Taistelu im:ää vastaan.

Taistelu im:ää vastaan.

Käyttäjä minäitse89 aloittanut aikaan 06.05.2020 klo 20:34 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 06.05.2020 klo 20:34

Mitkä on hyviä keinoja välttää im-ajatukset, puhumattakaan teoista? Miten selvitä arjessa näitten ajatusten kanssa ja miten välttää joutumasta ojasta allikkoon? Olisi hyvä kuulla kokemuksia, että miten pärjäätte im-ajatuksien kanssa? Ja miten päästä elämässä eteenpäin vaikka välillä on sellaisia? Perustin tämän ryhmän, koska itseäni vaivaa usein kyseiset ajatukset. Ja haluaisin kuulla että miten muilla asiat? Hallitsevatko ne teidän elämää?

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 17.01.2023 klo 07:34

Hitto kun on henkisesti huono vointi. En pysty nukkumaan. Ahdistaa. Elämä tuottaa hirveitä haasteita. En vaan haluaisi uudestaan ruveta syömään mitään Temestaa tai vastaavaa. Viime yö oli hirveä. En ymmärrä miksi negatiiviset ajatukset nousee aina pintaan. Ahdistavat ajatukset. Helvetti välillä tämä elämä. Alan vaan olleen niin hemmetin väsynyt tähän kaikkeen. Jatkuvaan ahdistukseen. On tämäkin elämää taas... Mitäköhän tästäkin päivästä tulee... Taas olisi ohjelmaa... Pitää jostain kaivaa voimaa... Jotta jaksaa elää elämää eteenpäin...

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjailu
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 18.01.2023 klo 12:44

On tämä ihmisen elämä vain sellaista... Ikää tulee koko ajan lisää... Vaikka mitäpä tämä valittaminen loppu peleissä auttaa? Luonnonlait toimivat niin kuin luonnonlait toimivat. Ei ne kysy ihmiseltä lupaa. Elämä on jostain syystä tällaista. Kipua ja tuskaa. Koko ajan pitää vain edetä seuraavaan minuuttiin. Tuntuu siltä että noin 10 vuotta sitten kaikki oli kohtalaisen hyvin. Tai että oli nuori ja elämä edessä. Oli iloa elämässä. Nyt elämä on vaan sitä että ravaan kämpän ja kaupan väliä. No sittenpähän elämä on tällaista... Ihminen on eläimistä ainut joka kuitenkin tajuaa oman osansa maailmassa. Se etu meillä on...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 19.01.2023 klo 14:07

Hemmetti kun sitä on aivan kuitti. Urheilen aika paljon yms. mutta silti... Sitten sitä on koko ajan yksin. Tinderin kautta voisi yrittää järjestää treffit, mutta en tiedä... Sitä on niin uupunut välillä... Mitäköhän tästä nyt enää tulee? Kun ei vaan jaksaisi tehdä enää mitään. Ei jaksaisi käydä edes kaupassa... Mutta pakko kun ruokaa tarvitsee kuitenkin... En ymmärrä mitä tämä elämä enää multa tahtoo?

Käyttäjä Pla kirjoittanut 19.01.2023 klo 15:00

Hei,

olen halunnut kuolla jo useamman kerran, vaihtelevalla vaikutuksella, ollut mm tajuttomana vuorokausia lääkityksen jälkeen, hengityskoneessa sun muuta. Vuosikymmeniä sitten. Silti voin sanoa, että vaikka koen olleeni masentunut koko aikuisen elämäni ajan, niin elämä on antanut paljon sellaista, josta voin olla jopa kiitollinen. Olen aina ollut kaikesta huolimatta utelias ja kiinnostunut elämästä jossain mielessä - enkä antaisi pois kaikkea kokemaani im-yrityksien jälkeen. Hampaita pestessäni mietin jostain syystä yhtä nuoruuden tuttavaani, joka riisti itseltään hengen nuorena äitinä - mitä kaikkea paitsi hän jäi nämä kymmenet vuodet! Kyllä elämällä on annettavaa, vaikka se itsestä köyhältä tuntuukin - kun katsoo vähän itsen ulkopuolelle, maailmassa tapahtuu paljonkin, mikä kiinnostaa. Sanotaan, että elämä on lahja - kyllä se sitä on, vaikka itsellä saattaa välillä usko ollakin kortilla.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 19.01.2023 klo 16:09

