätä kärsimys-näytelmää... En ole uskovainenkaan, niin en saa uskonnosta lohtua... Pelkkää epätoivoa tämä eläminen... Pelkkää itsensä ylittämistä koko ajan... Olen kateellinen niille jotka saavat voimaa uskosta... Tuntuu että olen kokenut jo liikaa kaikkea mahdollista... Tuntuu kuin olisi elänyt jo 100 vuotta... Täysin umpikujassa sitä on koko ajan... Elämä vaatii hirveitä ponnistuksia... Jo kaupassa käynti on hirveä ponnistus... Olemassaolo on jo myös hirveä ponnistus... Mutta im on niin vaikea toteuttaa, etten sitä tee. Joten jatkan vain kärsimistä päivästä ja viikosta toiseen... Mutta silti ajatus im:stä lohduttaa. Vaikken tiedä mikä siinä lohduttaa... No ei huolta, en tee im:ää. Jotenkin sitä vaan on niin masentuneita ajatuksia...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 8 kuukautta, 4 viikkoa sitten. Syy: Lisää tekstiä

Joskus ainakin itselleni itsemurhan ajattelu on pakofantasia. Sitä, ettei oikeastaan halua kuolla, mutta elämä tuntuu liian vaikealta, mitä minäitse89:kin kuvasi. Mutta olen kokenut myös jaksoja, joissa itsemurha on alkanut tuntua todelliselta vaihtoehdolta, toisen vaihtoehdon ollessa kärsimyksentäyteinen ja toimintakyvytön elämä. Joitain kertoja minulla on ollut suunnitelmia, mutta en ole ikinä yrittänyt toteuttaa niitä. Joskus itsemurhainen ajattelu ja kokeminen imaisee niin sisäänsä, etten ajattele enää selkeästi, ja nämä ovat niitä oikeasti vaarallisia tilanteita. Näissä hetkissä ei oikein se uskontokaan lohduta, paremminkin pelottaa miten itsemurhaajan käy rajan takana. Oikeastaan, kun sanon asian suoraan, itsemurhaan liittyvä helvetinpelko on suojellut minua itsemurhalta. Eihän itsensä tappava ihminen yleensä täysin tolkuissaan ole, ja asiaan liittyy tavallisesti alentunutta syyntakeisuutta, mutta kristillisessä traditiossa itsemurha on murhan alatyyppi. No, nämä ovat näitä omia pohdintojani, mutta rehellisyyden nimissä avaan vähän sitäkin, että uskonto ei aina pelkästään lohduta.

Tällä hetkellä en ole itsemurhainen, mistä olen hyvin kiitollinen. Hoidon tehostaminen on auttanut. Uudet lääkkeet taitavat tosin valvottaa. Tänäkin yönä heräsin pirteänä, ja kirjoitan tätä aamuviideltä. Unettomuudesta ja itsemurhaisuudesta valitsen ilmeenkään värähtämättä uniongelmat. Vuosia meni siinä itsemurhaisessa sumussa, enkä toki ole täysin kuivilla vieläkään. On epätoivon alhoja. Oikeastaan näen kaksi aiheuttajaa itsemurhalle: akuutti ja sietämätön henkinen ja/tai fyysinen tuska sekä toivottomuus ja merkityksettömyys. Molempia olen kokenut. Kirjoitan välillä kaunopuheisesti merkityksestä, mutta arjen keskellä se on silti välillä hukassa. Keskimäärin minulla on ainakin teoreettinen pohja merkitykselle, mutta on eri asia pitää merkitystä totena kuin kokea se todeksi arjessa. Mutta työstän asiaa, ja ehkä juuri asian tärkeyden vuoksi kirjoitan siitä.

Haluaisin varovasti ehdottaa, että lukisit merkitystä ruokkivaa filosofiaa kuten humanismia. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta nykyajassa humanismi on ehkä relevantein sekulaari merkityksen lähde. Olen tässä aika pragmaattinen - jos nihilismi ei auta, eikä pysty uskonnolliseksikaan alkamaan, niin miten olisi tämä kolmas vaihtoehto? Toisten auttaminen tuottaa yleensä merkityksen kokemuksia. Vaikka jokin pieni vapaaehtoistyö? Jos pidät kissoista, niin kissojen turvakodissa, jos tulet toimeen ikäihmisten kanssa, niin seniorien ystävätoiminnassa, jos ilmastonmuutos tuntuu uhalta, ala kehittää ekologista elämäntapaa ja puhua sen puolesta. Ihan mitä vain, mikä synnyttää edes pienen olemassaolon kipinän. Enkä tosiaankaan sano tätä yläpuolelta, vaan vertaisena, mahdollisesti terveyden puolesta jopa alapuolelta. Näin selvitään. Merkitys etsitään niin kuin elämä riippuisi siitä, koska se todellakin usein riippuu siitä.

