Viime yön nukuin serkun kanssa omassa kodissani mutta en nuku ensi yötä. Serkku luuli, että kuolen, jos se ei koko ajan vahdi mua ja sitten emme kumpikaan nukkuneet.
Kissat jäivät aamulla sinne, ehkä ne nyt haluavat vuorostaan olla lomalla minusta.

Voi hitsi miten sattuu nyt noihin leikkaushaavoihin kun ovat arpeutumassa. Hiemankin väärä liike ja tuntuu kuin puukolla iskettäisiin.
Pitää varoa etteivät koirat, kissat tai siskonlapset mitenkään vaan koske minuun. Muutan kohta jonnekin muovikuplaan asumaan.

Eilen tuli taas yksi retkeilylehti ja haikena luin lumijuttuja. Ja Jäämerestä, jossa serkku ei ole koskaan käynyt, koska on etelästä. Hieman jo lupasin sille lähteä sinne pelkästään vaan kuljailemaan ja katsomaan maisemia. Oishan se tuokin tietenkin edes jotain, jos en jaksa vielä pitkiä vaelluksia tehdä. Ehkä sitten ajankuluksi suunnittelemme sellaisen matkan.
Lehdessä vapaalasketteilija sanoi hienosti ettei ole laskua ilman nousemista.
Minusta tuo sopii nyt mulle motivaatiolauseeksi.

Ja sama mysrky jatkuu, kävely onnistuu vain myötätuuleen, pois pitää tulla autolla.
Mutta aion pyytää, että äiti käyttäisi meitä Levillä katsomassa laskettelurinteitä.

Nyt on tullut b-todistus ja mulla on sairauslomaa tai tuossa lukee, että olen työhön kykenemätön kesäkuun loppuun asti.
Lääkäri vieläpä määritteli työni fyysisesti hyvin raskaaksi. Tietenkin se sitä on, jos vertaa lääkärin työhön.
Mutta minähän vain kuljailen metsätöissä pitkin metsiä ja teen suunnitelmia.
Ja porohommissa mie vaan mietin missä ne porot kuljailee ja syön sitten lopuksi ne.

Voi hiton hiton, että rupesi nyt pelottaan, että seuraavaksi lääkäri suosittelee eläkkeelle hakemista. Mulla ehkä on sydän joka haluaa helpoihin sisähommiin.
Minä en nyt kyllä ymmärrä miten olen voinut saada tämmöisen sydämen.
Inhoan sinua. Haluttaisi sanoa jätä minut rauhaan mutta olen sen verran realisti ja ymmärrän, että olisin pelkkä ruumis ilman ällö sydäntäni.
Tuon kanssa on vaan elettävä.

Vinkumista tulee nyt.
Mulla lukee papereissa, että liikunnan jälkee pitää olla hyvä olo.
Minä kävelin puoli km ja puoli takaisin. Kaaduin sänkyyn vaatteet päällä ja kengät jalassa ja rukoilin ettei koskaan enää tarvihe nousta, taivaaseen tullos noutamaan ja nyt heti.

Puoli km sinne ja takaisin puoli km tänne onkin sitten vähän liikaa.Vaikka mittareiden mukaan se on just sopiva. Mutta illalla en jaksanut enää tehdä mitään ja yöllä kaikkia paikkoja särki.
Pitäisi kuitenkin jaksaa neljä kertaa tehdä kunnollinen harjoitus ja vielä lisäksi ei niin kunnollisia muutama päivässä. Eilen siis jaksoin kaksi harjoitusta ja pulloonkin jaksoin illalla puhaltaa vain 6 kertaa. Ja sitten meni makaamiseksi muu aika.

Nyt mun pitää vähentää matkaa 450 metriä sinne ja 450 metriä tänne. Enempi en anna periksi.
Tuossakin on jo tekemistä ja pitää varmaan ennen lähtöä laskea tuhanteen ettei ihan rupee v.....aan koko kuntoutus.
Lähellä se kyllä on , täytyy myöntää se tähän ketjuun, koska en viitsi kotona äristä.

Onneksi alkaa hiihtokisat on jotai tekemistä tai muuta tekemistä kuin itsensä tutkiminen.

Syy miksi kirjoitan 450 metriä jne enkä kirjoita 900 metriä, on se, että ukkini opetti, että kotiin aina jaksaa palata. Ja kotiin aina osaa tulla vaikka kuinka olisi eksynyt.
Nyt se sääntö ei toimi. Jos kävelisin 900 metriä yhteen suuntaan, en jaksaisi tulla kotiin.

Jumppari kävi ja totesi mun olevan limainen. Mukava tietenkin on sellaista itsestään kuulla vaikka hän kai tarkoitti keuhkojani.
Sitten irroiteltiin jumppaamalla limaa.
Ja istuttiin kahvipöytään ja multa jäi nyt juomatta se avokado- smuuti.

