Mietin vaan sitä, että minkä takia niin monet tiedemiehet kääntyvät ateismiin? Minkä takia tiede kumoaa useasti uskonnon? Minkä takia me emme tavoita Jumalaa? Ja minkä takia me kärsimme niin paljon? Ja mitä mieltä olet perisynnistä? Minkä takia ihmisen joka on syntynyt tähän maailmaan, on kärsittävä vaikkei olisi tehnyt oikein mitään ns. väärää?

Voiko Kristuksen kärsimys sitten osoittaa että jokainen ihminen joutuu kulkemaan sen tien? Vai eikö Kristuksen pitänyt juuri kuolemallaan sovittaa ihmisen ja Jumalan välinen kiista? Mitä ajattelet tästä Joie?

Sitä ajattelin vielä, että jos olen ateisti ja ajattelen että kaikki elämä tulee päättymään ja kukaan ei ole kuolematon. Ja elämä on lyhyt. Ja jos on 100 % varmuus että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Ja siis jos kaikki kuolevat, niin minkä takia en kuolisi jo tänään, sillä kuitenkin kuolen huomenna.

Mutta jos olen kristitty ja ajattelen että kärsimyksien keskellä meillä on silti toivo Jumalasta ja tieto siitä että itsemurha on syvin luokkaus Jumalaa kohtaan joka on antanut elämän. Ja jos mietin että kaikki ihmiset lopulta kuolevat ja mietin että tällä elämällä todellakin voi olla ja on merkitystä seuraavaa elämää silmällä pitäen. Niin vaikka tiedän että kuolen huomenna, niin en silti tapa itseäni tänään, koska se on syvin luokkaus juuri Jumalaa ja Kristusta kohtaan. Ainakin näin ajattelen.

Tällainen tuli mieleen vielä. Mitä olet Joie mieltä tästä?

minäitse89 kirjoitti:
"Mietin vaan sitä, että minkä takia niin monet tiedemiehet kääntyvät ateismiin? Minkä takia tiede kumoaa useasti uskonnon? Minkä takia me emme tavoita Jumalaa? Ja minkä takia me kärsimme niin paljon? Ja mitä mieltä olet perisynnistä? Minkä takia ihmisen joka on syntynyt tähän maailmaan, on kärsittävä vaikkei olisi tehnyt oikein mitään ns. väärää?

Voiko Kristuksen kärsimys sitten osoittaa että jokainen ihminen joutuu kulkemaan sen tien? Vai eikö Kristuksen pitänyt juuri kuolemallaan sovittaa ihmisen ja Jumalan välinen kiista? Mitä ajattelet tästä Joie?"

Ajattelen, että synnin tähden ihmisessä on taipumus laittaa Jumala laatikkoon. Sillä tavalla syntyy uskonto, jossa Jumala on niinku joku ikivanha reliikki, sopivasti ihmisen määriteltävissä ja hallittavissa.

Syy, minkä tähden uskonnon torjumisen jälkeen käännytään ateismiin lienee se, että
monet ihmiset luulee, että ei ole olemassa muunlaista hengellisyyttä kuin tuollainen kuollut uskonto. Ymmärrettävistä syistä monet ihmiset ovat todenneet, ettei uskonto ole heitä varten. Siinä on niin paljon "väärin", niin paljon maalaisjärjen ja sydämen vastaista. Mahdotontahan ihmisen on elää vastoin sitä, minkä sydämessään kokee oikeaksi.

Kyllä me tavoitamme Jumalan. Hän on itse luvannut niin.
"Te etsitte minua ja löydätte minut, kun te etsitte minua kaikesta sydämestänne." (Jer.29:13)

Kärsimystä on monenlaista, ja eri syistä. Jeesus kulki kuolemaan, koska kuolema on seuraus ihmiskunnan valinnasta elää erossa Jumalasta, joka yksin on elämän lähde. Hän kuoli ja ylösnousi, jotta kaikki häneen kastetut (liitetyt) voisi myös kuolla ja nousta uuteen elämään - ei enää erossa Jumalasta vaan hänen yhteydessä. Sillä tavalla se perisynnin ongelma eli ero Jumalasta tuli ratkaistua. Vanha on kuollut ja uusi on sijaan tullut.

