Tänään ollut taas aika hankala päivä. Synkkiä ajatuksia. Vaikka sää on aurinkoinen. En tiedä miksi ajattelen niin synkkiä juttuja päivittäin... Pitäisi varmaan päästä töihin... Vaikka jokin tosi fyysinen työ, ettei koko ajan kelaisi näitä ikäviä juttuja... En vielä joitakin vuosia sitten ihan näin synkkiä asioita mielessä pyöritellyt... Se mitä oikeasti haluaisin nyt on: Että saisin olla kotona. Miettimättä negatiivisia juttuja. Ihan vaikka olla vaan... En tiedä enää onko tämä masennusta vai mitä tää on? En tiedä johtuuko tämä nyt sitten yksinäisyydestä? Kun ajattelen millaista elämä oli esim. 10 vuotta sitten, joo ongelmia oli silloinkin, mutta elämä jotenkin tuntui elämältä silloin. Hyvältä. Kai sitten sen takia kun olin nuori silloin. Tai tietenkin aika kultaa muistot. Tiedän toisaalta että voin näitä im-juttuja ajatella vielä vaikka 30 vuotta, enkä silti toteuta suunnitelmia... Mutta olen alkanut kyllä ihmettelemään tätä asiaa... Onko asia niin että useimmat ei niitä kelaa? Että useimmat vaan ns. tanssii elämän läpi juuttumatta im-ajatuksiin? Kun taas joillekin jostain syystä tulee tämä im-ajatus-taakka kannettavaksi. Tuntuu että se ei vielä riitä että maailmassa on erilaisia somaattisia sairauksia, pandemioita yms. Vaan sitten pitää vielä kaiken lisäksi kestää näitä omia synkkiä ja hurjia ajatuksia... Ja kaiken lisäksi ikääkin tulee koko ajan lisää, eikä sekään ole hyvä asia ainakaan keholle... On tämä maailma vaan niin kummallinen paikka...

Eieiei kirjoitti:
Minä taasen koen yksinäisyyttä supermaketissa. Kirjasto on paratiisi. En vain ehdi tai muista tai jaksa tai älyä mennä kirjastoon.

Mulle on oikeastaan sama onko kirjastossa vai marketissa, kunhan näkee ihmisiä. Yksin kämpässä en pysty olemaan koko päivää. Tulee liian nuutunut olo.

Pitäisi jotenkin päästä siitä yksinäisyyden tunteesta pois.  Se on omalla kohdallani kummallista, kun ensiksi haluan muitten seuraan ja sitten hetken päästä haluan olla taas yksin.

Kai sitä sitten olisi seuraa enemmän, jos elämä olisi mennyt vähän paremmin nuoruudessa. Kun pitikin sairastua... Tarkoitan että jos olisi päässyt opiskelemaan silloin ja olisi nyt esim. töissä niin ehkä niitä kavereita olisi huomattavasti enemmän. Ja olisi menoja. Olisi actionia. Eikä elämä olisi tätä kodin ja supermarketin välissä ravaamista. No ehkä itsellä sitten on liian kovat odotukset elämän suhteen... Haluaisin vaan että elämässä oikeasti tapahtuisi jotain... Ettei tää olisi vaan päivästä toiseen tätä samaa... Mutta tätä tää nyt on. Pitää vaan yrittää keksiä tekemistä, koska jos ei tee mitään, jos ei mene minnekään, niin sitten ainakin masentuu...

Miettii tätä elämän kulkua: Että eka synnytään, ollaan lapsia, nuoria. Ja kaikki on vielä kohtalaisen hyvin yleensä silloin. Ja sitten alkaa ikää tulla ja kaikkea ikävää. Ja ihminen ei ole enää niin fressi. Luut haurastuu. Yms. Että silloin joskus aika nuorena, kaikki näyttää olevan hyvin elämässä. Jaksaa tehdä asioita. On energiaa. Mutta sitten täyttää 30 ja alkaa vanhenemaan. Ja yhtäkkiä huomaa ettei elämä enää ole ratki riemukasta. Että ehkä parikymppisenä itse olin sellainen etten tavallaan miettinyt tulevaisuutta hirveän pitkälle. Saatoin joskus juoda alkoholia silloin yms. Mutta jossain vaiheessa totuus hiipi elämään. Että ei tämä elämä lopulta ole vain nautintoja varten. Viimeistään 30-vuotiaana sen tajusin. On otettava vastuu omasta elämästä. Kaikki on lopulta siitä kiinni...  Kohtalo on aika pitkälle omissa käsissä...

