Synkkinä hetkinä kun tänne eksyn niin toivon etten vain pahenna toisten oloa. Jos joku kykenee uskomaan jumalaan tai muihin voimiin niin elämään on enemmän eväitä, kun uskoo että itselleen on tarkoitus ja joku välittää. Kyynisyys ja kriittisyys tanssii joskus hyvin lähekkäin. Olen kyllästynyt jo melkein oppimaan ja totuus saisi ihan hyvin pysyä omassa arvossa, kun emme kuitenkaan kaikkia vastauksia tule saamaan. Sininen pilleri kiitos.

Mutta eikö elämässä ole juuri kyse oppimisesta?

Ja mielestäni Jumalaan uskominen voi tehdä elämästä vaikeampaa kuin se on.

Elämässä toki on aina se tietty epävarmuus. Eihän mikään täällä ole varmaa. Joitakin asioita täytyy vain pitää varmana.

Tuosta epävarmuudesta puhutaan hyvin Johannes Ojansuun kirjassa Pyhyys. Että ihminen keikkuu koko ajan kahden maailman välillä.

Silti näen että Jumalaan uskomisessa on suuria riskejä ja ne riskit ovat konkreettisesti tulleet näkyviin esim. Lähi-idässä. Toisaalta Jumalaan uskominen tuo lohtua, mutta toisaalta uskossa piilee suuria vaaroja.

Näkisin, että itse uskon ennen kaikkea elämään. Tähän maanpäälliseen. Eipä niistä Afterlifeista ole mitään varmaa tietoa.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Elämä on oppimista kyllä. Tuossa myrkyllisessä mielentilassa missä olin niin tahdoin vain että joku olisi taluttamassa minua ilman että yrittäisin olla paras mahdollinen mitä voin olla. Olen kyllä aina tiennyt että niin se menee. Kun teemme asioita missä olemme hyviä ja mistä nautimme voimme olla parhaita mahdollisia mitä voimme olla. Tilaisuuksia ja mahdollisuuksia tulee vain jos olemme tuolla ulkona tekemässä sen mitä osaamme. Onnemme ei voi täysin riippua muista. Voimme olla ihmisiä muiden joukossa vain jos meillä on omat kiinnostukset ja tavoitteet. Meidän pitää tuntea että meillä on jotain arvoa meille itsellemme. Turhaan ei sanota että saadaksesi rakkautta sinun pitää oppia rakastamaan itseäsi. Pahoja tunteita voi hävittää vain jos todella tuntee että on matkalla parempaan päin.

Miten sitten nähdä että on mahdollisuuksia? En tiedä, ehkä meidän pitää itse tuhota omat epävarmuudet tai sitten jonkun pitää edes kerran kertoa meille että merkitsemme. Olinko tänään toiveikas koska ymmärsin jotain perusteellista vai heitteleekö vain mieliala? Sen tiedän kyllä että jos sattuu hyvälle tuulelle siitä pitää ottaa kaikki irti ja katsoa mihin pystyy, pelkäämättä mitä tuntee huomenna.

Oot fiksu ja sulla on varmasti paljon hyviä taitoja ja voit saada arvostusta kun olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 4 vuotta, 5 kuukautta sitten.

Näkisin että elämä on sillä tavalla aika lyhyt, että meidän täytyy jo tänään oppia arvostamaan itseämme sillä meillähän toisaalta on vain yksi päivä kerrallaan.

Tuo on kyllä mielestäni totta, että toisesta ihmisestä ei välttämättä löydä onnea. Jos edes onnea on olemassa?Jos onnea on niin se mielestäni muuttaa aina muotoa. Onko se onni sitten sitä, että saamme ruokaa silloin kun on nälkä tai muuta vastaavaa? Näkisin että jos onnea on olemassa niin se liittyy jollain tavalla keskittymiseen. Esm. keskusteluun keskittymiseen, kirjaan keskittymiseen tai esim. elokuvaan. Me ihmiset olemme hukassa jos emme keskity käsillä olevaan asiaan. Niin kuin sanotaan asia kerrallaan.