Moi. Olen yrittänyt nähdä elämän positiivisessa valossa, mutta se on hirveän vaikeeta. Olen yrittänyt saavuttaa jonkinlaisen hyvän olon esim. mietiskelyn kautta, mutta kun se joka kerta epäonnistuu. En pysty kirjaakaan lukemaan hirveän pitkään, kun minulle tulee aina tarve tehdä jotain muuta. Ja sitten elämä on vain sinkoilua paikasta toiseen: kauppaan, kirjastoon tai apteekkiin. Enkä näe tässä sinkoilussa olevan oikein mitään järkeä. Mutta sitä se elämä kuitenkin on. Että ei voi pysähtyä. Onneksi nukun sentään kohtalaisen hyvin yleensä. Itsekin toki olen utelias näkemään mitä elämä vielä tuo eteen, mutta se mua harmittaa eniten että tavallaan paikallaan ei voi olla pitkään. Ja sitten olen miettinyt että tätä tämä loppu elämä sitten on. Loppu elämäkin on vain samanlaisia päiviä, mitä menneet päivät. En näe tulevaisuudessa mitään tavallaan helpotusta. Päinvastoin. Elämä tulee olemaan päivä päivältä vain vaikeampaa ja vaikeampaa. Kaikki on vain sisusta kiinni, että kuinka pitkälle jaksaa kulkea...

Minunkin yksi kaveri teki jo nuorena itsemurhan. Mietin häntä kyllä usein. Hän varmasti käytti niin paljon alkoholia, että se ajoi hänet siihen. Oletan. Ja sitten vielä oli masentunut...

Kun näkisinkin elämän lahjana. En vain pysty... Näen välillä elämän enemmänkin vankilana, josta ei pääse millään pois. Koska en usko siihen että itsemurha olisi millään tavalla pois pääsy tästä vankilasta. En tietenkään pysty sanomaan onko kuoleman jälkeen mitään, mutta vahvasti näyttää siltä että meillä on vain tämä yksi elämä... Kaikki tieteenalat yms. osoittavat siihen suuntaan ettei lopulta Taivasta ole, vaikka toki se olisi ihanaa jos täältä pääsisi johonkin paikkaan missä ei ole kipua eikä tuskaa. Mutta mikään ei viittaa siihen, että sellainen paikka olisi. Mutta elämä kyllä tuntuu karulta, jos me ei saada mitään palkintoa tämän kärsimisen jälkeen. Todella epäreilulta tuntuu. Mutta minkäs teet? Maailma ei kuuntele ihmisen toiveita. Vaikka kuinka haluaisi, että olisi Jumala ja Taivas. Voihan sitä tietenkin uskoa kaikenlaista ja varmasti ihmiset saavat lohtua uskonnoista, mutta kun miettii sitten että miksi Jumala olisi luonut tällaisen maailman? Jossa ihmiset kärsivät näin paljon. Eihän siinä ole mitään järkeä, että Jumala haluaisi tuottaa ihmisille tällaista tuskaa. Joten sen perusteella voi olettaa että Jumalaa ei ole tai sitten hän ei piittaa ihmisten murheista ja rukouksista...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 19.01.2023 klo 16:09

Moi. Olen yrittänyt nähdä elämän positiivisessa valossa, mutta se on hirveän vaikeeta. Olen yrittänyt saavuttaa jonkinlaisen hyvän olon esim. mietiskelyn kautta, mutta kun se joka kerta epäonnistuu. En pysty kirjaakaan lukemaan hirveän pitkään, kun minulle tulee aina tarve tehdä jotain muuta. Ja sitten elämä on vain sinkoilua paikasta toiseen: kauppaan, kirjastoon tai apteekkiin. Enkä näe tässä sinkoilussa olevan oikein mitään järkeä. Mutta sitä se elämä kuitenkin on. Että ei voi pysähtyä. Onneksi nukun sentään kohtalaisen hyvin yleensä. Itsekin toki olen utelias näkemään mitä elämä vielä tuo eteen, mutta se mua harmittaa eniten että tavallaan paikallaan ei voi olla pitkään. Ja sitten olen miettinyt että tätä tämä loppu elämä sitten on. Loppu elämäkin on vain samanlaisia päiviä, mitä menneet päivät. En näe tulevaisuudessa mitään tavallaan helpotusta. Päinvastoin. Elämä tulee olemaan päivä päivältä vain vaikeampaa ja vaikeampaa. Kaikki on vain sisusta kiinni, että kuinka pitkälle jaksaa kulkea...

