Moi.

Eksistentialistista ahdistusta poteva saattaa kokea jonkin asteista ahdistusta koko ajan, siis jos pysähtyy tunnustelemaan "miltä tuntuu".

Ahdistus on niin "normitila" ettei pieni ahdistus edes tunnu miltään.

Edellinen kuvaa ainakin minua.

Kierkegaard puhui siitä, että ihminen on epätoivoinen, vaikka hän ei edes tiedosta sitä. Kai hän tarkoitti sitten sitä juuri, että epätoivo ja ahdistus ovat normaaleja tiloja ihmisellä. Niin normaaleja, että niihin voi tottua.

Mietin, että ajatuksia pystyy aika hyvin harhauttamaan. Siis vaikka im-ajatuksia. Keskittyy vain johonkin täysillä, niin ehkä ne haihtuu mielestä, mutta sitten kun tulee ihan fyysinen ahdistus siis psykosomaattinen, niin se voi olla tausta piruna viikkoja. Minulla yleensä kesäisin enemmän ahdistus kuin muina vuodenaikoina. En tiedä mistä johtuu... Ehkä kun on liikaa luppo-aikaa...

Mun mielestä koko elämä on eksistentiaalinen ongelma. Olen miettinyt, että elämä on senkin takia ongelmallista, että aina on jokin huoli mielessä. Siitähän se Jeesuskin puhui, että joka päivälle on omat huolensa. Miettii esim. sitä, että jos on vaikka kova flunssa päällä, niin ihminen miettii koko ajan että toivottavasti olen pian terve. Mutta sitten kun ihminen on terve, niin hän alkaa miettimään kaikenlaisia muita ongelmallisia jutttuja, kuten elämän tarkoitusta ja Jumalan olemassaolo kysymystä. Tai sitten hän kokee eksistentiaalista ahdistusta yms. Että aina kyllä löytyy jokin ongelma kohta elämässä. Sen takia on niin hirveän vaikeaa nauttia asioista täysillä. Miksei ihminen pysty nauttimaan esim. luonnon kauneudesta, kirjasta yms.? Aina ne huolet yrittää ängetä mieleen. Se on yksi niistä ongelmista, ainakin mun kohdalla, joka vaivaa päivittäin. Toki se huomion kiinnittäminen muualle on ehkä paras lääke tuohon vaivaan...

Kierkegaardin epätöivo oli varmaan omaa luokkaansa, hän purki sitä kirjoittamiseen, luulen?
Kyllä mieli suuntautuu toiseen asiaan jos vain se asia on oikeasti kiinnostava. Mutta kun on massiivinen ahdistus mielen suuntaminen pois ahdistuksesta on melkoinen urotyö.

Mitä se sun terapeutti sanoo kun olet kertonut massiivisen ahdistuksen olotilasta...ymmärtääkö hän mistä on kysymys? Mega-ahdistusta ei voi käsittää kuin toinen mega-ahdistuksen kokenut. Ahdistus ei ole mitään pikku näpertelyä siinä on tosi kyseessä.
Eilen oli rankka päivä...tänään vähän helpompaa...tähän asti.

HerKaramazov kirjoitti:
Kierkegaardin epätöivo oli varmaan omaa luokkaansa, hän purki sitä kirjoittamiseen, luulen?
Kyllä mieli suuntautuu toiseen asiaan jos vain se asia on oikeasti kiinnostava. Mutta kun on massiivinen ahdistus mielen suuntaminen pois ahdistuksesta on melkoinen urotyö.

Mitä se sun terapeutti sanoo kun olet kertonut massiivisen ahdistuksen olotilasta...ymmärtääkö hän mistä on kysymys? Mega-ahdistusta ei voi käsittää kuin toinen mega-ahdistuksen kokenut. Ahdistus ei ole mitään pikku näpertelyä siinä on tosi kyseessä.
Eilen oli rankka päivä...tänään vähän helpompaa...tähän asti.

Kierkegaardin kirjan Kuolemansairaus, olen melkein nyt lukenut kokonaan, aika monimutkainen. Melkein koko ajan hän siinä puhuu epätoivosta, mutta kiertelee ja kaartelee hirveästi sanoissaan. Ei saa selvää kuvaa, mitä hän itseasiassa edes tarkoittaa epätoivolla. Ei ainakaan mitään perinteistä epätoivoa...