Mitäköhän tässä elämässä pitäisi vielä tehdä? Kaikki tuntuu niin turhalta. Tavallaan elämä on hirvittävän tylsää välillä. Joo, toki voi mennä vaikka kirjastoon yms. Mutta sieltäkin lähtee sitten melkein heti pois. Tuntuu että pitää olla koko ajan menossa johonkin. Mutta silti ei näe mitään rationaalista syytä, että miksi pitää mennä johonkin. Kunhan vaan menee. Ei voi hautautua kämppään. Tulee niin mieleen koko ajan eksistentiaaliset kirjat. Esim. Arosusi. Siis kun tätä elämää tarkastelee. Että tärkeintä on olemassaolo, mutta välillä haluaisi vähän edes nauttia elämästä. Mutta kun nautinnot on niin vaarallisia. Alkoholi yms.

Ihminen tuntuu olevan ainut eläin, joka miettii elämän tarkoitusta. Tai paremminkin ainut olento. Mutta vastausta ei saa. Muuta kuin sen että täytyy koko ajan jatkaa olemassaoloa. Mutta voiko se olla elämän tarkoitus? Siltä se näyttää. Että loppujen lopuksi ei ole muuta kuin ihmisen tarve jatkaa eteenpäin. Hyvä niin. Mutta sitä jotenkin vaan toivoisi että oikeasti olisi jokin muukin tarkoitus tällä elämällä...

Tarkoitus on löytää tarkoitus, mutta mikä sen tarkoitus sitten on? Jokaiseen vastaukseen voi aina lisätä "mutta miksi?" Kysymys, joka ei pääty ollenkaan ja silti ihminen on tuomittu sitä pohtimaan. Ehkä tämä sittenkin on tietokonesimulaatio. Loputon luuppi.

Ikää tulee lisää niin huomaamatta. Tänäänkin juuri mietin, että mitä hyvää tulevaisuudessa enää edes voisi olla? Elämä ei koskaan kunnolla alkanut ja nyt aika alkaa loppua. Edessä vain yksinäinen vanhuus.

Kaiken turhuus vain vahvistuu. Tämä kirjoituksenikin on ihan turha. Ei tämä hyödytä ketään. Jatkaa vain samaa ankeutta.

Toivoton1234567 kirjoitti:
Tarkoitus on löytää tarkoitus, mutta mikä sen tarkoitus sitten on? Jokaiseen vastaukseen voi aina lisätä "mutta miksi?" Kysymys, joka ei pääty ollenkaan ja silti ihminen on tuomittu sitä pohtimaan. Ehkä tämä sittenkin on tietokonesimulaatio. Loputon luuppi.

Ikää tulee lisää niin huomaamatta. Tänäänkin juuri mietin, että mitä hyvää tulevaisuudessa enää edes voisi olla? Elämä ei koskaan kunnolla alkanut ja nyt aika alkaa loppua. Edessä vain yksinäinen vanhuus.

Kaiken turhuus vain vahvistuu. Tämä kirjoituksenikin on ihan turha. Ei tämä hyödytä ketään. Jatkaa vain samaa ankeutta.

Hyvinkin voidaan olla tietokonesimulaatiossa. Sittenkin voi kysyä, että mikä tämän simulaation tarkoitus on.

Mietin että jos toisaalta vaan täyttäisi elämän menoilla. Ja yrittäisi unohtaa sen "miksi" kysymyksen. Koska ajattelen, että mitä se filosofisten kysymysten pohtiminen toisaalta auttaa, kun kuitenkin on elämä elettävänä. Pitää syödä, urheilla yms. On mentävä paikasta toiseen. Mutta silti niitä kuitenkin pohtii.

Kai kaikki on vähän kiinni siitä miten johonkin asiaan suhtautuu. Voin suhtautuu esim. tähän omaan tekstiini niin, että tämä kirjoittaminen on täysin turhaa. Että ei tästä ole kenellekään hyötyä. Että on täysin turhaa tehdä oikeastaan mitään. Että kaikki on turhaa. Mutta sitten elämä ajautuu sivuraiteille, luulen. Koska jos ajattelen että ei millään ole mitään väliä. Niin elämästäni varmasti tulee huonolaatuista. Koska ihmisellä kuitenkin on tämä keho, joka vaatii ns. huoltoa. Ja jos esim. ajattelen että on aivan turha syödä, niin silloinhan joudun kärsimään hirveästi, jos en syö. Niin kuin filosofi Peterson sanoi: On vältettävä turhaa kärsimystä. Ja on varottava ettei elämästä tule Helvettiä.