Minunkin yksi kaveri teki jo nuorena itsemurhan. Mietin häntä kyllä usein. Hän varmasti käytti niin paljon alkoholia, että se ajoi hänet siihen. Oletan. Ja sitten vielä oli masentunut...

Kun näkisinkin elämän lahjana. En vain pysty... Näen välillä elämän enemmänkin vankilana, josta ei pääse millään pois. Koska en usko siihen että itsemurha olisi millään tavalla pois pääsy tästä vankilasta. En tietenkään pysty sanomaan onko kuoleman jälkeen mitään, mutta vahvasti näyttää siltä että meillä on vain tämä yksi elämä... Kaikki tieteenalat yms. osoittavat siihen suuntaan ettei lopulta Taivasta ole, vaikka toki se olisi ihanaa jos täältä pääsisi johonkin paikkaan missä ei ole kipua eikä tuskaa. Mutta mikään ei viittaa siihen, että sellainen paikka olisi. Mutta elämä kyllä tuntuu karulta, jos me ei saada mitään palkintoa tämän kärsimisen jälkeen. Todella epäreilulta tuntuu. Mutta minkäs teet? Maailma ei kuuntele ihmisen toiveita. Vaikka kuinka haluaisi, että olisi Jumala ja Taivas. Voihan sitä tietenkin uskoa kaikenlaista ja varmasti ihmiset saavat lohtua uskonnoista, mutta kun miettii sitten että miksi Jumala olisi luonut tällaisen maailman? Jossa ihmiset kärsivät näin paljon. Eihän siinä ole mitään järkeä, että Jumala haluaisi tuottaa ihmisille tällaista tuskaa. Joten sen perusteella voi olettaa että Jumalaa ei ole tai sitten hän ei piittaa ihmisten murheista ja rukouksista...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 20.01.2023 klo 11:00

Tuntuu kyllä taas että on kaikki voimat poissa. En ymmärrä enää tätä. En ymmärrä minkä takia olen koko ajan ihan poikki. Ja pitäisi mennä parturiin ja tehdä sitä sun tätä, mutta en saa mitään aikaiseksi. Kävelylenkkejä sentään olen tehnyt. Yksi ongelma on nyt ollut myös se että nukun ihan liikaa. Viime yönäkin nukuin reilusti yli kymmenen tuntia. Ja sitten olen koko aamupäivän todella väsynyt. Tuntuu siltä että aina kun yksi ongelma väistyy niin toinen tulee tilalle. Ja elämä on sitten vaan ongelmien ratkomista. Ja aina pitäisi mennä johonkin. Koko ajan pitäisi tehdä jotakin. Ei voi olla paikallaan ollenkaan. On tämä elämä kyllä niin ongelmallista...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 20.01.2023 klo 13:25