Minulla tänään ollut vähän parempi olo jo. Viime viikko oli yksi vaikeimmista pitkään aikaan.

Terapeutti sanoo vain että lähde kävelylle tai harhauta ajatuksia, silloin kun mega-ahdistus iskee. Helpommin kyllä sanottu kuin tehty.

Nyt musta tuntuu, että on päällä vain se normi, pieni ahdistus. Olen huomannut, että vaikka olisikin todella kova ahdistus, niin on pakko suorittaa päivän rutiinit, pakko pyörittää arkea, koska vaikka se ahdistus olisi kovaa, niin jotenkin tulee samalla hyvä mieli, kun saa vain tehtyä asioita. Siis ahdistuksesta huolimatta on jotenkin hyvä mieli. Voittaja fiilis. Vaikka se onkin kummallista, että samaan aikaan kun ahdistaa, niin ihmisellä kuitenkin voi olla jollain tavalla hyvä mieli....

Arjesta selviytymisestä voi olla onnellinen vaikka se sekoittuisi loivaan ahdistukseen.

Mulle tulee välillä ahdistuksessa vihan puuskia, siis pänniin tosi paljon kun monet päivät menee ahdistuksen kanssa selviämiseen.

Eikö se riitä että maailman tilanne on karsee, pitää olla vielä itsessäänkin ja  itsestään ahdistunut.

Mulle on neuvottu että vaikka olis kuinka masentunut, tai ahdistunut tulisi tehdä sellaisia asioita joita tekisi jos ei olisi ahdistunut tai masentunut. Aika vaikea toteuttaa edellinenkin on.

Sain kuunneltua se "Kerro minulle Sorbas" se oli ihan hyvä kirja. Sorbas rillutteli se oli hänen luontonsa, ja "Herra" kirjoitti Buddhasta. Jos osuisi itsensä kanssa noiden kirjan henkilöiden välimaastoon, tai mikä nyt on oma luonto eläisi sen mukaisesti?
Kirkegaad oli melko askeesi ja joustamaton ihminen olen saanut sellaisen käsityksen. Joustamattomuus, ja musta valkoisuus on niitä epätoivoisen ihmisen peruspilareita. Mitä eroa on epätoivolla ja massiivisella im.ahdistuksella. Mä voisin kutsua kumpaakin melko samaksi asiaksi. Se joustamattomuus, ja musta valkoisuus estää asioita, ajatuksia, elämää virtaamasta.

Joustamattomuuden vastakohta on varmaan joviaali olo. Ei o vähään aikaan ollut joviaali olo. Ei kukaan varmaan itse halua olla masentunut ja ahdistunut? Luulen et suurin osa haluu olla joviaaleja joustavia ihmisiä. Missä tai miten opetellaan joviaaliksi joustavaksi ihmiseksi, kertokaa se?

Ahdistaa kyllä moni asia.

Joviaali pitäisi olla.

Olen puhunut tästä ennenkin, mutta haluaisin olla vielä nuorempi. Kaikkihan varmaan haluaisivat olla alle kolmekymppisiä.

Kierkegaard kirjoittaa vähän sekavasti välillä.

Im taas mielessä. Antaa sitten olla mielessä.

Taistelu jatkuu.

Mietin, että ehkä sen takia kannattaa jatkaa olemista kun välillä tulee hyviä hetkiä päivän aikana. Eikös se riitä? Vaikka tulisi vain parin minuutin hyvä hetki. Luulen että niitä hyviä hetkiä tulee vielä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Lisää tekstiä
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Parantelu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: vielä lisää tekstiä

Minua ei hyväksytä välillä, kun olen introvertti. Se on yksi ongelmani. En halua olla koko ajan ihmisten seurassa. Jotkut tuttuni eivät ymmärrä sitä.

Moi.

Mun mielestä ihminen saa olla introvertti tai eksovertti, ja kaikkea siltä välilä. Ikävää jos tuttusi eivät hyväksy tapaasi olla.

Minua rasittaa dkt-terapia, ja se minkälaiseksi meitä yritetään siellä muokata. Ne tavoitteet dkt:sa ovat utopistiset. Ei niihin tavoitteisiin yllä kukaan kuin ehkä teoriassa, luulen.

