Oma fiilis, tällä hetkellä

Oma fiilis, tällä hetkellä

Käyttäjä minäitse89 aloittanut aikaan 19.04.2019 klo 14:50 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 19.04.2019 klo 14:50

Tuntuu tällä hetkellä, että vuosia ei ole enää paljon jäljellä. Koko elämä ollut vain virheitä virheiden perään. En tiedä enää mitä tehdä. 🙁

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 23.07.2019 klo 10:06

Olen alkanut näkemään hirveitä painajaisia. Viime yönäkin oli niin kamala uni ettei mielestäni mikään kauhuleffakaan ole yhtä karmea. En tiedä kertooko unet oikeasti mitään? Siis että onko niillä mitään merkitystä? Kai ne on vaan vähän niin kuin elokuva.

Nämä unet on kuitenkin saaneet minut pohtimaan tätä elämää. Jokin tässä elämässä viehättää mutta kuitenkin kauhistuttaa. Se luonnon voima että meidät kaikki voidaan pyyhkäistä maanpäältä tuosta vain eikä luonto välitä siitä tippaakaan. Luonto ei välitä yhtään ihmisen olemassa olosta.

Tuntuu että ainut pelastus olisi kuitenkin Jumalassa, mutta en jotenkin tavoita häntä. Jotenkin yhteys pätkii. Kun on vaan niin vaikea hahmottaa että miten lopulta tätä elämää tulisi elää? Tätä täytyy elää kuitenkin, mutta välillä tuntuu että me olemme täysin yksin täällä. Että Jumala loi ihmisen, mutta aika hutiloiden...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 23.07.2019 klo 13:44

Järkyttää ajatella tätä maailmaa. Ehkä parempi vain keskittyä johonkin muuhun. Järkyttää vain tämä elämän raadollisuus. Että me olemme ajattelevia koneita ja sitten kun koneisto hajoaa niin mekin hajoamme. Tällaisia mietin joka päivä ja ne tulevat uniinkin.

Jos vain tämä maailma on totta eikä kuoleman jälkeen ole mitään. Jos ei ole Jumalaa, niin minua kammoksuttaa se että katoaa lopullisesti kuolemassa. Että jos mitään sielua ei ole ja kun vanhenemme niin hajoamme, niin miten tätä elämää sitten kuuluisi elää?

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 23.07.2019 klo 18:34

Ehkä sitten tämä elämä on vain kärsimystä. Kärsimystä hautaan asti. Täytyy vain myöntää elämälle sen julmuus. Täytyy vain myöntää että loppujen lopuksi kaikki olemme yksin tässä maailmankaikkeudessa. Mikään ei meitä pelasta. Täytyy vain nauttia kärsimyksestä, koska se on ainut varma asia maailmassa. Kuolema poistaa ihmisen kokonaan. Ja ehkä sitten ei ole enää mitään. Kaikki saavutukset, kaikki maine ja mammona katoaa, mikään ei pysy haudan tuolle puolen. Uskokin varmaan katoaa lopulta. Rakkaus ja kärsimys katoaa. Ei ole enää missään. Kukaan ei enää kuule. Kaikki häviää tietoisuuden mukana.

Näin se voi olla. Mutta silti säilytän sen pienen toiveen, että jos kumminkin olisi jotain. Jotain joka viittaa Jumalaan. Jotain joka ehkä armahtaa. Sen pienen toiveen, pienen liekin, pidän palamassa. Että jos kuitenkin, kaikesta huolimatta..?

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 27.07.2019 klo 20:44

Oletteko huomanneet kuinka ulkonäkö keskeistä koko elämä on? Ja itse syyllistyn myös samaan.

Siis enään ei suurin piirtein välitetä mitä joku puhuu, vaan keskitytään vain siihen että näyttää viehättävältä.

Tämä on kai sitten ihmiseläimelle tavanomaista. Kyllä vain vielä ollaan sen verran eläimiä, että ulkonäkö tuntuu ratkaisevan kaiken...

Minua joskus hermostuttaa se että täytyisi aina olla jonkin tietyn näköinen että tulee hyväksytyksi. Toki sanomisillakin on väliä, mutta jos haluaisi parisuhteeseen tai jonkin pinnallisen tinderin kautta kumppanin, niin kaikki olisi vain valokuvasta kiinni...

Sitten pitää olla jotkin tietyt farkut ja tietyn merkkinen paita, että pääsee johonkin piireihin.

Mutta minkäs sille mahtaa jos ihmiskunta on näin kehittynyt elämään maapallolla. Kai se on vain karu fakta ja se pitää vain hyväksyä, että kaikkea elämässä ei voi kontrolloida, hyvin pientä osaa vain. Pitää tunnistaa vain tosiasiat...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 31.07.2019 klo 17:42

Harmi kun tämä elämä ei ole ikuista. Olisi niin kiva vain olla maailmassa ikuisesti. Se on niin suuri mysteeri se kuolema. Että mitä silloin tapahtuu. Toisaalta en sitä ihaile. Mutta toisaalta se laittaa miettimään...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 01.08.2019 klo 15:56

Minussa on ollut koko elämäni ajan se vika, etten uskalla puhua tietyistä aiheista jotka minua painavat. Jotka ovat minulle täysin ylitse pääsemättömiä asioita.

En ymmärrä mistä se johtuu. Varmaan sitten siitä kun olen niin herkkä.

Tuntuu että elämä on aika musta valkoista: että joko on ihan loistava olo tai sitten karsea. Aivan kuin mulla ei olisi mitään keski tietä.

