Moi. Joitakin varmaan usko Jumalaan auttaa. Minä en pysty uskomaan. Tai uskon siihen että me ollaan pelkästään biologisia olentoja.

Alkoholia itsekin joskus join satunnaisia kertoja, mutta en ole nyt juonut tippaakaan 8 vuoteen, enkä enää koskaan meinaa juoda. On se sellaista myrkkyä. Tupakkaa poltin silloin joskus tosi nuorena, mutta todella vähän, enkä sitäkään enää ikinä tee. Myrkkyä sekin.

Itse kävin joskus aikoinaan Jumalanpalveluksissa yms. Mutten enää. Ne jutut ei vaan sovi oikein minulle.

Ymmärrän kyllä että jotkut saa niistä jutuista voimaa yms. Mutta minun kohdalla se on juuri toisinpäin. Näin se vaan tuppaa olemaan...

Minullekaan uskonto ei ole ratkaisu. Ymmärrän, että joillekin uskonnon sanelemat säännöt merkitsevät turvallisuutta ja rauhaa. Mutta on myös meitä, joille kaikenlaisen julistuksen ja henkilökohtaisen vakaumuksen tuputus herättää ikäviä assosiaatioita, muistoja painostuksesta, vallan väärin käytöstä ja valheista kymmenienkin vuosien ajalta. Minun mielestäni uskonnon tuputus, pakkosyöttö, on henkistä väkivaltaa aina jossain määrin. Ja meillä, jotka emme usko jumalaan emmekä joulupukkiin, on myös oikeus valintaamme ilman painostusta, meidän mielenrauhaamme. Henkilökohtaiset vakaumukset on aina syytä pitää rauhanomaisesti omina valintoina, enkä hyväksy raamatun sanomaa "tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni". Uskonnon varjolla on tehty maailman sivu valtavasti hallaa kaikelle ihmisyydelle ja humaaniudelle, siksi julistuksen voisi jättää samanmielisten keskuuteen ja kunnioittaa myös meidän uskonnottomien oikeuksia elää rauhassa.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: välilyönti

Joo. Sitä ei voi tietenkään hyväksyä, jos ihmiselle pakkosyötetään uskontoa.

Olen toki huomannut, että kun ei usko Jumalaan niin ei voi oikein turvautua mihinkään, mutta ihmisen on siinä tapauksessa vain luotettava itseensä.

Olisihan se toki kiva, että olisi jokin korkeampi olento jolle kertoa murheitansa yms. Mutta mikään ei oikein viittaa siihen, että sellainen olisi olemassa.

Ihminen on aika yksin sitten maailmassa, mutta sellaista elämä on.

Niin uskominen on valinta, päätös, jonka voi tehdä. Kyllä minä uskon tieteisiin ja humanismiin - maailma tarjoaa paljon uskottavaa tietoa, josta on lohtua, apua ja rohkaisua heikommallekin. Minua tieto rauhoittaa, on yksisilmäistä hokea, että tieto tuskaa lisää - valtaosa tiedosta antaa tilaa hengittää ja avartaa elämän perspektiiviä. Lukeminen kannattaa aina, sanoi jo Jörkka aikoinaan.

Tietysti on opeteltava myös löytämään sitä rauhoittavaa tietoa - on myös ahdistavaa tietoa, kuten esimerkiksi nykypäivän mediat ovat pullollaan, Kaikkea ei tarvitse ahmia sellaisenaan, voi etsiytyä sellaisen tiedon lähteille, joka helpottaa ja huonolla hetkellä sivuuttaa sen ahdistavan tiedon.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Joo, onhan sitä lohdullistakin tietoa, mutta minua ahdistaa hirveästi se tieto että meidän maapallo on vain mitätön osa universumia. Että avaruus on aivan käsittämättömän iso. Ja me ollaan tällaisia pieniä ihmisiä, tässä järjettömän suuressa maailmankaikkeudessa. Ja kun ajattelee tuota, niin ei ihme että ihmiset turvautuvat Jumalaan.

Lukeminen on hyödyllistä. Toki uutisten lukeminen ei aina välttämättä ole. Olennaisinta kai on se että lukee sellaisia kirjoja yms. jotka auttavat elämään parempaa elämää. Ainakin itse etsin kirjastosta yleensä sellaisia kirjoja.

Tiede on hieno asia, mutta toki se on tehnyt ihmisestä pelkästään biologisen olennon. Ja se varmasti on fakta, mutta sitten kun ajatellaan että ihminen vaikka sairastuu vakavaan tautiin jota ei pystytä parantamaan, niin se tieto, että tämä on ainut elämä ja ihminen on vain biologinen olento, ei välttämättä sitten hirveästi auta. Päinvastoin. Mutta toki faktat on faktoja, eikä niille mitään voi...