Juurikin pakofantasia se on. Kun tuntuu että tämä elämä sisältää liikaa kipua. Kaikenlaista kipua. Olen miettinyt sitä kysymystä pitkään että: Onko millään mitään väliä periaatteessa?

Kun ainut asia oikeastaan mitä pitäisi vältellä on kuolema, mutta kuitenkin ihminen kuolee jossain vaiheessa. Tavallaan itsekin elän illuusiossa. Että elämäni olisi jossain mielessä tuhoutumatonta. Mutta ei se ole. Itsemurha periaatteessa on ainut asia mitä ei kannata tehdä, mutta silti mielessä se pyörii. On jotenkin paradoksaalista omalla kohdallani, että joskus haluaisin tehdä teon, jota en halua tehdä. Ja joka on kaikista huonoin vaihtoehto. Mutta jotenkin niin outoa, että tämä elämäkin näyttää sitten kuitenkin niin kurjalta. Ehkä elämä on kurjaa mutta kuolema on sitten sitäkin kurjempi asia.

Itse en voi oikein hirveästi ottaa kantaa noihin uskon asioihin, kun en osaa niistä mitään sanoa. Jumala voi olla olemassa tai sitten ei. Ei sitäkään voi millään tietää. Sanon vaan että pahalta näyttää. "Luonto" on voinut aivan hyvin ns. luoda ihmisen. Evoluution myötä. Mutta joo, ymmärrän kyllä senkin minkä takia ihmiset uskovat esim. Jumalaan. Minusta uskomalla voi välttää (ehkä) nihilismin josta olikin joskus puhetta. Minusta vaan tuntuu, että itse olen välillä nihilismin keskellä. Kun mietin että mihin tässä elämässä voi enää luottaa tai mihin voi uskoa? Ehkä pitäisi luottaa siihen että elämä kantaa. Pitäisi uskoa itse elämään. Mutta kuinka vaikeeta se onkaan.

Noi on hyviä ideoita mitä ehdotat Pyhiinvaeltaja: vapaaehtoistyöt yms. Mutta minulla on se ongelma että väsyn hirveän nopeasti. En jaksa tehdä mitään pitkään. Oikeastaan nyt tajusin mikä tässä elämässäni mättää. Se että en jaksa pitkäjänteisesti tehdä mitään. En jaksa esim. lukea mitään kirjaa pitkään, paitsi jos aivan pakotan itseäni. Yms. Mutta toisaalta pystyn pakottamaan itseäni kyllä. Oikeastaan pakotan itseäni jatkuvasti. Pakotan itseni kauppaan. Pakotan itseni lenkille. Jne. Mieletöntä pakottamista tämä koko ajan on. Elämästä on tullut jotenkin mieletöntä. Hirvittävän tylsää. Nihilististä. Mutta niin kuin Schopenhauerkin asian ilmaisi, niin ehkä ihmisellä on tahto elää. Jokin metafyysinen tahto. Keho tahtoo elää. Täytyy tahtoa kaikkea. Juuri toisinpäin kuin buddhalaisuudessa, jonka mukaan pitäisi lopettaa tahtominen. Mutta se on mahdotonta....

Ehkä sen nyt tässä vaan haluan ilmaista että nihilismistä en pääse millään pois. En kerta kaikkiaan. Ehkä olennaista on sitten se että pitää vain kestää nihilismi...

On hyvin ymmärrettävää, ettei jaksa mitään. Itsekin olen paljolti siinä tilanteessa. Minulla oli vuosia pieni vapaaehtoistyö vammaisten parissa, minkä koin mielekkääksi ja palkitsevaksi, mutta toisaalta töiden jälkeen olin aina hetken sekavampi ja mahdollisesti dissosiatiivisempi. Nyt haaveilen, että kuntoutumista tapahtuisi sen verran, että voisi jotain pientä tehdä. Kun katson asiaa järjellä, vaikuttaa kuitenkin siltä, että kannattaisi keskittyä kotiin ja läheisiin.

Ihmisellä on tosiaan, ainakin mielen toimiessa tarkoituksenmukaisesti, halu elää. Tästä hyvin erilaisetkin elämänkatsomukset ovat samaa mieltä. Ja kirjoitit aiemmin hienosti "kapinoinnista merkityksettömyyttä vastaan". Vähän siihen sävyyn, että juuri se eläminen on tätä kapinaa. Ajatus tuntui itsestänikin voimaannuttavalta.

Tahtominen on luonnontieteenkin näkökulmasta elämän merkki. Aivojen mielihyväjärjestelmä toimiessaan synnyttää halua asioihin ja resurssien keräämiseen. Tämä on itselläni ollut yksi selkeä voinnin mittari: kun olen lakannut haluamasta mitään, olen masentunut syvästä tai masentunut syvästi, ja sen takia lakannut haluamasta. Sikäli tahtominenkin voi olla elämää ylläpitävä voima.