Ero Jumalasta, joka on täydellinen rakkaus, on itsessään omiaan aiheuttamaan tuskaa, koska meidät on luotu ja tarkoitettu hänen yhteyteensä. Paljon siitä kärsimyksestä, jota maailmassa on, johtuu siitä, että etsimme rakkautta, nähdyksi tulemista, lohdutusta ja merkityksellisyyden kokemusta jostain muualta. Sitten on monet muut seuraukset siitä, että elämme syntiinlangennessa maailmassa: sairaudet, ihmisten pahat teot, onnettomuudet jne mitkä aiheuttaa kärsimystä. Kukaan ei jää paitsi synnin seurauksista; se on ihmiskunnan yhteinen ongelma. Siksi sen ratkaisijakin oli ihminen.

Hyvä uutinen on, että on olemassa Jumala, joka on sanansa mukaan "runsaan lohdutuksen Jumala". Toisin sanoen, mitä ikinä paskaa tämä maailma kaataakaan niskaan, on rakkaus, joka ylittää sen kaiken. Jumala, joka on Isä ja jonka voi tuntea läheisesti ja joka on aina lähellä, nyt ja ikuisesti. Aikanaan tulee se päivä, jollon "hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt." Mutta sitä ennen meillä saattaa olla vielä tehtävää täällä maailmassa...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: lainaukset

minäitse89 kirjoitti:
"Sitä ajattelin vielä, että jos olen ateisti ja ajattelen että kaikki elämä tulee päättymään ja kukaan ei ole kuolematon. Ja elämä on lyhyt. Ja jos on 100 % varmuus että kuoleman jälkeen ei ole mitään. Ja siis jos kaikki kuolevat, niin minkä takia en kuolisi jo tänään, sillä kuitenkin kuolen huomenna.

Mutta jos olen kristitty ja ajattelen että kärsimyksien keskellä meillä on silti toivo Jumalasta ja tieto siitä että itsemurha on syvin luokkaus Jumalaa kohtaan joka on antanut elämän. Ja jos mietin että kaikki ihmiset lopulta kuolevat ja mietin että tällä elämällä todellakin voi olla ja on merkitystä seuraavaa elämää silmällä pitäen. Niin vaikka tiedän että kuolen huomenna, niin en silti tapa itseäni tänään, koska se on syvin luokkaus juuri Jumalaa ja Kristusta kohtaan. Ainakin näin ajattelen.

Tällainen tuli mieleen vielä. Mitä olet Joie mieltä tästä?"

Kyllä mäkin välillä epätoivon hetkinä putoan itsemurha-ajatuksiin. Aina oon kuitenki kääntyny sieltä elämän suuntaan. Ajattelen, että kannattaa ehdottomasti ottaa selvää siitä, miten läheisesti ja syvästi Jumalan voi tuntea ja mitä on elää ikuista elämää jo täällä maan päällä. Paljon on mahdollista ja voi elää ihmeellistä elämää. Ehkä voin tuoda toivoa jollekki ihmiselle, ja osoittaa rakkautta. Ehkä voin nähdä vielä jännittäviä, kauniita ja ihmeellisiä asioita. Eikö sen tähden kannata elää? Ei voi ikinä tietää, mitä kaikkea hyvää vielä on edessä. Kuolla ehtii myöhemminki. Toki itsemurha on yhdenlainen ratkaisu sietämättömään henkiseen tuskaan, mutta siihen on toinenkin, ja se on rakkaus ja lohdutus.

Mutta sitten kun ihminen on tässä elämän hiiden kirnussa. Niin miten täältä muka voi löytää rakkauden? Miten voi löytää Jumalan? Kun meillä on nämä aivot, niin miten meillä voisi olla sielu? Jos kerran tietoisuus on aivojen tuote? Jos koko ihmisen olemassa olo on vain sähköisiä synapseja? Eikö elämää kuitenkin ole parempi elää vähän alla päin ja myöntää se, että ehkä tämä on vain aivojen leikki. Kuin jos menisimme siihen että meillä on jokin sielu?

Tämä Jumalan olemassa olo ei auta meitä, jos koko maailma on tässä? Vaikka Jumala olisi olemassa niin jos ei ole kuoleman jälkeistä elämää, niin se on aivan sama onko Jumalaa vai ei.

Se on minusta se ratkaiseva juttu että voiko kuoleman jälkeistä elämää olla ilman Jumalaa tai Voiko Jumalaa olla ilman kuoleman jälkeistä elämää? Mitä sanoisit näistä ajatuksista?