Nyt kun mainitsit tuon sairastumisen, niin omasta kokemuksesta voin kertoa sellaisen havainnon, minkä tein kun itse olin sairaana, ja ajattelin että voin kuolla siihen. Niin silloin ajattelin että en mitenkään haluaisi vielä kuolla. Eli sillä hetkellä elämänhalu oli kaikkein voimakkainta, kun pelkäsi, että elämän voi menettää. Kunpa sitä jatkossakin muistaisi nuo tuntemukset silloinkin kun elämä on tylsää ja masentaa.

kaamosaika kirjoitti:
Nyt kun mainitsit tuon sairastumisen, niin omasta kokemuksesta voin kertoa sellaisen havainnon, minkä tein kun itse olin sairaana, ja ajattelin että voin kuolla siihen. Niin silloin ajattelin että en mitenkään haluaisi vielä kuolla. Eli sillä hetkellä elämänhalu oli kaikkein voimakkainta, kun pelkäsi, että elämän voi menettää. Kunpa sitä jatkossakin muistaisi nuo tuntemukset silloinkin kun elämä on tylsää ja masentaa.

Minulla ihan sama homma. Kun sain joskus hirveän vatsataudin, niin ajattelin koko ajan että on pakko tulla terveeksi hinnalla millä hyvänsä. Mutta sitten kun ei ole ns. päällä mitään sairautta, niin mietin että kuinka ankeaa elämä on. Elämä on kyllä kamalan outoa. Että jos ei ole mitään ns. pahaa somaattista tautia, niin sitten on masentunut. No mieluummin kai sitten masennus, kuin jokin paha fyysinen tauti. Erikoista on elämä...

Mun päässä pyörii koko ajan synkät ajatukset. Vaikka elämä on kohtalaisen ns. hyvää. Siis ettei ole rahahuolia yms. Mutta mieli tarjoilee kaikenlaisia vaihtoehtoja. Varsinkin kävelylenkit on yhtä piinaa, kun koko ajan silloin miettii että mikäköhän virka tällä elämällä lopulta on? Että ihminenkin on vaan tällainen ruokaa polttoaineena käyttävä ns. kone. Paitsi toki meillä on sitten tietoisuus, josta ei tiedetä vielä paljoakaan. Että miten aivot pystyvät sen luomaan.

Nämä säätkin vaikuttaa kyllä mielialaan. Nyt taas pimeetä ja vettä sataa. Aika väsynyt sitä on kyllä välillä. Väsynyt kaikkeen...

Oon ajatellu itsemurhaa taas koko päivän. Elämä tuntuu niin tyhjältä. Varsinkin tällaisina yksinäisinä päivinä. En tiedä miksi kelaan koko ajan kaikkea synkkää. Vaikka aurinko paistaa ja pitäisi olla iloinen. Ainoita hetkiä kun oon iloinen on ne kun on paljon tekemistä ja näen toisia ihmisiä. Mutta miten kestää nämä yksinäiset, turhat päivät? Kun ei tavallaan ole mitään tekemistä koko päivän aikana. Pelkkää oleilua, kävelylenkkejä ja ruoan laittoa. Alan vaan oleen niin kyllästynyt välillä kaikkeen. Kaikki tuntuu niin turhalta. Ja sitten on ties mitä kipuja henkisiä ja fyysisiä. En tiedä. Ehkä Taivaassa olisi kaikki paremmin, jos sellainen paikka on olemassa... Toivottavasti on... Seuraan vaan viisarien liikettä... Mitäpä muutakaan sitä tässä elämässä tekisi...

Mitä sä tekisit jos et olisi fyysisesti ja psyykkisesti sairas. Mitä sairaudet estää sua tekemästä?

Ainakin sitä ne tekee, että väsyn nopeasti. Esim. en jaksa lukea hirveen pitkään putkeen. Fyysinen sairaus tekee sitä että en voi hirveän raskasta liikuntaa harrastaa.

Toki mulla on injektio-lääkitys tuohon psyykkiseen sairauteen auttaa jonkin verran. Eipä mulla onneksi enää ole ollut psykoosia pitkään aikaan. Viimeksi muutama vuosi sitten. Mutta oli tosi lievä. Pahin jakso oli 2008, eli siitä on aikaa. Enemmänkin sitten masennusta...

Fyysinen oire alkoi noin 7 vuotta sitten. Aiheuttaa kipua rintalastassa. Mutta ei ole sydänperäistä. On tutkittu. Sitä kipua on vaan siedettävä, kun ei siihen mikään lääke auta...

Jos ei olisi noita sairauksia. Niin yrittäisin aktiivisemmin hakeutua työelämään.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä

Tosin, mitäpä väliä millään sairauksilla loppu peleissä on kun ihminen kuitenkin kuolee joskus. 100 prosentin varmuudella. Tää taistelu tuntuu niin turhalta, kun tietää että lopulta häviää tämän pelin. Ihmisellä on vaan se elämisentahto jossain syvällä itsessään, että siitä ei pääse. Sitä on lähes mahdoton sammuttaa.

