<div>Tsemppiä minäitse89:lle.</div>
<div></div>
<div>Välillä tuollaiset synkät ajatukset valtaavat myös minun mielen, mutta ajattelin eilen ja tänään, että yritän antaa itselle positiivista palautetta kaikesta pienestäkin, kuten, että olen jaksanut herätä uuteen päivään ja tehdä monenlaisia kotitöitä ja hoitaa eläimet. Pikkuasioita luetellessa huomasin, että olenkin tehnyt paljon juttuja. Varmaan on paljon niitä, jotka ovat tehneet lukemattomasti enemmän arvokkaita asioita päivässään kuin minä, mutta toisaalta voisi olla niinkin, että en olisi päässyt edes sängystä eteenpäin tänään.</div>
<div></div>
Haluatko avata enemmän sitä, että mitä tarkoitit sillä, että tuntuu, ettei vuosia ole enää kovasti jäljellä?

Kiitos viestistä. 🙂

Sitä vaan kun mulla on noita fyysisiä vaivoja.

Se on kyllä totta että täytyy vain jotenkin pitää positiivinen elämän asenne...

Miten jaksatte elää? Tää elämä on niin hirveetä paskaa. Kun toinen kipu häviää, niin toinen tulee tilalle. Vittu kun koko ajan tekis vaan mieli luovuttaa, mutta kun en halua olla mikään luuseri. Mutta tää elämä on vaan niin helvetin vaikeeta! Minkä takia tästä on tehty näin vaikeeta. Minkä takia ei voisi olla kivaa edes välillä? Minkä takia mun täytyy kärsiä näin vitusti ihan koko ajan ja kaikkeen ryhtyminen on niin hankalaa. Ja kun olen kokeillut urheilla paljon ja pitää hyviä elämän tapoja mutta kun mikään ei riitä tälle elämälle. Koko ajan se painaa ihmistä alaspäin. En tiedä onko mulla 30 vuoden aikana ollut kertaakaan helppoa tai kivaa. Kun koko ajan tätä samaa helvettiä vaan!

Miten jaksan elää? Se onkin ihan hyvä aihe miettiä. Minulla taitaa olla usko siihen, että jossain vaiheessa jokin ihme tapahtuu ja saan elämää ja muita ihmisiä kohtaan aurinkoisen näkymän. Toivon kovasti, että löydän elämästä sellaisen intohimon, että kaikki harmaus peittyy sen varjoon. Uskon elämä ja seurakunnassa käynti lisäävät minulle varmuuttaa siihen, että kannattaa elää, vaikka onkin tosi epävarma siitä, että osaanko elää oikein. Minulla on vahva helvettiin joutumisen pelko ja seurakunnassa käyminen vaimentaa sitä.

Toivottavasti sinulle koittaa vielä se päivä, että edellinen kipu on lähtenyt eikä uutta ole näkösällä. Sekin on mielenkiintoinen kysymys, että miksi toisen elämässä on paljon ikävää ja toisen ei. Uskon, että vaikka elämä olisikin tuskien taivalta, silti sillä on merkitystä. Jätämme jälkiä toinen toisemme mielenmaisemiin kaikenlaiselle viestinnällämme. Myös näillä nettikirjoituksilla. Jos et olisi kirjoitellut täällä, en olisi ryhtynyt miettimään näitä juttuja ja olisin sitä kokemusta vajaampi.

Voi että näitä kipuja... 🙁

Mitä tarkoitat sillä, että mikään ei riitä tälle elämälle? Tarkoitatko, että vaikka oletkin urheillut ja elänyt terveesti, siltikin tulee kipuja?

Tarkoitan, että tämä elämä näyttää niin toivottomalta. Siis kun päivästä toiseen vain rimpuilen kuolemaa vastaan, sillä tuntuu välillä siltä että kuolema on lähellä. Ja kun mulla ei oo mitään varmuutta siitä että kuoleman jälkeen todella olisi jotain. Tuntuu vaan niin ahdistavalta ajatella, että kaikki loppuu kuolemaan.