Sama juttu on monessa muussakin asiassa. Minua vaivaa riittämättömyyden tunne...en kelpaa juuri kenellekkään tällaisena kuin olen. Okei, tyttäret hyväksyy minut. Mutta lähes kaikki muut ihmissuhteet vaativat minua olemaan jotain mitä en ole...ahdistaa.

Sitten kun en ole yhteydessä ihmisiin ei kukaan vaadi, mutta eipä ole sosiaalista elämääkään. Tää elämä on kyllä yhtä soitamista ja huopaamista. Koita sitten olla joviaali ja anna kaikkien asioiden virrata. Helpommin sanottu kuin tehty.

Tänään on ollut hankala aamupäivä. Ei huvita yhtään mennä dkt-terapiaan istumaan. Kuuntelemaan sitä jaarittelua tunteiden hallinnasta, tunteiden radikaalista hyväksymisestä, tunteiden muutamisesta vastakkaisiksi mitä ne ovat. Positiivisten kokemusten lisäämistä lyhyellä ja pitkällä aika välillä.

Olen kestänyt 2,5kk sitä terapiaa, en kyllä käsitä miten? Yksilö terapia oli lasten leikkiä verrattuna tuohon käyttäytymisterapiaan. Minulle vain sopi se yksilöterapia paremmin kuin ryhmä-dkt. Yksilöterapiassa terapeutti ei yrittänyt muuttaa minua...ymmärsin että yksilöterapiassa minä yritän ymmärtää miksi minä olen tällainen kuin olen?

Terapioita on kuin käsityksiä tieteestä, jotkut suuntaukset vastaavat kyllä, ja ei, toiset sekä, ja että.

Käytännössä olen sosiaalinen, mutta en vain jaksa olla ihmisten seurassa esim. koko päivää. Tulen toimeen ihmisten kanssa yms. Mutta minua alkaa väsyttämään hirveästi välillä sosiaaliset tilanteet. Siis esim. kun olin siellä koulussa viime syksynä, niin olin aivan uupunut aina koulupäivän jälkeen. Tykkään välillä olla yksin ja lukea.

Minä en tiedä tuosta dkt-terapiasta mitään. Itse olen ollut vain ryhmäterapiassa ja yksilöterapiassa. Ryhmäterapiasta en pitänyt. Yksilöterapia välillä menettelee, vaikka tuntuu ettei siitä pidemmän päälle ole oikein mitään hyötyä.

Minäkin haluan olla tekemisissä toki ihmisten kanssa, koska ei sitä voi ihan erakoitua. Ei tee sekään hyvää. Elämä on juuri koko ajan sellaista tasapainoilua, soutamista, huopaamista, nuoralla kulkemista yms. Koko ajan vain pitäisi ns. muuttaa itseään jotta pysyy mukana. Koska kyydistä ei saa tipahtaa. Sehän tässä karuinta on.

Luin Tieteenkuvalehden sivuilta karmean jutun: Sveitsi näyttää ehkä vihreää valoa itsemurhakoneelle. Aika kaameaa! Sellaisia koneita nimittäin on kehitetty. Niissä ihminen kuolee rauhallisesti. On tämä maailma menossa kummalliseksi! Toisaalta elämä voi olla niin raastavaa, että haluaa käyttää tuollaista konetta, mutta enpä tiedä. Elämä on aina rankkaa. Ehkä sitten sankaruuden avulla selviää hengissä. On oman elämänsä sankari, niin kuin sanotaan.

Onnea terapiaan! Itsellä ollut taas semmoinen päivä, että miettii koko ajan jotain negatiivisia juttuja. Luulen että ihminen on loppujen lopuksi olento jonka pitää tasasin väliajoin voittaa itsensä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Moi.

Niissä itsemurhakoneissa on varmaan tietyt kriteerit ketkä semmoisen saa. Mega-ahdistuneisuus ei riitä syyksi, luulen? Eikä niitä koneita varmaan myydä ne tulee sairaala käyttöön. Sveitsissä on armokuolema muistaakseni ollut jo voimassa vuosikymmeniä.

Jos suomeen tulisi vastaava armokuolema käytäntö, niin asuisiko täällä enään maailman onnellisin kansa?