Myös viimeisessä lyhyessä kappaleessasi on paljon viisautta. Ensinnäkin se, että ihminen paljolti tulee siksi, mikä on: yleensä ihmisen elämänkatsomus "pukee" ihmistä. Se tuntuu luontevalta, ja sen tietoinen muokkaaminen on väkinäistä. Ehdotin uusia näkökulmia lähinnä, koska kuvaat myös nihilismiin liittyvää kärsimystä. Toisaalta olet nihilismistä jo löytänyt syitä elää: elämä itse, kapinointi absurdia vastaan ja tahto asioihin. Oikeastaan olet esittänyt nihilismin paljon kauniimmin, kuin mihin olen törmännyt kirjallisuudessa. Ja sitten se, että valitsemalla nihilismin, voi olla vapaa nihilisti traagisen sijasta - se on aivan totta. Joskus ihmisen pitää valita itsensä ja ajatuksensa.

Tosin huomaan myös, että nihilismisi ei kata kaikkea. Et muuten sanoisi, että vapaaehtoistyöt ovat periaatteessa hyvä idea. Kiinnostuit vähän toisten auttamisesta, etkä pitänyt asiaa täysin yhdentekevänä. Sinussa lienee enemmän humanismia ja altruismia, kuin tietoisesti ajattelet. Ne voivat olla lisäsyitä elää. Vaikka ei mitään jaksaisikaan, ne ohjaavat toimintaa arvoina - sitä, miten kohtelet lähipiiriäsi, miten kirjoitat netissä, miten suhtaudut vaikkapa pakolaisiin jne. Arvot ovatkin monen tahtomisen taustalla ja sikäli elämän puolella (elleivät ne ole ihan vinksahtaneet, mikä on harvinaista mutta mahdollista). Sinulla on uskoakseni paljon hyviä ja rakentavia arvoja, joiden tunnistamisesta voisit hyötyä. Ne eivät poissulje nihilismiä tai eksistentialismia - voit tietoisesti ja radikaalisti valita olla sinä kaikista mahdollisista identiteeteistä, ja löytää merkityksen juuri omassa valitsemassasi identiteetissä.

Ja jos olen ihan väärässä, niin pyydän anteeksi liioittelevia tulkintojani.

Minulla joo sama tilanne, että ehkä nyt järkevintä keskittyä vain pieniin asioihin kuten kodin siistinä pitämiseen ja ulkoiluun.

Se kapinointi ajatus on alunperin Albert Camus'n. Minustakin se tuntuu voimaannuttavalta. Ja olen huomannut, että elämä tosiaankin on tietynlaista kapinointia. Ja niin kuin Nietzsche asian ilmaisi: itsensä ylittämistä. Nietzschen mukaan ihmisen on pakko lähes joka päivä ylittää itsensä. Hänellä oli myös termi "Viimeinen ihminen" jolla hän tarkoitti sellaista ihmistä joka menee vain mielihyvän perässä koko ajan ja joka ei "ylitä" koskaan itseään. Nietzschen mielestä liiallinen mukavuus elämässä ei välttämättä ole aina hyvä asia. No, hän oli kyllä aika ankara joissain näkemyksissään. Ei hänen kaikkia sanomisiaan kannata välttämättä ihan todesta ottaa.

Nietzsche oli myös sitä mieltä, että nihilismin voittaa tulemalla Yli-ihmiseksi. Mutta minkälainen Yli-ihminen sitten on? Sitä hän ei mielestäni määrittele tarpeeksi selkeästi. Hän vain sanoo että ihminen on "silta" eläimen ja Yli-ihmisen välissä. Mutta vähän hämäriä nuo Nietzschen vertaukset kyllä.

Se tahto varmaan on sitten erilaisten ns. "halujen" tyydyttämistä, kuten ruokahalun yms.

Niin, en ehkä tiedosta kaikkia arvojani, jonka takia olen ajatellut olevani nihilistisessä tilassa. Ehkä parempi sana tuolle tilalle olisi masennus. Sillä kyllä minä periaattessa uskon ihmiseen edelleen. En siltä osin ole nihilisti. Uskon jossain määrin elämään. Tai on ainakin halu uskoa. Siinä mielessä kyllä kallistun eksistentialismin puolelle, että ihmisen olemassaolo on ehkä se tärkein asia minulle. Vaikka olemassaoloon kuuluu sairauksia, vaivoja ja muitakin vaikeuksia, niin kuitenkin.

Schopenhauer sanoi että ihmisellä on sokea tahto elää, niin minusta tuo tahto elää on ehkä kuitenkin kaiken pohjana. Ja en tiedä mitä sokeaa siinä on... No, Schopenhauerilla oli omat pessimistiset näkemyksensä...

Hyviä pointteja sulla Pyhiinvaeltaja... Kiitos niistä.