Ja sitä tarkoitin, että tämä elämä on niin julmaa, kun ahdistaa koko ajan. Haluaisin vain kuolla pois. 🙁

Koko ajan päässä vain pyörii im ajatukset. Mikä perkele siinä on kun koko ajan vain ajattelee kuolemaa..? 🙁

Minulla on vankka usko siihen, että kuoleman jälkeen on vielä luvassa ohjelmaa. Olisi ikävä ajatella, että kaikki päättyy siihen kuolemiseen. Toisaalta on myös ikävä elää helvettiin joutumisen pelossa. Tahtoisin päästä kuoleman jälkeen kaiken hyväksyvään syliin, jossa on vielä parempi olla kuin silloin, jos on läheisten kanssa ja on kivaa. Herkästi lähden ajattelemaan, että kuoleman jälkeen Jumala toteaa minulle, että sinä olet tehnyt liikaa pahaa ja ollut itsekäs, eikä sinua oteta tänne vaan sinä joudut pimeyteen ja yksinäisyyteen, kylmään. Seurakunnassa on kiva saada vastapainoksi papin sanomana syntien anteeksiantoa ja tosi herkästi välttelen sellaisia paikkoja, joissa anteeksianto on sidottu tekoihin. Pitäisi itsellekin muistaa useita kertoja päivässä sanoa armahduksen sanaa.

Hei minäitse. Minulle tulee kipuja pelkastä lukemisesta. Ymmärrän sinua. Toivoa on paremmasta, ja ehkä kuolemisen kaipuusi väistyy vähän, ja näet kevään ja tulevan kesän, etkä vain rämmi viime talven auratuissa lumissa.

Joo voi se olla niinkin. Onneksi tulee kesä. Mieli vaan välillä on sellainen, että masentaa, mutta yritän nyt edes jotenkin elää tätä elämää. Joku toivo varmaan on pidettävä vaikka maailma ja elämä näyttävätkin toivottomilta. Jostain se elämisen halu tulee kaivaa. Täytyy taistella niin kauan kun taistelua on vielä jäljellä.

Kiitos viesteistä! 🙂

Jokaisella soisi olevan pieni symbolinen lemmikki nimeltään toivo. Se voi olla tosi pieni, kuten hamsteri tai tori suuri, kuten hevonen. Kuitenkin kaiken kokoisista lemmikeistä pitää pitää jollain tavalla huolta. Mitenkähän toivosta voisi pitää hyvää huolta?

Siitä täytyy todellakin pitää huolta, koska elämä on niin pieni ja herkkä asia. Aivan pienestäkin jutusta saattaa tulla todella vaikea ja se saattaa hankaloittaa elämää. Olen nyt sen tajunnut kuinka pienet valinnat ja seikat ovat ehkä juuri niitä tärkeimpiä elämässä. Toistan vielä itseäni että tämä elämä on arvokas, mutta samalla erittäin hauras.

Minulla aurinkoinen ja ulkoilukelpoinen ilma lisää toivoa. Sadesää tai liian kuuma ilma ovat molemmat ikäviä mielelleni. Se, että sanon jotain ikävää toiselle ihmiselle, vähentää toivoani kun taas jos on monia mukavia kohtaamisia muiden ihmisten kanssa, se lisää toivoa. Joskus jos on oikein vähillä mielen voimavaroilla, tulee välteltyä vieraiden ihmisten kanssa kontaktointia, koska he saattavat sanoa jotain sellaista, minkä itse tulkitsen ikäväksi ja sitten tulee tosi toivoton olo.

Miten sinä virittelisit toivoa omalla kohdallasi?

Ja kivasti kirjoitit että elämä on arvokas. Olen samaa mieltä ja tahdon nähdä arjenkin siitä näkökulmasta. Ei siten, että jokainen hetki pitää suorittaa arvokkaaksi vaan että se jo itsessään on sitä. Että itse saa vastaanottaa ja katsella riemulla sitä mitä saa.