Olet toki oikeassa että on paljon syitä elää ja maailmassa on paljon kauniita asioita, Mutta minua vaivaa eniten tämä sielu asia ja kuoleman jälkeinen elämä...

Voi Jumala kun sitä vain haluaisi kuolla pois. Minkä takia enää kärsiä montaakaan vuotta? Hirvee olotila. Oon vaan niin pirun yksin, mutta toisaalta yksin haluan ollakin. En jaksaisi enää yhtään päivää, kun olo on tällainen.

Aivan sama vaikka sitä kuolis pois, mutta kun en tee sitä. En halua sitä. Mutta kun en jaksaisi kantaa tätä paino lastia. Kun haluaisi vain käpertyä nurkkaan, ottaa kirjan käteen, pistää musiikkia soimaan ja olla siinä ikuisesti. Se olisi taivas. Kun voisin vain lukea ikuisesti ja samalla kuunnella klassista musiikkia.

Mutta kun en voi koko ajan sitä tehdä, kun pitää syödäkin ja nukkua. Jos tosiaan taivas on olemassa niin sellainen se olisi minulle. Ikuinen hyvä olo, jossain tuolla toisessa ulottuvuudessa jossa ei tarvitsisi enää tehdä yhtään mitään. Vain olla...

Mitenkä Joie sinä tulit uskoon ja löysit Jumalan?

Tuli vielä sellainen kysymys mieleen että eikö sinustakin jokainen ihminen kärsi loppujen lopuksi? Oli sitten kristitty tai ei niin kaikki joutuvat kärsimään.

Mielestäni se on aivan päivän selvä asia että elämässä joutuu kärsimään. Mutta ehkä se sitten ratkaisee että kuinka hyvin kestää nämä kärsimykset. Toiset musertuvat niiden alle ja toiset kestävät ne paremmin.

Jotkut käyttävät alkoholia, yrittäessään lieventää kärsimystä. Mutta mielestäni täytyy vain purra hammasta ja jatkaa opiskelua tai työn tekoa. Ei meillä ole muuta vaihtoehtoa. Sillä alkoholi pahentaa vain kärsimyksiä loppu peleissä.

Tässä näen olennaisesti kristinuskon ydin sanoman. Kun se ilmoittaa että ihmisen tulee kestää kärsimykset. Aivan niin kuin Jeesuskin joutui kärsimään. Ehkä juuri tämän takia olen mieltynyt kristinuskoon, sillä ymmärtääkseni se juuri korostaa tätä asiaa. Vai mitä olet tästä mieltä Joie?

Kaverin äiti oli kuollut. Eikä hirveän vanhana edes. Vaikea kuvitella, miltä se kaverista tuntuu. Jotenkin siinä ei oikein osannut sanoa mitään hänelle. En tiedä mitä siinä tulisi sanoa. Sanoin vain osanotot... 🙁

Tämä elämä on kertakaikkiaan niin kummallista. Sillä ensin me synnymme ja sitten se ei vielä riitä että itse vanhenemme ja meille tulee kaikennäköisiä vaivoja, kun sitten ystävätkin vanhenee ja kaikki tutut. En nyt maalaile tässä mitään sellaista kuvaa että tämä elämä olisi jotenkin vastenmielistä, maalailen vain sellaista kuvaa että miten tähän kaikkeen tulisi loppujen lopuksi suhtautua. Kun tuntuu että elämälläkin on nämä vuodenajat...

minäitse89 kirjoitti:
"Mutta sitten kun ihminen on tässä elämän hiiden kirnussa. Niin miten täältä muka voi löytää rakkauden? Miten voi löytää Jumalan? Kun meillä on nämä aivot, niin miten meillä voisi olla sielu? Jos kerran tietoisuus on aivojen tuote? Jos koko ihmisen olemassa olo on vain sähköisiä synapseja? Eikö elämää kuitenkin ole parempi elää vähän alla päin ja myöntää se, että ehkä tämä on vain aivojen leikki. Kuin jos menisimme siihen että meillä on jokin sielu?

Tämä Jumalan olemassa olo ei auta meitä, jos koko maailma on tässä? Vaikka Jumala olisi olemassa niin jos ei ole kuoleman jälkeistä elämää, niin se on aivan sama onko Jumalaa vai ei.