En tiedä tulevaisuudesta. Mietin vaan välillä sitä Raamatun kohtaa missä Jeesus sanoo että: On mentävä päivä kerrallaan. Ehkä sitten pitää niin tehdä.

Ehkä Peterson on siinä oikeassa, että vaikka elämä tuntuisi turhalta, niin silti pitää varoa ettei elämästä tule hirveää kärsimys näytelmää. Toki elämässä usein on jonkin asteista kärsimystä, mutta pitää varoa ettei kaikki muutu ns. "Helvetiksi".

Välillä mietin, että jos vain pääsisi pois. Jos kuolema on sama asia kuin nukkuminen... Tuntuu välillä että on liikaa ongelmia ja sitten sitä jotenkin vaan kahlaa eteenpäin... Miksi pitää jatkaa olemista väkisin? Se on se kysymys mitä ajattelen usein. Tiedän että im on tabu. Tiedän, että se on äärimmäinen teko... Tiedän että se on luovuttamista. Ja sitä tekoa ei ihmisyhteisöissä hyväksytä. Ehkä hyvä niin, mutta tuntuu että tämä elämä ei mua vie eteenpäin. Tunnista toiseen vain katselen kelloa ja mietin että mitäköhän tässä tekisi oikein.

On päästävä taas kohta ulos kämpästä. Ihan sama minne... Im olisi aivan tehtävissä minä hetkenä hyvänsä... Koko oma elämä on vain sitä että yrittää vältellä kyseistä tekoa... Siis tuntuu että elämä on pohjimmiltaan juuri sitä. Ei mitään muuta. Elämä ei ole retki. Elämä on vain sitä että ihminen pyrkii siirtämään koko ajan äärimmäistä tekoa hamaan tulevaisuuteen... Ainakin minusta tuntuu siltä että elämä on juurikin sellaista... Ei toisaalta millään muulla ole oikeastaan väliä, kunhan vain pysyy tässä leikissä mukana...

Minäitsen kanssa aihetta on taidettu sivuta jo aiemmin mutta kysyn muilta: huomaatteko jos teillä on itsemurhaan/masennukseen liittyviä pakkoajatuksia? Monesta kirjoituksesta välittyy kuva jossa ne epätoivoisimmat tai kyynisimmät mietteet näyttävät olevan osa sellaista ajatuskehää joka pyörii päässä automaattiohjauksella, ja tästä (loppuunsa ehkä aika pienestä) ajatuskehästä tulee helposti koko maailma. Jokin muu elämän sisältö, on se sitten työtä, vapaaehtoistyötä, liikuntaa tai muuta harrastusta joka ei liity millään tavalla filosofisiin pohdintoihin (jos ne tuntuvat helposti johtavan vain kaiken järjettömyyden miettimiseen), voisi auttaa luomaan uusia uria tai polkuja, joita ajatukset voisivat edes välillä kiertää. Ja sitten niitä muita ajatuksia tai toimintoja vaan toistaa päivästä toiseen kärsivällisyyttä ja itsemyötätuntoa harjoittaen, luottaen siihen että jonain päivänä ne alkavat viedä tilaa itsemurhaan liittyviltä ajatuksilta.

Tuohon minäitsen tuomitsemiskommenttiin liittyen, en ole vakuuttunut siitä että itsemurhan tehnyt jotenkin kollektiivisesti tässä yhteisössä tuomitaan. Luulen että tapahtumaa pidetään vaihtelevassa määrin surullisena (joillekin se voi tuntua tosi traagiselta, toisille se on luultavasti melko yhdentekevää ellei vartavasten rupea asiaa miettimään ja omaa empatiaa herättelemään), mutta vaikea kuvitella ihmistä joka vihaisi ilmiötä niin paljon että jaksaisi sen takia lähteä tuomitsemaan tekoa tehnyttä ihmistä.