Miten sinä suhtaudut ihmisiin jotka kertovat uskonnollisesta näkökulmasta että elämä on suuri lahja, joka hetkestä tulisi nauttia, ja lopuksi toivottavat valoa ja iloa. Minulle tulee entistä syyllisempi olo.

Siinä jutussa sanottiin, että käytännössä sen pystyisi tulostamaan joskus hamassa tulevaisuudessa 3D-tulostimella. Siinä oli kuvakin laitteesta. Aika erikoisen näköinen.

Se on hyvä kysymys. Onko kuolema missään olosuhteissa hyvä asia? Tai tarkemmin armo kuolema? Kun elämä perustuu kuitenkin siihen, että yritetään taistella kuolemaa vastaa.

Luulen että jos tuollaiset itsemurhakoneet tulisivat markkinoille maailman laajuisesti, niin aika monet sellaisen ostaisi. Ei se kyllä hyvä asia olisi. Mutta mietin sitä, että jos ihminen on todella vanha, sairas ja kovat kivut, niin eikö Suomessa voitaisi antaa esim. morfiinia, jos tiedetään, että ihminen ei elä enää kauan. Siis annettaisiin iso määrä morfiinia tai jotain vastaavaa ja ihminen saisi viettää viimeiset hetket onnellisena, vaikka elämä vähän varmaan lyhenisi. Tai kyllähän sairaaloissa annetaan varmaan jotain vastaavaa kuoleville. En tiedä tarkalleen, miten Suomessa toimitaan...

Mutta aina on se ongelma itsemurhassa tai eutanasiassa, että onko ne moraalisesti hyväksyttäviä asioita. Sehän on aina se suurin ongelma. Luulen että eutanasian voi jotenkin hyväksyä, mutta voiko itsemurhaa hyväksyä? Voiko itsemurhaa hyväksyä missään tilanteessa? En tiedä? Itse en sitä oikein hyväksy, vaikka toisaalta pystyn ymmärtään miksi jotkut tekevät sen. Se vaan tuntuu jotenkin luovuttamiselta. Sehän siinä se juttu on, että ihminen tavallaan antaa periksi elämän vaikeuksien keskellä. Vaikka toisaalta, jotkut sitten tekevät itsemurhan jonkin vakavan mielenhäiriön takia, se on asia erikseen.

En ymmärrä ihan noita uskonnollisia juttuja. Kun musta tuntuu joskus, että jotkut uskonnolliset yhteisöt ylistävät kuolemaa. Ne väittää että kaikki on paremmin sitten kun ihminen on kuollut. Se kyllä arveluttaa.

Joillekin elämä saattaa olla lahja. Toisille se on vaan raadollista olemista. Minusta on väärin sanoa kaikille ihmisille, että elämä on suuri lahja. Onhan elämä tavallaan arvokas asia jne. Mutta se juuri, että kun jotkut uskonnolliset yhteisöt menevät vähän överiksi näissä asioissa. Mun mielestä elämä ei ole lahja eikä kirous, elämä vain on jonkin näköinen ns. peli, jossa on tietyt säännöt. Ja jos ei sääntöjä noudata, niin ei kykene pelaamaan. Julmaa peliä toki, mutta on tässä jotain hyvääkin.

Taas olin yhdessä ryhmässä ja musta taas tuntui etten kuulu porukkaan. Koulu-ajoista lähtien on tuntunut siltä. Varsinkin ylä-aste oli sellainen helvetti, että meni monta vuotta toipumiseen. Olen puhunut tästä ennenkin. Ylä-aste aika tulee minulla välillä uniin, vieläkin vaikka siitä on melkein 20 vuotta. Tiedän että kirjoitin tästä jo aiemminkin, mutta en voi sille mitään että ajattelen sitä aikaa niin usein. Toisaalta, en voi jäädä tuleen makaamaan.