Alkaa olla kyllä vitsit vähissä tässä elämässä. Kun ei koko ajan voi olla kävelylenkilläkään. Jaa-a. Mitäköhän tässä nyt enää voi oikein tehdä? Alkaa välillä tuntua helvetiltä tämä oleminen. Kauppaan-kotiin-kauppaan-kotiin. Siinä koko elämä. Kirjoitan tänne koska en muutakaan tahoa tiedä, mihin voisi huolia purkaa. Terapiassa me ei puhuta oikein niistä pahimmista ongelmista. Eli yksinäisyydestä, työttömyydestä, uupumisesta. Pitäisi vaan saada päiviin jotain sisältöä enemmän. Tällaista tämä nyt on ollut jo melkein 15 vuotta. Olen toki välillä opiskellut, mutta vain avoimen kurssit olen saanut suoritettua loppuun. Kaikki muut opiskelut on jääneet kesken. Aina olen uupunut. Mutta sitten on kamalan tylsää, jos ei ole mitään täytettä päivässä. Että möllötän vaan kotona. Koko elämä tuntuu silloin niin hirveän tylsältä. Teen vaan pitkiä kävelylenkkejä, jotka kyllä nekin tuntuvat tylsiltä. Jossain vaiheessa elämä vain muuttui tällaiseksi. Silloin nuorempana jaksoin tehdä vaikka mitä. Mutta jossain vaiheessa ei ole enää niin nuori ja pitää hidastaa vauhtia. Mutta sepä tässä elämässä on karseinta, että joutuu hidastamaan vauhtia. Sellainen tietynlainen katkeruus tulee sitten elämää kohtaan. Että minkä takia enää ei voi olla menossa koko ajan? Elämä tuntuu vain yhdeltä suurelta kysymysmerkiltä. Että miksi tämän pitää olla tällaista?

Käyttäjä Pla kirjoittanut 20.01.2023 klo 14:27

Voiko sinun paikkakunnallasi mennä elokuviin? Siellä voi istua yksinkin pimeässä, kukaan ei häiritse ja saa muuta ajateltavaa. Nykyisin menee monenlaista hyvääkin elokuvaa, jotka voisivat virkistää. Samoin minusta teatteri on virkistävää, sinnekin voi mennä yksin ja esitykset tempaavat mukaansa, niin että tulee hyvä mieli hyväksi aikaa. Ja usein noista esityksistä saa stimulanssia myös ajatteluun omasta elämästä, hahmoihin voi samaistua jossain määrin ja saada rohkaisua tai lohtua. Ja komedioista saa joskus kunnon nostetta mielialaan. Lukemista tietysti riittäisi kirjastot täynnä, mutta se vaatii jo toisenlaista keskittymistä ja jaksamista, minun on vaikeaa keskittyä lukemiseen masentuneena. Tietysti kirjastot tarjoavat myös musiikkia, kuvakirjoja (esim taidekirjoja) ja lehtiä, joita on helpompaa selailla. Jo tutustuminen kirjaston mahdollisuuksiin tarjoaa mahdollisuuden uteliaalle ihmiselle oppia jotain uutta. Ja kirjaston palvelut ovat ilmaisia!

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 21.01.2023 klo 10:38

Paikkakunnallani ei ole elokuvateatteria. Se on totta että lukeminen vaatii aivan erilaista keskittymistä kuin elokuvan katsominen. Luen yleensä vain vähän kerrallaan. Unelmoin siitä, että pystyisin lukemaan vaikka 2 tuntia putkeen mutta harvoin pystyn tai sitten pitää olla todella mielenkiintoinen kirja. Musiikkia kuuntelen paljon. Se rentouttaa kyllä jonkin verran. Tuntuu siltä että kävelylenkit on todella tärkeitä. Pitää taas tehdä pieni lenkki...

 

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 22.01.2023 klo 11:43

Mietin tässä, että vain sellainen ihminen joka sietää kärsimystä, voi edes jotenkin elää tässä yhteiskunnassa ja tavallaan kukoistaa.  Tai ainakin omalla kohdalla on niin, että välillä elämä ei mitään muuta ole kuin kärsimystä. Mutta yksi asia minkä oon oppinut on se että kärsimys saattaa joskus tavallaan kasvattaa ihmistä. Kasvattaa luonnetta.

Yleensä kun kärsin oikein paljon, niin nousee kylmä hiki pintaan ja tulee muutenkin epämukava olo, mutta sellaista elämä nyt sitten on. En toki tiedä miksi niin pitää olla että ihminen joutuu kärsimään, mutta niin se vain on. Elämää pitää vain sietää, en näe oikein mitään muuta vaihtoehtoa. Välillä on unettomia öitä, ahdistavia tilanteita yms. Ihmistä koetellaan monella tavalla. Elämä on usein todella vaikeaa. On vain jotenkin aina noustava ahdistuksen yläpuolella. Tällaista tämä nyt sitten on. Ei auta kuin mennä eteenpäin...