Edelliseen aiheeseen kokonaan liittymättä, ei kai sillä ole hirveästi väliä mitä muut ihmiset ajattelevat? Jos yksittäinen ihminen ei pidä sinusta tai hyväksy sinua, se pilaa todennäköisesti korkeintaan yhden (tai korkeintaan muutaman) ihmissuhteen (jos kyseinen henkilö on ällöpylly kiusaaja joka yrittää mustamaalata sinua omalle lähipiirilleen... mutta se nyt kertoo enemmän hänestä kuin sinusta). On olemassa muita ympyröitä, joissa sinut saatetaan hyväksyä paremmin, kun niitä vaan onnistuisi löytämään.

Toivon kovasti, että löydätte rohkeutta etsiä elämää joka on muutakin kuin päivästä toiseen selviämistä. 💚

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 4 kuukautta sitten. Syy: kohde

Keukokuume on paremmassa jamassa kuin viimeviikolla. Antibiotti teki ripulin, johon oli haettava maitohappobagteeri kapseleja.

Kun on fyysisesti riitävän huonossa kunnossa ei jaksa pohti muuta kuin ruokaa, unta, koira ulos, lääkkeet, ja uudestaa alusta.

Jaksoin soitella päivällä kitaraa puolisen tuntia.

Voi olla et menee kuukausia et pääsee jonkin näköiseen fyysiseen kuntoon, jolla ei tunnu olevan suuremmin väliä.

Kuuntelen kirjaa ja ehkä nukahdan siihen?

Yksinäisyys aiheuttaa helposti sen, että ajatukset alkavat kiertää omaa synkkää kehäänsä ja sitten siitä kaivertuu tuonne aivoihin niin syvä ura, ettei siitä ole helppo päästä pois. Ja vaikka välillä hetkeksi pääsisikin, niin lopulta tippuu sinne samaan kuoppaan takaisin ihan pienistäkin tönäisyistä, mitä elämä niin mielellään eteen aina tuo. Kun joutuu olemaan pitkään yksin vain omien ajatustensa kanssa, niin mistään ulkopuolelta ei tule mitään mikä syöttäisi sinne sekaan mitään päinvastaisia ajatuksia tai kyseenalaistaisi niitä.

Jos voisi hyvin henkisesti, olisi läheisiä ihmisiä ja elämä mallillaan, niin tuskin silloin ajautuisi miettimään jatkuvasti mitään elämän turhuutta ja tarkoituksettomuutta. Pahasta olosta se kaikki pohdinta kumpuaa. Ei mitään ahdistustakaan voi loputtomasti paeta vaikka liikuntaan, työntekoon tai muuhun aktiviteettiin. Ahdistus palaa aina takaisin.

Ahdistus tuntuu olevan elämän perus-elementti. Tai ainakin ahdistus koko ajan väijyy taustalla. Toki elämässä voi olla iloa yms. Mutta ainakin mun elämässä se menee niin, että tietty sellainen epätoivo on koko ajan päällä. Tai vaikuttaa taustalla.

Joo, kyllä se varmaan yksinäisyys on joka noita negatiivisia ajatus-kehiä tuottaa. Mutta miten murtautua vapaaksi yksinäisyydestä? Jotkut kaverit menneet naimisiin. Toiset seurustelee. Mutta mitä minä olen tehnyt elämässä? Ollut yksin vuodesta toiseen, enkä ole edes työpaikkaa saanut. Saati kumppania. Olen vain kärsinyt kämpässäni. Ja sitten sitä yhtäkkiä huomaa että tavallaan ei ole enää niin nuori ja fressi. Eikä tavallaan ole enää "intoa" lähteä esim. tinder-treffeille yms.

Joo, niin se on että ei voi loputtomasti paeta. Olen jo tässä about kyllä 10 vuotta paennut, koska en tiedä miten muutenkaan pystyisin elämään ahdistuksen kanssa. Tai toki voi sen yrittää kohdata ja sitten kärsiä vaan, mutta sitten alkaa im-kehä taas pyörimään päässä.

Kyllä se im-kehä aika automaattisesti sitten pyörii mielessä. Ja aiheuttaa ikäviä tunteita. Jos olisi voimia enemmän, niin varmasti yrittäisin aktiivisesti päästä irti siitä kehästä. Menisin erilaisiin keskustelu-ryhmiin tai vastaaviin. Mutta jossain mielessä olen hyväksynyt sen kehän osaksi itseäni. Että tavallaan alkaa olla jo "normaalia" että ne ikävät ajatukset mielessä pyörii. Ja se tuntuu jo olevan jonkilainen "sääntö", että jokaisen epäonnistumisen tai vastaavan jälkeen, mielen täyttää aina sellainen vaihtoehto, että mitäpä jos poistuisi täältä. Mutta hyvä asia siinä on se, että tiedän sen tunteen menevän ohi aika nopeeta. No joskus se voi kestää tunnin tai pari, mutta kyllä se aina ohi menee.