Tuosta epävarmuudesta: Näkisin että koko elämä on vain epävarmuuden unohtamista. Joitakin asioita täytyy vain unohtaa. Jos nimittäin haluaa selvitä elämässä eteenpäin. Unohtaminen välillä todellakin on välttämätöntä. Ja sen takia opiskelu tai työ varmasti voi olla tärkeää, koska kun me opiskelemme jotain asiaa, niin samalla unohdamme paljon menneisyyden haamuja. Meidän aivoihin varmaan mahtuu sitten tietty määrä dataa ja kun uutta tulee tilalle niin samalla varmaankin vanhaa poistuu. Tämä nyt vain on tietenkin teoria. 🙂

Varmasti sinäkin olet kyvykäs menestymään, usein riittää että luottaa vain itseensä sillä maailma on sellainen paikka että täällä harvoin kehutaan ketään tai muuta vastaavaa. Ehdottoman tärkeää on itseluottamus ja se kohoaa siten että saa asioita tehdyksi ja käytyä esim. harrastuksissa ja sosiaalisista tilanteista selviäminen on myös tärkeää.  Näkisin että toisten kautta saa sitä itseluottamusta ja se voi kantaa vielä pitkälle kunhan ei jää kotiin koko päiväksi. Se itseluottamus on vähän niin kuin uskoisi Jumalaan, että täytyy vain uskoa että itse selviää erinäisistä tilanteista ja usein niistä selviääkin kunnialla kun vain menee paikalle. Ennen kaikkea se on tärkeää että on ystävällinen ja rohkea. Tietenkin tulee vastaan ihmisiä jotka ovat epäystävällisiä, mutta maailmassa on todella paljon ihmisiä jotka kuitenkin ovat mukavia ja erityisesti heidän seuraansa tulee hakeutua koska se tekee itsetunnolle erittäin hyvää.

Uskon että epäystävälliset ihmiset kärsivät sisimmässään kuitenkin vaikkei kukaan asettuisi heitä vastaan, joten uskon että maailmassa on jokin moraalilaki, joka koskee kaikkia ihmisiä. Aivan niin kuin filosofit ovat pohtineet.

Sitten noista tunteista. Päivän aikana sitä usein on vaikka minkälaisia tunteita ja jotkut tunteet pitää vain ohittaa. Aivan niin kuin katsoisi itseään ulkopuolelta ja antaisi tunteiden vain virrata ohitse. Sillä uskon että elämäkin tavallaan vain virtaa eteenpäin ja tärkeää on vain pysytellä kyydissä ja oppia lisää että miten elää hyvää elämää.

Se onkin niin että joskus sitä sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta näkisin että täytyy vain pitää päivärytmi yllä, sillä eihän tämä elämä loppujen lopuksi sen kummempaa ole. Toki haluan menestyä, mutta maailmassa on niin monta muuttuvaa tekijää, että ei sitä tiedä. Täytyy vain pysyä suhteellisen nöyränä elämälle ja välillä yrittää nauttia jos vain pystyy. Mutta toisaalta olemme ihmisiä, joten meillä on tietyt rajat. Emme ole ns. jumalia, siihen on vain tyydyttävä. 🙂

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: Korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: Korjailu
• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: Parantelu

Uskon teoriaasi. Aivojen tietomäärä on tietenkin rajoitettu johonkin pisteeseen saakka. Pitkäaikaiseen muistiimme jäävät asiat ovat monesti niitä jotka saavat toistoa ja harjoitusta. Sama voisi päteä muistoihin siten, että menetämme muistoja joita emme ikinä muistele. Arkiset tilanteet eivät jää mieleen koska emme koe että niitä täytyy muistaa. Muistamme uudet ja jännittävät tilanteet jonkin aikaa mutta ne varmaan myös katoavat jos emme pysähdy muistelemaan niitä. Otamme muistoja esille silloin kun puhumme kuulumisia tai kerromme tarinoita. Olen menettänyt paljon hyviä muistoja varmaan tämän takia, en niistä ikinä puhu kenenkään kanssa. Sen sijaan kun jauhamme pahoja muistoja mielessä ne jäävät varmasti kytemään.