Käyttäjä HerKaramazov kirjoittanut 22.01.2023 klo 23:06

Mulla on ollut ihan älytön kiire ja väsymys. Nyt on tulossa oikeudenkäynti siitä kun mun kimppuun kävi yksi tyyppi viime vuoden lokakuussa. On tarvinut hakee lähestymiskieltoa, soittaa asianjajille, rikosuhripuhelimeen, syyttäjälle, poliisislle ja uudestaan koko rulianssi alusta.
Se tyyppi on muutanut tohon alle kilometrin säteelle. Olen hommannut uutta asuntoa, Kauhee homma. Ei kerinnyt ahdistuun.
Koira on sairastanut ja oon joutunut käyttään eläin lääkärissä. Miksi kaikki jysähtää aina yhellä kertaa?

 

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 23.01.2023 klo 09:39

Mulla taas vähän liiankin kiireetöntä. Toivoisin että olisi enemmän sisältöä elämässä.

Ne aggressiiviset ihmiset on kyllä ikäviä. On varmaan sitten joku alkoholisti tai huume-veikko..?

Toivottavasti koira paranee...

Sitä itsekin joskus mietin että ongelmat tulee aina kaikki kerralla. Mullakin tossa vuoden vaihteessa oli kaikenlaista. Nyt elämä on sitä, että mietin koko ajan: Mitäköhän sitä nyt taas tänään tekisi. No jos ei mulla muuta tekemistä ole niin ainahan voi ahdistua. 😀

Onko sulla muuten ollut enää im-ajatuksia? Ei varmaan sitten jos on kiireistä ollut? Mulle aina välillä niitä tulee vieläkin tai oikeastaan sellaisia ajatuksia, että elämällä ei lopulta ole mitään varsinaista tarkoitusta. Että me nyt jostain syystä ollaan synnytty tänne ja meillä on ainoastaan tämä keho ja kuolema vain tarkoittaa sitten sitä että elintoiminnot lakkaavat. Ja ihmisen aivot on muovautuneet evoluution myötä sellaiseksi, että niissä on sitten ns. elämäntahto. Selviytymisvaisto. Aika kurjaa on lopulta elämä. Mutta ei meillä muutakaan ole, joten tätä sitten pitää elää. No, ehkä vähän kyllä tässä synkistelen... En tiedä miksi aina teen niin. Kyllä elämässä jotain hyviäkin juttuja varmasti on...

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 2 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 23.01.2023 klo 18:23

Joskus oon miettinyt im-logiikkaa. Sitä on kyllä aika karmeeta miettiä, mutta välillä tulee ajatus, että voisi pistää tavallaan poikki tämän kärsimisen. Vaikka en uskokaan että mikään Taivas siellä odottaisi. Jos uskoisin Taivaan olemassaoloon niin ehkä tekisin sen viimeisen teon, mutta kun en usko. Uskon että meillä on vaan tämä elämä. Tai sanotaanko että 85 prosentin varmuudella uskon. Jäähän siihen sitten se 15.  Mietin vaan sitä että minkä takia olisi olemassa Jumala, joka sallii ihmisen kärsimyksen. Että hän olisi laittanut ihmisen maan päälle kulkemaan ja sitten ei vastaa rukouksiin. Että tavallaan hän vain olisi luonut ihmisen ja sitten sanonut että hei hei. Siinä on jonkinlainen ristiriita. Mutta sitten on se ongelma, että jos ihmisen kärsimys on hirvittävää, niin kenen puoleen hän voi enää kääntyä, jos usko Jumalaankin on mennyt. No ehkä lääkärin puoleen, mutta harvoin lääkäritkään osaa auttaa, ainakaan täällä minun paikkakunnallani. Tai sitten kirjoitetaan vaan uusia reseptejä ja pitäisi syödä kaikenlaisia lääkkeitä, niin että mieli sumenee. Olisi koko ajan vaan horroksessa... On tämäkin sitten elämä... En vaan tajua enää että mitä pitäisi tehdä? Kun koko oleminen on niin vaikeeta. Eikä oikeasti lääkärit tai sairaanhoitajat pysty, ainakaan minua tässä tilanteessa auttamaan. En tajua sitäkään mikä virka tällä elämällä on, jos siis joutuu koko ajan kärsimään. Tiedän että im ei ole ratkaisu. Koska ihmisen olemassaolo loppuu kuollessa... Mutta mikä se ratkaisu sitten voi olla?