Mietin tässä että eipä sillä oikeastaan sitten toisaalta ole väliä, vaikka ihmiset tuomitsisivat itsemurhan, sillä se itsemurhan tehnyt ei ole enää kuulemassa niitä tuomitsevia sanoja. Ainakaan todennäköisesti ei ole. Se nyt sitten on eri kysymys että voiko kuoleman jälkeen olla mitään...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 4 kuukautta sitten. Syy: korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 4 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Miettii sitä myös, että ihmisen elämä kyllä on tehty liian vaikeaksi. Siis siinä mielessä, että on noita sairauksia yms. Että joo hyvällä säkällä voi 80 vuotta elää, mutta vain hyvällä säkällä ja sekin vaatii hirveästi sitkeyttä.

HerKaramazov: Samanlaista oli minulla kun korona iski päälle. Makasin vaan ja toivoin parasta. Mutta nyt ei ole mitään ns. somaattista sairautta, niin taas voi rauhassa pohtia näitä im-juttuja...

Lainasin kirjastosta Itsemurhan-filosofia kirjan. Oon sen jo kyllä aiemminkin lukenut, mutta täytyy taas lukea, kun mieli näimmä koko ajan jahtaa noita itsemurhaan liittyviä asioita. Tavallaan sitä voi tippua sellaiseen mustaan monttuun, jossa ajatukset kiertää vain synkkiä aiheita. Mutta ehkä sitten sinne monttuun on tiputtava jossain mielessä. Ainut mikä enää kimaltelee tunnelin päässä on muiden ihmisten seura. Onneksi nyt edes on tämä tukinetti.

Saduissa aina sanotaan, että he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Kuinka sitä toivoisikaan että elämä olisi satu. Mutta tuntuu siltä että elämässä voi olla täysin onnellinen ehkä vain lapsena. Kun ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta nyt kun ei enää ole lapsi, eikä luokitella enää edes nuoreksi aikuiseksi, niin elämää on katsottava suoraan silmiin. Ja se vasta vaikeaa onkin. Mutta sitten sitä miettii, että jos elämässä ei voi mistään nauttia, jos elämä on vain kehon kunnossapitoa, niin on tämä kyllä aika ankea pesti tämä ihmis-elämä. Kun ei voi edes alkoholia juoda, kun sen nyt tietää mitä siitä seuraa. Ei voi tupakkaa polttaa kun tietää mitä siitäkin seuraa. Ei voi esim. napsia mitään pillereitä, kun niistäkin olisi varmaan haittaa. Ja mitä jää jäljelle: Pelkkä puhdas henkinen kärsimys. Toki voisi sanoa, että mieluummin henkinen kärsimys kuin fyysinen kärsimys. Mutta ei se henkinenkään kärsimys mitään ihanaa ole. Monet uskonnot kyllä siinä mielesää oikeassa, että elämä on aika pitkälle kärsimistä. Ei ehkä minuutista toiseen, mutta kaikkiin tekoihin liittyy aina kärsimys. Ajatuksiin liittyy kärsimys. Sanoihin liittyy kärsimys. Ja sitten välillä tuntuu siltä että jokin raja on ylittynyt. Jokin kärsimyksen raja. Että mieli on täysin musta. Ja siinä kärsimyksessä sitä vaan sitten möllöttää, kunnes tulee taas ilta ja pitää mennä nukkumaan. Sellaista usein on ainakin oma elämäni. Ja sellaista todennäköisesti on loppu elämäni. Ei ihminen kuitenkaan saa päättää kaikesta omassa elämässään. Syntymää ei voi päättää. Sairauksia harvoin voi valita. Elämän pituuttakaan ei periaatteessa voi päättää, ellei sitten tee sitä viimeistä tekoa. Mutta se tuntuisi luovuttamiselta. Ainut mitä henkilökohtaisesti näen tulevaisuudessa on vain selviytymiskamppailu. En näe mitään muuta. Päivästä toiseen mielessä vain se että on pakko jatkaa, on pakko jatkaa... Sellaista tämä oleminen nyt tuntuu olevan... Teillä muilla voi olla aivan erilaista... Mutta en voi puhua muuta kuin omasta elämästäni... Että tällaista tämä nyt on... Toivottavasti teillä menee paremmin... Paranemisia HerKaramazoville...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 4 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Noin se minullakin menee, että ahdistus väijyy aina taustalla. Vaikka olisi hetkellisesti ihan hyvä hetki, niin siinä on aina se varjo mukana. Ihan kuin se hetki ei olisi aito ollenkaan. Että vain teeskentelen sen hyvän hetken, kun olen vaikka kävelyllä, ja todellisuus on ihan muuta. Tiedän, että se varjo sieltä taustalta voimistuu taas myöhemmin ja muuttaa kaiken mustaksi.