Aurinko paistaa täyveltä taivaalta, hanget kimaltelevat, jäällä on pilkkijöitä ja Lappi on kauneimmillaan.
Ja mien jaksa muuta kuin vähän kävellä yhteen suuntaan ja tulla takaisin.

Mun hermot ei kestä tätä, tulen hulluksi. Arvasin sen.
Taas piti alkaa syömään säännöllisesti särkylääkettä. Arvasin sen.

Ja tuo Panacod aiheutti painajaisia koko yöksi. Tai mistä tiedän sen olevan niihin syy mutta sitä on helpoin syyttää.
Kaikenlaista näin mutta pahin oli se etten päässyt suksilla ylös ihan pientä mäkeä vaikka kuinka yritin.
Ettei vaan enteile sitä etten enää ikinä pysty hiihtään.
Hyi saakeli.

Nyt kuitenkin on kaikki fyysiset arvot kohillaan ja kohta lähen ulos ja laitan sukset jalkaan ja kukistan painajaisen.
En mie hiihtää aio vaan kävelen 450 metriä sinne ja 450 metriä tänne.
Ja kaksi askelta lisäksi kummassakin päässä, niin olen taas edistynyt.

Nyt en muuten enää syö Panacodia vaikka se tehokkaasti poistikin kivut.
Mutta nukuin lähes koko päivän. Jopa kesken hiihtokilpailun nukuin kun olivat maalisuoralla ja jännitettiin kuka voittaa. Ja mie sammuin.
Mulle pitää riittää panadol, yöksi voin ottaa vahvemman kipulääkkeen.

Serkku oli meidän Jäämeren matkaa eilen suunnitellut loppuun, kun.... nukuin siis.
Mun pitäisi sille nyt sanoa ettei ainakaan mulla ole varaa tuollaiseen matkaan.
Se, kun aikoo nukkua hotelleissa ja syödä ravintoloissa. Mie aion nukkua teltassa ja tehä keittimellä ruuat. Minusta olisi kyllä parempi, että menisin sen luo vaan etelään ja se kävisi mun luona täällä. Toivottavasti sillä menee Jäämeri ohi.
Oikeasti oli mukava olla sen kanssa viikko mutta ei me kyllä yhtään enempi toisiamme jaksaisi, olemme sen verran erilaisia.

Mun mies tulee viikon päästä kotiin, on kaksi viikkoa lomalla. Eikä lähe enää ulkomaille töihin muttei ole kotona kuitenkaan kuin joka kolmas viikko muutamia päiviä. Sekin on hyvä, kun en kai sitäkään jaksaisi joka päivä.
Onneksi meillä ei ole sitä omaa lasta, kun en sitäkään kai jaksaisi joka päivä.

Kaiken kaikkiaan kirjoitukseni tarkoitus on kertoa, että olen väsynyt ihmisiin ja kaipaan yksinäisyyttä. Sellaista tunturien hiljaisuutta ja olisi vain lunta ympärillä.
Haluaisin mennä tunturimökkiini.

Mutta en siellä pärjäisi. Ikävä tosiasia.

oikeen paljon voimia sulle sinne.

Hei Maanvaiva!
Siinä me ollaan erilaisia että minä en oikein osaisi olla miehestäni erossa ollenkaan. Yhdessähän me täällä kotona ollaan kun hänkin on työtön ja minä eläkkeellä. Yhdessä tehdään kotihommat ja yhdessä käydään kaupassa. Ymmärrän silti jos sinä omaltakohdaltasi kaipaat sitä yksinäisyyttä, en minäkään haluaisi lähelleni muita kuin juuri mieheni tai tyttäreni. Ja aikuisia poikiani kyllä kaipaan. Onko sinulla koko ajan kipuja? Onneksi kipulääkkeet on keksitty.

Voi taivahan talikynttilät olen vaipunut niin alas, että luen Me Naiset-lehteä mutta voi sieltäkin löytyä just tähän oloon sopivaan juttua.

http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/kolumnit/anu_silfverbergin_kolumni_helvetissa_on_erityinen_paikka_lassyttajille

"Epäonnistuminen on hienoa! (Ok. Miksi?)

Töissä riittää vähempi, kukaan ei kuolinvuoteella muistele tehtyjä töitä! (Eikö kukaan? Eikö varmasti?)

Kympin tyttöjen pitäisi rentoutua, ei kaikkea tarvitse osata! (Onko siitä jotain haittaa?)

Keskinkertainen äitiys riittää! (Millä perusteella?)

Olet ansainnut vaahtokylpyjä, samppanjaa ja suklaata! (No tuota, kiitos.)