Käyttäjä Tuulia66 kirjoittanut 24.01.2023 klo 09:09

Huomenta. kauan sitten minäkin, onneton, olin itsemurha-altis masennuksen, ahdistuksen ja monen muun mielenvian takia. Tai meitä oli muutama jotka yritimme toisiamme tukea että pääsisimme jaloillemme ahdistavasta elämän tilanteesta.
Minun ongelmat alkoivat ratketa kun raitistuin kokonaan. Menin vertaistuki ryhmään. Aloin kirjoittaa ja menin myös taideryhmään. Ja viimein menin myös kirkkoon, aloin lukea hengellisiä kirjoja ja kuunnella musiikkia, maalata ja kirjoittaa. Oloni parani.
Mutta vasta sitten kun muutin pois, kauas entiseltä paikkakunnalta, ihan uuteen ympäristöön aloin toipua kunnolla. Menin töihin. Sitä ennen olin kuntoutustuella ja sairaslomalla vuosia.

Ongelmani olivat jo nuorena ja niitä en käsitellyt muutoin kuin alkoholilla ja tupakalla ja etsimällä rakkautta ihan väärästä paikasta. Etsimällä ihmisten hyväksyntää väärin keinoin. Ja syyttelemällä muita omasta pahasta olosta, itse en suostunut muuttumaan ennenkuin oli pakko. En suostunut myöntämään että omalla käytökselläni aiheutin pahan oloni. Omat teot joista kärsin.

Nyt on avio-ero takana, ilman minun omaa syytä tuli ero. Nyt en voi muuta kuin yrittää hyväksyä muiden ihmisten teot, kun en niitä voi muuttaa. Ahdistus on välillä kova. Ja unettomuus myös välillä. Mutta on näitä hyviä hetkiäkin olemassa. Olen jo eläkkeellä mutta samat tunteet edelleen tulee jos annan niiden vallata pään. En halua enää masennusta tai ahdistusta elämääni. Olen ne kerran jo selättänyt, päässyt irti, niin miksi enää antaisin sairaan ajatusmaailman vallata pääni? Nyt kun kirjoitan tässä, tajuan että tunnen häpeää jos ajattelenkin että olen surkea, epäonnistunut yms. En ole. Nyt on surun aika ja se menee ohi. Mikään ei ole pysyvää.

Uskon Jumalaan, mutten ole missään lahkossa. Toisinaan tuntuu että voisin ehkä mennäkin johonkin uskontokuntaan, mutten uskalla. Varjelen tätä uskoani etten hairahdu tieltä, koska olen avun saanut niin siitä olen kiitollinen. Uskon että tämäkin aika on minulle tärkeää, en tiedä miksi mutta se vain on.

"Usko on luja luottamus siihen mitä toivotaan ja ojentautuminen sen mukaan mikä ei näy"

Minä toivon että saan rauhan ja rakkautta. En enää vaadi sitä omin voimin ja omin säännöin, ehdoin.

Nuorempana kun tein elämän muutoksen niin tosiaan se johti muuttoon, uusiin ympyröihin, jos usko auttoi silloinkin niin se auttaa myös nyt.

Pitää vain uskaltaa muuttaa, muuttua, vaihtaa ajatusmalli uusiksi jos ei paikkakuntaa uskala muuttaa. Olen kova jännittämään. Jännitän aivan hirveästi uusia asioita, mutta silti, vaikka kuinka pelottaa aion silti mennä eteenpäin, rohkeasti. Ja mitä se muille kuuluu vaikka ero tuli, puhukoon mitä puhuvat, ihan sama, ja muutenkin, ihan sama mitä muut ajattelee, pelottelee. Pelkoa ei rakkaudessa ole.