En ole ennen kuullutkaan mistään Itsemurhan filosofia -kirjasta. Täytyypä tutustua.

Sören Kierkegaard kirjoitti muistaakseni että: "Ihminen on epätoivoinen vaikkei hän itse sitä tietäisi." Kai hän sitten tarkoitti, että ihmisen elämä yleisesti ottaen on aika epätoivoista, siis kun miettii tätä elämän kulkua.

Niin, kai se sitten näin on että jokaisella hetkellä on se varjo. Ajattelin että se varjo tulee siitäkin, että jokaisesta hetkestä on otettava vastuu. Ja se vastuun ottaminen harvoin tekee iloiseksi ihmistä. Siis meinaan sitä, että jos esim. ihminen alkaisia käyttään vaikka alkoholia, niin alkoholi varmasti tekisi ihmisen iloiseksi, mutta kännissä hän ei ottaisi välttämättä vastuuta omasta elämästään ja se on vaarallista. Eli ehkä liika iloisuuskin voi olla vaarallista ja varjottomuus, en tiedä. Ahdistus tuntuu tulevan usein sen vastuun oton kautta. Ainakin itsellä...

En tiedä viitsinkö enää lukea tuota Itsemurhan-filosofia kirjaa. Tuntuu että mieli synkkenee entisestään sitä lukiessa. Vaikka toisaalta, se on kyllä mielenkiintoinen kirja...

Koko ajan vain se fiilis, että on kestettävä minuutti kerrallaan tätä elämää... Välillä jopa sekunti... En tiedä miksi on kestettävä? Jotenkin vaan tuntuu siltä että on pakko jatkaa eteenpäin. Pitää vain sinnitellä. Aivan kuin kala kuivalla maalla. Jostain on aina löydettävä voimaa jaksaa seuraavaan päivään. Sitten taas seuraavaan. Ihan sama onko selviytyminen edes rationaalisin vaihtoehto. On silti vain jaksettava. On ihan pakko. On vaikka sitten vain seurattava viisarin liikettä. Ei tämä tämmöinen elämä nautinnollista ole, mutta silti on vain jaksettava kulkea eteenpäin. Vaikka elämä tuntuukin olevan vain kärsimystä. Semmonen fiilis kuitenkin ettei millään muulla lopulta ole väliä kuin vain sillä, että elää minuutista toiseen, päivästä toiseen...

On vain jostain kaivettava voimaa. Koko ajan tekisi vaan mieli poistua takaoven kautta... Miksi kärsiä enää minuuttiakaan? Mutta tässä kuitenkin vielä olen ja kärsin. Jostain syystä. En tiedä miksi. Jostain syystä kuljen vielä eteenpäin tätä kärsimyksen-tietä. Se olennainen kysymys on että miksi? En tiedä siihen vastausta. Kunhan vain elän. Jostain kumman syystä elämä on jatkuvasti ongelma joka ei ratkea. Tuntuu että edes kuolema ei ratkaisisi tätä ongelmaa. Mikään ei ratkaise tätä ongelmaa. On vain oltava tahtoa elää tämän ongelman kanssa. Oleminen välillä tuntuu täysin absurdilta. Mutta vaikka elämä on tällaista. Vaikkei korkeampaa voimaa olisikaan tai mitään vastaavaa, niin ainakin minulla on vielä ne muutamat vuodet tai vuosikymmenet vielä elettävänä jos hyvin käy. Olkoon sitten niin, että elämä on silkkaa puhdasta kärsimystä... Elämä katsoo kuinka hyvin kestän... Toistaiseksi ainakin vielä kestän...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 4 kuukautta sitten. Syy: Korjailu