Mutta nuo ryhmä tilanteet on kyllä hankalia, kun yritän aina olla täydellinen niissä. Yritän olla liian täydellinen ehkä kaikessa. Elämä on vaan niin älyttömän vaikea koulu. Ja varsinkin joku kumppanin etsiminen ihan hirveän vaikeaa. Ja kun enää ei ole nuori aikuinen, vaan kohta se keski-ikä lähenee. Katsoo koko ajan vain taakse päin elämässä ja sitä näkee vain vaikeita vuosia. Pelkkää vaikeutta jatkuvasti. Kipua, tuskaa ja masennusta. Ja sitten vielä ne tietyt koulu-vuodet... On tämä elämä kyllä vain erikoista... Luulen että Camus oli oikeassa, pitää vain kapinoida ns. ikäviä ajatuksia vastaan...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe

Moi.

Voihan elämää sanoa lahjaksi, mutta ihminen voi saada hyviä ja huonoja lahjoja ja kaikkea niiden väliltä. Ihiminen määrittää itse mitä mieltä on lahjasta. Joskus se lahja voi ola mielyttävä ja toisinaan ei.

Oletko 89:si purkanut sitä yläaste juttua terapiassa, vai onko se niitä terapioita jotka keskittyvät nykyhetkeen? Kognitiiviset käyttäytymis terapapiat ei paneudu menneisyyteen. Vaikka joku kaksikymmentä vuotta vanha asia eksistoi nykyisyydessa.
Minulla erillisyyden tunne kokemukset porukoissa tuntuivat eniten eri työpaikoikoilla, tosin ei kaikissa työpaikoissa. Mietin että olinko jotenkin "herkillä" niissä työpaikoissa joissa tunsin erillisyyttä porukkaan? Se erillisyys ei johtunut pelkästään työpaikasta vaan painetta oli kerääntynyt jo työpaikan ulkopuoliseen elämään.

Niiden itsemurhakoneiden hankkiminen on varmaan vaikeaa ja kallista. Luulen että suuri osa päivänsä päättäviä hankkii käsi-aseen pimeiltä markkinoilta.
Me tuskin lähdetään hankkiin kumpaakaan härpäkettä. Pilkotaan sitä itsemurha ahdistusta vaan osiin, ja yritetään ajatella että se ahdistus on tunne joka koostuu joistain pienemmistä ahdistusta tuottavista asioista.

Vaikka massiivinen ahdistus on tunne, niin se on "vain" tunne, se ei ole yhtä kuin minä tai sinä. Edellisen voi ymmärtää teorian tasolla, mutta sitä kun osaisi soveltaa käytäntöön, edes joskus.

Joskus terapiassa käsiteltiin niitä kouluvuosia. Eipä siitä oikein hyötyä ollut. Kun ei ajassa pysty matkustamaan taaksepäin. Mennyt on mennyttä. Pitää yrittää keskittyä vaan nykyhetkeen. Ainut vaan että se on inhottavaa, kun näkee niistä ajoista hirveästi unia.

Minulla tulee aina pitkäksi aikaa jotenkin alakuloinen fiilis, noista ryhmä tilanteista jolloin tunnen ulkopuolisuutta. Sehän voi olla virheellinenkin tunne? Mutta jotenkin tuntui eilen siltä. Voiha olla, että ne toiset eivät ajatelleet minun olevan jotenkin ryhmään kuulumaton. En tiedä...

Joo, en ole kyllä hankkimassa sitä laitetta, vaikka markkinoille tulisikin. Elämä tuntuu nyt olevan sitä että olen kuin laiva, joka yrittää välttää karikot ja yrittää välttää liialliset myrskyt. Yksinäistä välillä on, mutta parempi välillä olla yksin, kuin fiilistä huonontavassa seurassa. Olen elämäni aikana kyllä tuntenut paljon niitä ihmisiä, jotka tuottavat sitä huonoa fiilistä. En ihan ymmärrä, että miksi he haluavat niin tehdä?

Se juuri tässä elämässä viheliäistä on kun ahdistaa niin usein, niin monet asiat. Toki olen jo jonkin verran oppinut käsittelemään ahdistusta. Muistan, että parikymppisenä en osannut sitä oikein käsitellä. Luulen että suurin osa alkoholisteista ei halua vastaanottaa yhtään ahdistusta mieleensä ja he turruttavat sen viinalla.

Ahdistusta on vain välillä siedettävä tai sitten jollain tasolla unohdettava se. Täytyy antaa elämän ns. rullata eteenpäin tarttumatta liikaa mihinkään. Niin kuin puhuttiin joskus aiemmin...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Parantelu