Näiden ohjeiden noudattaja on ”ihana nainen”, ja sellaisena myös säilyy aina siihen asti kunnes muuttuu ihanasta ”vahvaksi”, mikä tapahtuu automaatiolla joskus neljänkymmenen ikävuoden jälkeen. Sen jälkeen nainen ”tietää mitä haluaa” ja alkaa pian elää ”voimavuosiaan”.

Voi taivas."

Niin, voi taivas tosiaan. Jos joku minulle sanoisi sen 450 metrin eestaas kävelyn jälkeen, että olen ansainnut vaahtokylvyn tms, ei se minua voimaannuttaisi vaan saisi minut tuntemaan itseni surkimukseksi.
Minulla on niin suuri kunnianhimo jaksaa enempi etten pidä minään, kun jaksan kävellä tuon matkan.

Olen pitänyt sitä normaalina sairauteen kuuluvana asiana, kun en jaksanutkaan kävellä 500 metriä eestaas. Mutta sisimmäni tiedän, että olen epäonnistuja.
Niin kauan, kun olen tässä kunnossa olen epäonnistuja eikä se asia miksikään muutu vaikka tässä ketjussa riemuitsenkin, kun jaksan kävellä muutaman askeleen enempi.

Kiitos saloka ja arka.
Ei ole koko ajan kipuja mutta, kun avattu rintarankani ei ole vielä luutunut, niin kaikki hieman väärät liikkeet saavat aikaan kivun. Ja liikunta ei kai itsestään enää aiheuta kipuja mutta ulkovaatteiden pukeminen tekee kipua.
Pari kuukautta tätä korkeintaan enää kestää.

Minä ja mies ollaan totuttu tähän erillään asumiseen. Tämä on aika yleistä Lapissa, kun työpaikat ovat kaukana.

Ja nyt on ruvennut hävettään koko ketjuni. Tunnen itseni häiriköksi, kun lähes kaikki muut ovat psyykksisesti sairaita ja minä vaan fyysisesti. Helppo mun on elvistellä jaksamisesta, kun on vaan ruumis joka estää sen eikä mieli.

Pidän kiloklubissa ruoka-ja liikuntapäiväkirjaa ja siellä kyllä saan takaisin elvistelyni. Olen siellä täysin nolla. Syön liian vähän ja huonosti. Saan liian vähän energiaa, syön liian vähän kuituja ja rasvaa liian paljon. Olen liian laiha.
Liikun liian vähän, liikuntani on yksipuolista.
Kaiken tuon vastapainoksi, onkin sitten mukava elvistellä jaksamisella tukinetissä.

Aamiaiseksi söin kaksi lusikallista kaurapuuroa ja puoli desiä mustikoita ja hilloja.
Liian vähän sano kiloklubi.
Mutta vastapainoksi söin kyllä 12 eri pillereitä, niistä kai tulee kaloreitakin jonkun verran.

Voi tätä mun elävää äiti-parkaa
Sen ystävä soitti ja pyysi kahville. Eikö tämä ruppee miettiin miten mie pärjään, kun koko kylään ei jää yhtään tolkun ihmistä.
Kauhiaa selittelyä kun ei ole nähnyt pitkään aikaan ja samalla voisi hoitaa pari työjuttuja jne.
Lähti onneksi.

Mutta jätti vain yhden särkylääkkeen ja laittoi lääkekaapin oven lukkoon ja otti avaimen mukaan. Oikeesti se taitaa luulla, että teen itsarin lääkkeillä, jos mua ei kukaan vahdi.
Vaikka en ole sellaisella uhkaillut ja olen sanonut etten halua edes sairaana kuolla.
Vaan kuolen jonnekin jäätikölle tai tunturin huipulle ja terveenä.
Minua suorastaan ottaa päähän.
Onneksi alkaa hiihtoa kohta.

Eilen, kun itse huolehdin syömiseni, niin söinkin sitten vaan 880 kcal.
Ei ollut nälkä enempi mutta sujavasti valehtelin syöneeni enempi, kun kysyttiin. Tavallaan pidän tuota soveliaana valehteluna, koska äitini ei lähtisi enää mihinkään, jos kertoisin totuuden eikä hän ole vastuussa minusta. Vaan mulla on ammatti-ihmisiä joille sanon totuuden jos kysyvät.
Myös ruokapäiväkirjaan merkkaan syömiset oikein ja illalla kauhistuin kuinka vähän tuli syötyä.
Koirat söivät eilen hyvin.

Itse kuntoutukseen on otettu mukaan kuntopyörä jottei aina tarvi liikkua sään mukaan. Jaksan polkea 10 min minimi vastuksella.
Käsillä saan edelleen nostella limsapulloa.
Kävelen vaan 450 metriä ja kaksi askelta eestaas mutta se menee pari sekunttia nopeammin.
En ole lihonut viime aikoina mutta huuleni eivät mene enää siniseksi liikunnan aikana.