Se on minusta se ratkaiseva juttu että voiko kuoleman jälkeistä elämää olla ilman Jumalaa tai Voiko Jumalaa olla ilman kuoleman jälkeistä elämää? Mitä sanoisit näistä ajatuksista?

Olet toki oikeassa että on paljon syitä elää ja maailmassa on paljon kauniita asioita, Mutta minua vaivaa eniten tämä sielu asia ja kuoleman jälkeinen elämä..."

Jumala on luonu maailman, jossa on sellainen ominaisuus, että se tuottaa elämää. Kaikki maailman elämä on kumminki katoavaista. Ikuinen elämä on yksin Jumalassa. Hänestä irrallaan ihmiset kuolee ajallaan niinku kaikki muuki maailmassa. Siksi Jeesus tuli tieksi ihmiskunnalle takaisin Isän yhteyteen - ei "uskomaan Jumalaan" jotenki järjellisesti vaan tulemaan yhdeksi Jumalan kanssa. Silloin kuolema on vaan maanpäällisen elämän loppu ja tämän ajallisen ruumiin loppu.

minäitse89 kirjoitti:
"Tuli vielä sellainen kysymys mieleen että eikö sinustakin jokainen ihminen kärsi loppujen lopuksi? Oli sitten kristitty tai ei niin kaikki joutuvat kärsimään.

Mielestäni se on aivan päivän selvä asia että elämässä joutuu kärsimään. Mutta ehkä se sitten ratkaisee että kuinka hyvin kestää nämä kärsimykset. Toiset musertuvat niiden alle ja toiset kestävät ne paremmin.

Jotkut käyttävät alkoholia, yrittäessään lieventää kärsimystä. Mutta mielestäni täytyy vain purra hammasta ja jatkaa opiskelua tai työn tekoa. Ei meillä ole muuta vaihtoehtoa. Sillä alkoholi pahentaa vain kärsimyksiä loppu peleissä.

Tässä näen olennaisesti kristinuskon ydin sanoman. Kun se ilmoittaa että ihmisen tulee kestää kärsimykset. Aivan niin kuin Jeesuskin joutui kärsimään. Ehkä juuri tämän takia olen mieltynyt kristinuskoon, sillä ymmärtääkseni se juuri korostaa tätä asiaa. Vai mitä olet tästä mieltä Joie?"

Kaikkihan me eletään täällä maailmassa, jossa on pimeyttä ja pahuutta. Kukaan ei ole sille immuuni. Mä en ajattele, että kärsimysten kestäminen olisi jotenkin kategorisesti ihmisen velvollisuus. Tilanteita on monenlaisia. Joskus parasta mitä voi tapahtua on se, että ei kestä vaan murtuu. Silloin voi aueta uusi tie yhteyteen toisten ihmisten ja Jumalan kanssa ja mahdollisuus rakkauden ja avun vastaanottamiseen. Jotakuta toista taas Jumala voi kutsua kärsivällisesti kestämään vaikeuksia ja turvaamaan Häneen. Sekin on omiaan vahvistamaan suhdetta. Kun itse on kulkenut läpi pimeistä laaksoista, voi asettua niiden rinnalle, jotka kokevat jotain samankaltaista ja auttaa. Missään tapauksessa en ajattele, että ihmisestä itsestään pitäisi löytyä voima kestää kärsimyksiä.

minäitse89 kirjoitti:
"Mitenkä Joie sinä tulit uskoon ja löysit Jumalan?"

Se on ollut pitkällinen matka, ja se on kesken. Nuoruudessa etsin Jumalaa kiihkeästi uskonnosta monta vuotta. Löysin koko joukon oppeja ja kaikennäköisiä käsityksiä, joista monet tuntui ihan päättömiltä. Kumminkaan niitä ei oikein saanut kyseenalaistaa, koska ne oli kuulemma "uskon asioita". Läheistä yhteyttä Jumalaan en löytäny. Lopulta väsyin ja turhauduin. Totesin, että olen ennemmin uskollinen sille, minkä sydämessäni koen oikeaksi. Hylkäsin kristinuskon ja lähdin etsimään totuutta muualta. Asia on kumminki niin ku Jeesus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä." Kun etsin Jumalaa, löysin uskonnon. Kun etsin totuutta, löysinki yllättäen elävän Jumalan.