En vaan tahdo keksiä enää syytä omalle olemassaololleni... Pitäisi varmaan löytää kumppani... Ehkä silloin elämä olisi parempaa... Mutta kun olen niin pirun laiska. Ja ei sitä kumppania tuosta vaan löydä... Tiedän että ihmiset ajattelee, että miksi valitan yms. Että olen vasta 33 v. jne. Mutta kun tämä elämä käy päivä päivältä vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Voisihan se tietenkin olla niinkin että käyttäisi kaiken energian vaikka sitten puolison löytämiseen... Että ottaisi siitä elämän tehtävän... Elämän ja kuoleman kysymyksen...

Olen vaan niin pettynyt tämän elämän antiin... Kymmenen vuotta sitten minulla oli energiaa tehdä vaikka mitä, kävin treffeillä yms. Mutta nyt olen koko ajan väsynyt, vaikka urheilen kohtalaisen paljon. Ja tämä hemmetin yksinäisyys käy psyykkeen päälle... Ja nämä ahdistus-kohtaukset ja muut... Mutta itsemurhassakin on aina se, että jos epäonnistuu, niin elämästä tulee vielä pahempi helvetti... Mitäpä tässä sitten voi tehdä? Piinaavia kävelylenkkejä, jolloin mieli askartelee kaikkien ahdistavien asioiden parissa yms... No joo, eipä tässä voi olla muuta kuin elämän orja...

Oon huomannu, että jotkut naiset on yrittäneet iskee mua. Mutta oon yleensä niin väsynyt, etten oo jaksanu tavallaan mennä mukaan siihen leikkiin.

Harmittaa nää fyysiset oireet. Kivut. Kun ei voi liikkua niin paljon kuin haluaisi. Sitä toivoo että olisi vielä parikymppinen ja vetreä... No, ajassa ei pääse taaksepäin...

Life is life... Jos jotain on elämän aikana oppinut niin sen että alkoholia ei pidä juoda koskaan. Ei missään tilanteessa. Eikä minkään ikäisenä. Sen oon kyllä elämän koulussa oppinut. Nuorempana sitä jotenkin rehvasteli oluen juonnilla tai vastaavalla. Sama tupakan kanssa, että oli muka jotenkin coolia polttaa. Se on päinvastoin.

Tuntuu että kun ikää on tullut lisää niin on ruvennut jotenkin nostalgisesti muistelemaan kaikkea. Toki aika kultaa muistot. Jotenkin tuntuu siltä että 18-vuotiaana elämässä oli sitä jotain. Ja lukio aikoina. Oli kova kunto yms. Mutta aika menee hirveää vauhtia. Yhtäkkiä sitä varmaan sitten on nelikymppinen, sitten yhtäkkiä 50 v. 60, 70, 80. Ja siinäpä se sitten. Sitä ei aina ihan käsitä kuinka vauhdilla kaikki menee... Pitäisi muka sitten olla työpaikka tässä elämänvaiheessa yms. Olishan se kiva, mutta hemmetin vaikeeta saada sellainen. Ja kun jaksamisen kanssa vielä ongelmia...

Sitä välillä miettii, että onko sitä koko loppuelämän sitten yksin... Kuinka helppoa olisikaan lopettaa tämä yksinäisyys... Kun miettii, että ihminen on vain tällainen biologinen eliö muitten eliöiden joukossa, niin mikään Jumala ei pakota ihmistä toimimaan millään Jeesuksen opettamalla tavalla. Siltä osin ihminen on vapaa. Sillä koko olemassaolo on vain biologiaa. Koko ihmisen elämä lopulta on vain kehon toimintoja. Hermoverkkojen toimintaa. Sydämen lyöntejä. Miettii että on tämä elämä kyllä aikamoinen ongelma... Ja elämä nimenomaan on koko ajan ongelma. Aivan koko ajan. Tiedän että on urheaa jatkaa koko ajan olemassaoloa. Ja aion sitä jatkaakin. Koska kuinka kauheaa kaikki sitten olisikaan, jos esim. epäonnistuisi jossain äärimmäisessä teossa. Toki elämä on nytkin vaikeeta, mutta en pysty edes kuvittelemaan, kuinka vaikeeta se olisi äärimmäisen teon jälkeen.Ja jos kerran Jumalaa sitten ei ole, niin on vain luotettava biologiaan. Tärkeimmiksi asioiksi sitten muodostuu että mitä syö, kuinka paljon urheilee yms. Kaikki asiat jotka vaikuttavat kehoon. Vaikka sitä usein on sitten niin laiska ettei jaksa lähteä salille yms. Sitä vaan oleilee kämpässään... En tiedä miksi olen niin laiska nykyään... Väsyttää niin paljon ja niin usein... No pitää olla armollinen itselleen... Pitää vaan jaksaa käydä kaupassa ja nähdä kavereita. Ei kai sitä muuta sitten tarvitse tehdä. Vähän voi lukea välillä... Lukenut viime aikoina "Viimeinen kiusaus" - kirjaa. Kertoo fiktiivisen tarinan Jeesuksesta. Aika mielenkiintoinen...