Mutta ihminen ei toisaalta voi valita, millaiset kortit hän saa elämään. Niillä vain pitää pelata mitä luoja on suonut. Välillä täytyy vain tyytyä osaansa. Yhteiskunnassa toki kiinni, muttei mitenkään räikeästi esillä.

Ehkä sitten olen vain olen vain yksi radan kisko jota pitkin yhteiskunnanjuna kulkee. Ei tässä voi muuta kuin vain mennä ja tehdä asioita...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 01.08.2019 klo 15:58

Ja sitten joskus kun puhun tietyistä asioista väärille henkilöille, niin oloni vain pahenee.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 04.08.2019 klo 11:22

Joskus mietityttää se, että esim. jos joku on päässyt irti vaikka päihteistä. Niin hän sanoo, että elämä on jotenkin hyvää. Mutta ainakin oman kokemuksen pohjalta, elämä voi olla vain siedettävää, ja se on se maksimi mitä elämä voi olla. Siihen vain on jotenkin tyydyttävä. Juuri ihmisen rohkeus ja sinnikkyys punnitaan siinä että me kestämme sen siedettävän elämän. Että ihminen ei ole vapaa eikä hän tule olemaankaan. Täytyy vain mennä iltaisin nukkumaan ja toivoa että seuraava päivä olisi siedettävämpi.

Tässä on minun näkökantani elämään. Tällaista minun elämäni on. Että kestää vain kaiken kuran, niin ehkä joskus saattaa jokin auringon säde eksyä tähänkin umpimetsään.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 4 kuukautta sitten. Syy: Korjailu
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 06.08.2019 klo 13:17

Minkä takia aina kun keskustelen jonkun kanssa ihan mitä vaan ja sitten kun menen kotiin niin mulla alkaa pyörimään im-ajatukset päässä?

Tuntuu välillä siltä että haluaisin olla maailmassa yksin, mutta se ei ole mahdollista, eikä se varmaankaan oloa helpottaisi. Varmaan vaan pahentaisi.

Mietin usein liian suuria asioita, kun sekin riittäisi että hoidan vain pienet pois alta.

Mulla on kyllä tämän sairauden myötä taipumus im-ajatuksiin. Lääkäri sanoi joskus että tämä sairaus vain pahenee, mutta en usko häntä.

Uskon että saan vielä jotain elämässä aikaiseksi. Pyrin siihen. Mun täytyy saada tehtyä jotain, näin se vain on.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 10.08.2019 klo 11:21

Taidan olla aika introvertti. Se kyllä pitää todeta. No hyvä kun sen on tunnistanut itsessään.

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 12.08.2019 klo 19:19

Minäkin olen introvertti. 🙂 Tykkään olla seurassakin, mutta se on pidemmän päälle tosi kuluttavaa, joten sitten kaipaan yksinäisyyttä. Viihdyn myös aika paljon yksin, tiettyyn pisteeseen saakka ainakin: lenkkeilen yksin, matkustan pääosin yksin ja silloin harvoin kun käyn elokuvissa (tms.) niin teen sen liki aina yksin.

Susan Cain on kirjoittanut introverttiudesta hyvän kirjan, Hiljaiset - introverttien manifesti, ja pitänyt aiheesta TED-luennon.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 12.08.2019 klo 20:42

Joo mulla on sama juttu. 🙂

Oli muuten hyvä tuo luento ja pitää katsoa jos kirjastossa olisi tuo kirja...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 17.08.2019 klo 21:11

Ehkä elämässä tosiaan on kyse ihmis-suhteista. Että täytyy pärjätä sosiaalisesti. Siinä on vielä petrattavaa mulla. Että löytäisi kumppanin elämään. Jos tässä kaikessa todella on kyse siitä. Jos se on luonnonlaki?

Edes kun vain löytäisi yhden ihmisen. Olen aina tottunut ajattelemaan liian isoja juttuja, kun jos ratkaisu onkin vain yksi ihminen? Miksi siis takertua massoihin, vaikka ei sitä tarvitse muuta kuin yhden ihmisen loppujen lopuksi.

Mutta toisaalta en tiedä, kestäisinkö rakastumista. En tarkalleen tiedä mitä se on, mutta jos se pistääkin kuulan ihan sekaisin?

On niin monia asioita joita en kestä ja kuitenkin kestän...

🙂

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 18.08.2019 klo 09:07

On vaikea hyväksyä, että tässä olisi kaikki. Että kuoleman jälkeen ei olisi mitään.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 18.08.2019 klo 13:25

Elämä tuntuu olevan vain välähdys. Siis että kerran on täällä ja yrittää elää hyvin, mutta kuitenkin sitten me vain käymme elämässä. Kuitenkin me olemme täällä kerran ja sitten unohdumme. Mikään ei ole elämässä yhtä katkeraa kuin se että ihmiset kuolevat. Mikään ei tunnu niin haaskaukselta kuin se että käytämme ensin aivojamme ja sitten kun aika on lähteä, niin aivot sammuvat.

Kello tikittää koko ajan hirveää vauhtia. Tuntuu ettei saa elämästä oikein otetta. 30 vuotta ikää tulee täyteen ja jonkin näköinen kriisi tai onko koko elämä tavallaan kriisi.

Että meidän täytyy kadota, jotta seuraavat sukupolvet saisivat taas kadota.

Kova pesti tämä elämä, jos mitään emme saa siitä loppu peleissä palkkioksi.