Jumala on luonu maailman, jossa on sellainen ominaisuus, että se tuottaa elämää. Kaikki maailman elämä on kumminki katoavaista. Ikuinen elämä on yksin Jumalassa. Hänestä irrallaan ihmiset kuolee ajallaan niinku kaikki muuki maailmassa. Siksi Jeesus tuli tieksi ihmiskunnalle takaisin Isän yhteyteen - ei "uskomaan Jumalaan" jotenki järjellisesti vaan tulemaan yhdeksi Jumalan kanssa. Silloin kuolema on vaan maanpäällisen elämän loppu ja tämän ajallisen ruumiin loppu.

Mutta: jos emme usko Jumalaan järjellisesti, niin minkä takia meillä on koulutuslaitoksia jossa edistämme järjen käyttöä? Ja minkä takia Jumalaan ei voisi uskoa järjellisesti. Mieliesäni se on kaiken pointti että häneen uskoo juuri järjellisesti.

Kaikkihan me eletään täällä maailmassa, jossa on pimeyttä ja pahuutta. Kukaan ei ole sille immuuni. Mä en ajattele, että kärsimysten kestäminen olisi jotenkin kategorisesti ihmisen velvollisuus. Tilanteita on monenlaisia. Joskus parasta mitä voi tapahtua on se, että ei kestä vaan murtuu. Silloin voi aueta uusi tie yhteyteen toisten ihmisten ja Jumalan kanssa ja mahdollisuus rakkauden ja avun vastaanottamiseen. Jotakuta toista taas Jumala voi kutsua kärsivällisesti kestämään vaikeuksia ja turvaamaan Häneen. Sekin on omiaan vahvistamaan suhdetta. Kun itse on kulkenut läpi pimeistä laaksoista, voi asettua niiden rinnalle, jotka kokevat jotain samankaltaista ja auttaa. Missään tapauksessa en ajattele, että ihmisestä itsestään pitäisi löytyä voima kestää kärsimyksiä.

Minä taas ajattelen juuri niin että ihmisen velvollisuus on (jos asiat on huonosti) kärsiä, juuri siksi että hän pääsisi Jumalan Valtakuntaan. Ei siten että hän Jumalan kanssa kärsisi välttämättä. Tai tietenkin Jumalalta voi pyytä helpotusta kärsimyksiin.

Ja miten sitten ne jotka eivät usko Jumalaan ja kärsivät? Miten heidän tulisi suhtautua kärsimiseen?

Se on ollut pitkällinen matka, ja se on kesken. Nuoruudessa etsin Jumalaa kiihkeästi uskonnosta monta vuotta. Löysin koko joukon oppeja ja kaikennäköisiä käsityksiä, joista monet tuntui ihan päättömiltä. Kumminkaan niitä ei oikein saanut kyseenalaistaa, koska ne oli kuulemma "uskon asioita". Läheistä yhteyttä Jumalaan en löytäny. Lopulta väsyin ja turhauduin. Totesin, että olen ennemmin uskollinen sille, minkä sydämessäni koen oikeaksi. Hylkäsin kristinuskon ja lähdin etsimään totuutta muualta. Asia on kumminki niin ku Jeesus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä." Kun etsin Jumalaa, löysin uskonnon. Kun etsin totuutta, löysinki yllättäen elävän Jumalan.

Okei. Mitä muuten tarkoittaa elävä Jumala?

• Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Korjailu

Välillä sitä vaan miettii että voi voi tätä elämää, kun ei koskaan saa sellaista rauhaa. Sellaista tyyntä oloa. Ehkä sitten taivaassa joskus, jos sellainen on...

minäitse89 kirjoitti:
Mutta: jos emme usko Jumalaan järjellisesti, niin minkä takia meillä on koulutuslaitoksia jossa edistämme järjen käyttöä? Ja minkä takia Jumalaan ei voisi uskoa järjellisesti. Mieliesäni se on kaiken pointti että häneen uskoo juuri järjellisesti.