Tunteet kyllä tulevat ja menevät kuin virta. Välillä kuitenkin tuntuu että sen sijaan että antaisi tunteen mennä ohitse se jääkin päähän omaan eristys koppiinsa. Tunteita joita olisi pakko ilmaista ulos mutta ei itse anna. Ei voi itkeä tai raivota julkisesti, eikä myöskään nauraa ja pelleillä vähän tuntemattomalle. No nämä nyt ovat niitä epävarmuuksia. Jonkin verran meidän on varmasti tunnettava jotta pysymme järjissä. Tunteminen ja niiden ilmaiseminen ovat myös kaksi eri asiaa. En tiiä mieli on kummallinen kappale.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: lisäys

Se on varmasti totta, että juuri tuo muistelu toisten kanssa nostaa jälleen alitajunnasta ne tunteet jotka liittyvät kyseisiin muistoihin. En vain sitten aina tiedä että onko muistelu hyödyllistä vai hyödytöntä? Sillä voi olla muistoja, jotka on tarkoituksella yrittänyt unohtaa ja jotka tietyissä tilanteissa nousevat pinnalle ja aiheuttavat ahdistusta.

Juuri tuossa muistelussa on se ongelma, että on monia ihmisiä jolla on niin kovia traumoja että muistelu nostaa todella vaikeita tunteita pintaan. Mutta toisaalta jokaisella ihmisellä on menneisyytensä. Elämä on siitä julma, että se ei anna mitään anteeksi. Ihmiset toki antavat ja muutenkin ihmis yhteisöt, mutta itse elämä ja aivot harvoin antavat mitään.

Se on kyllä totta että tunne-älyä on olemassa joka on erittäin tärkeää. Ei ne tunteet tietenkään turhia ole. Nehän ovat osa ihmisyyttä. Ajattelin vaan sitä että jos tunteet menevät jotenkin täysin överiksi, että ei enää hallitse itseään? En nyt tiedä sitten voiko ne niin överiksi mennä, mutta teoriassa...

Se on kyllä totta myös että tunteminen ja niiden ilmaisu on kaksi eri asiaa. Se on kyllä hyvä taito, jos osaa ilmaista tunteensa jollain tavalla. Usein niitä tunteita vain patoaa, mutta se on kyllä totta että niiden ilmaisu on ehdottoman tärkeää kun yritämme selvitä elämässä eteenpäin...

Tavallaan suurin osa ihmisistä menee täysin tunteiden varassa, miettimättä sen enempää. Monet eivät kykene hillitsemään itseään, joka on vastapään ongelma kun että sulkeutuu täysin. Voin kyllä huomata että jossain seurassa on voinut mennä se moodi päälle ettei mieti mitään ja aina löytyy hyviä vastauksia ja kommentteja ja tulee tehtyä kiusaa ja vitsailua. Jälkeen päin miettii mitä on tehnyt ja voi hävettää että päästi niin paljon ulos. Niin seurassa tulisi tehdä jos vain tahtoo nauttia. Ihmissuhde voi olla vain sitäkin että keskustelee ja jakaa ajatuksia joilla ei ole mitään tunnesidosta. Sanoisin että menee överiksi kun vaikka viha ottaa vallan ja vahingoittaa ihmistä josta välittää, tai että saa hermoromahduksen ja voi vain itkeä maassa. Ihmisiä on kuollut nauruunkin.

Tuo on varmaan totta että aika tunteen varassa sitä eletään. Toisilla sitten on niin syviä tunteita että täytyy juoda pää täyteen tai muuta vastaavaa että jotenkin pystyy käsittelemään niitä. Tosin, eipä sitä kai ikinä tarvitse mihinkään päihteeseen koskea, jotkut vain sitten kuitenkin tekee niin.

Itsellä on  joskus niin vapautunut olo jossain seurassa, että tulee ns. ylivireys tila. Ja sitten siinä menee taas hetki, että rauhoittuu.

Se voi olla että ihmisellä saattaa mennä tunteet överiksi. Itse olen harjoitellut sitä rauhoittumista aika paljon ja tiedän milloin minun pitää olla yksin. Ja koen välillä vapauden tunteita kun olen yksin ja keskityn johonkin.

Se on kumma kun jotkut pelkäävät sitä yksin oloa niin hirveästi. Minusta se on välillä vapautta, vaikka ihminen ei nyt hirveän vapaa olio varmaan olekaan, mutta tässäkin juuri tulee se tunne. 🙂 Ehkä tunteet sittenkin leikkivät sitä isointa osaa elämässä...