Juu, toki asioiden totenapitäminen mielen tasolla kuuluu myös asiaan. Mutta se on vain yksi osa sitä. Ajattele, jos menisit naimisiin ja suhteesi vaimoosi olisi yksinomaan sitä, että järjellisesti pitäisit häntä sopivana puolisona ja teillä olisi sama sukunimi. Et kuitenkaan haluaisi elämässäsi olla hänen kanssaan missään tekemisissä: et asua yhdessä, et jakaa arkielämääsi, ajatuksiasi, tunteitasi, toiveitasi, unelmiasi tai tulla tuntemaan häntä mitenkään sen syvällisemmin. Ajattele sitten, että usko Jumalaan merkitsisi vain joidenkin asioiden totenapitämistä...

minäitse89 kirjoitti:

Minä taas ajattelen juuri niin että ihmisen velvollisuus on (jos asiat on huonosti) kärsiä, juuri siksi että hän pääsisi Jumalan Valtakuntaan. Ei siten että hän Jumalan kanssa kärsisi välttämättä. Tai tietenkin Jumalalta voi pyytä helpotusta kärsimyksiin.

Jumalan valtakunta tuli maan päälle 2000 vuotta sitten, kun Kuninkaaksi korotettu Jeesus antoi taivaasta Pyhän Hengen kaikille, jotka häneen uskoi. Niin meille kaikille on tässä ja tänään avoinna pääsy Jumalan valtakuntaan, hänen yhteyteensä, hänen rakkauteensa ja hänen läheiseen tuntemiseensa. Toisin sanoen, voimme elää iankaikkista elämää jo nyt. Synnin ja kuoleman valta murtuu, kun sisimpäämme tulee Jumalan Henki, joka vaikuttaa uutta elämää. Se elämä ei ole tämän maailman katoavaista elämää vaan Jumalan iankaikkista elämää. Tämä on se evankeliumi, tai ilosanoma, mitä Jeesus ja hänen seuraajat julisti. "Taivasten valtakunta on tullut teitä lähelle!"

Ja miten sitten ne jotka eivät usko Jumalaan ja kärsivät? Miten heidän tulisi suhtautua kärsimiseen?

Minä en tiedä. Minä en kestäisi.

minäitse89 kirjoitti:

Okei. Mitä muuten tarkoittaa elävä Jumala?

Tarkoitin vain tehdä eron sen välillä, mikä on meidän käsityksemme tai määrittelymme Jumalasta ja kuka hän todella on. Mooses kysyi Jumalalta, mikä hänen nimensä on. Jumala vastasi: "Minä olen se, joka minä olen".

Hän on se, joka hän on. Todellisuus on sellainen kuin se on täysin riippumatta siitä, mitä minä tai sinä ajattelemme tai väitämme sen olevan. Minä voin julistaa - ja olen julistanut - että ei ole mitään Jumalaa, eikä ainakaan sitä, josta Raamattu todistaa. Ja mitä minusta tuleekaan, niin ei ainakaan ikinä kristittyä. Mutta ei se todellisuutta miksikään muuttanut. "Työläs sinun on potkia tutkainta vastaan", niinku Jeesus totesi Saul Tarsolaiselle.

Saulillakin (myöhemmin tunnettiin Paavalina) oli hyvin vahva uskonnollinen vakaumus. Hän oli omasta mielestään erittäin hyvin perillä Jumalan teistä. Hän oli lapsesta asti opiskellut Jumalan lakia ja kirjoituksia ja suhtautui siihen hyvin vakavasti. Hän oli varma siitä, että oli hänen Jumalansa tahto tehdä loppu siitä harhasta ja villityksestä, mitä Jeesuksen seuraajat julisti. Ja hän toteutti missiotaan antaumuksella.

Sitten hän kohtasi Jumalan, saman Jumalan, jota uskoi palvelevansa hävittäessään Jeesukseen uskovia. Hänet kastettiin, hän sai Pyhän Hengen ja kutsun viedä ilosanoma Jumalan valtakunnasta kaikkeen maailmaan. Hänenkin tarinassaan oli  kohtalaisen suuri ero sen välillä, mikä oli ihmisen käsitys Jumalasta ja kuka Jumala todella on. 😉

Totta se tietenkin on että todellisuus ei kysy meiltä lupaa. Mutta onko se todellisuus todella sellainen mitä sanot sen olevan?

Minkä takia ihmisen pitää selvittää niin monta asiaa maailmassa itse, kun Jumala olisi vain voinut ne ilmoittaa hänelle? Minkä takia on perisynti käsite? Sitä en kyllä aivan käsitä? Että me kaikki olemme syntisiä jo aivan vauvana.

Koska eikö Jeesuskin sanonut: ei sanat vaan teot? Ja täten, jos emme ole vauvana tehneet mitään pahaa, niin miten voimme olla syntisiä? Jos vain teot ratkaisee?