Oma fiilis, tällä hetkellä

Oma fiilis, tällä hetkellä

Käyttäjä minäitse89 aloittanut aikaan 19.04.2019 klo 14:50 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 19.04.2019 klo 14:50

Tuntuu tällä hetkellä, että vuosia ei ole enää paljon jäljellä. Koko elämä ollut vain virheitä virheiden perään. En tiedä enää mitä tehdä. 🙁

Käyttäjä Nótt kirjoittanut 19.08.2019 klo 00:06

Mutta eihän kriisi välttämättä tarkoita mitään pahaa. Sikäli kun psykologian opintojani muistan, niin niissä ikäkriisit kuvattiin tarpeelliseksi ja luonnollisiksi kehityksen vaiheiksi, ikään kuin tienristeyksiksi, jossa pohditaan elämän suuntaa. Joillakin se toki saattaa tarkoittaa suuriakin mullistuksia elämässä, toiset eivät koe koko kriisiä. Luulen, että kuluneen elämän arviointi ja tulevaisuuden haaveiden ja tavoitteiden pohdinta on vain tervettä. 🙂

Minullakin oli kolmenkympin kriisi. Se alkoi ehkä 28-vuotiaana ja oli pääpiirteittäin jo ohi kun täytin 30. Eihän se hämmennys nuoruuden ja varhaisaikuisuuden loppumisesta ja siitä seurannut identiteetin nahkojen luominen mitenkään kivaa ollut, mutta toisaalta juuri tuossa kolmenkympin korvilla tein isojakin muutoksia elämässäni.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 19.08.2019 klo 09:05

Voihan tuokin olla totta.  Tavallaan jättää taakseen jotain ja näkee jotain edessään. 🙂

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 20.08.2019 klo 11:55

Olen välillä miettinyt, että mistä ihmisissä tuolla ulkomaailmassa kumpuaa sellainen syvä vihamielisyys? Että emme tunnusta toista ihmistä vertaiseksemme, vaan yritetään vain polkea ihmistä maan rakoon. Ja kannustamme häntä itsetuhoon.

Mikä se sellainen maailma oikein on? Minusta pitäisi vain tunnustaa se että kaikki me olemme ihmisiä ja riitoja toki voi tulla, mutta me pystymme ne sopimaan. Ja sellaista empaattisuutta haluaisin enemmän.

Tämä voi olla tietenkin vain utopistista ajattelua, mutta eikö kuitenkin paremman maailman rakentaminen ole kaikkein perimmäinen syy tällä pallolla olemiseen?

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 20.08.2019 klo 13:43

Tuntuu välillä etten jaksaisi enää, kun on niin vaikea kestää stressiä. En ymmärrä, sitä minkä takia minut on luotu tällaiseksi, että jännitän niin hirveästi kaikkea. Ahdistun todella pienistä asioista ja panikoin tiettyjä sosiaalisia tilanteita.

Olen koko elämäni kärsinyt siitä. Tuntuu välillä että muilla on niin paljon helpompaa tuolla ulkomaailmassa. Minua piinavat tietyt ajatus mallit ja se että : Riitänkö toisille ihmisille ja pystynkö elämään tällaisessa maailmassa? Sitten kun välillä on lukossa joissain tilanteissa.

Tällaiset ajatukset ovat minua vainonneet koko elämäni tai niin kauan kuin muistan.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 4 viikkoa, 1 päivä sitten. Syy: Korjailu
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 20.08.2019 klo 14:11

Mua piinaa myös menneisyydessä tapahtuneet asiat. Ja tietyt asiat aina muistuttaa niistä. Se on valtava taakka. Kun vain pääsisi niistä muistoista eroon. Kun vain saisi elämän sellaiseen jamaan, että olisi vähemmän kärsimystä, niin varmasti olisi mukavampaa.

Tuntuu että ne  tietyt asiat kasautuu ajan mittaan. Toki aika myös parantaa haavoja.

Mutta kun on vaan niin vaikeeta välillä karistaa jotkin asiat harteilta. Terapioissa olen käynyt, mutta kun ei ne ole mulle. En saa terapiasta mitään apua. On vaan niin vaikeaa kun on fyysisiäkin kipuja. Täytyy vain jotenkin löytää sellainen tietynlainen balanssi ja yli päätään tarvitsen rauhan elämääni. Tarvitsen sellaisen rauhan että pystyn vain elämään päivästä toiseen Jumalalle. Että pystyn hallitsemaan tätä elämääni. Kun vain pääsisi henkisistä ja fyysisistä kivuista kokonaan eroon, niin tämä elämä jopa voisi olla hyvää.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 23.08.2019 klo 16:06

Olen tullut elämän suhteen siihen tulokseen, että täytyy mennä tilanteisiin jotka pelottavat. Täytyy katsoa sitä hirvittävää hirviötä suoraan silmiin. Täytyy kärsiä välillä ja todeta että tämä elämä välillä heittelee kananmunilla päähän.

En pelkää mitään yhtä paljon, kuin sosiaalisia tilanteita. Mutta olen päättänyt että minä menen niihin, jos olen sopinut että menen. Minä en suostu antautumaan ilman että taistelisin tämä rupisen elämän läpi. Kokolailla tämä on taistelua. Ehkä lapsuus oli hyvä, ehkä ei. Menneet on menneitä. Aika kiitää koko ajan. Mitään armoa ei elämässä ole. Vain se että yrittää jotenkin rimpuilla näissä kahleissa. Yrittää jotenkin vain mennä kohti tulevaisuuden pimeyttä. Kukaan ei pysty ennustamaan tulevaa. On vain heittäydyttävä ajan virtaan.

Siinä mielessä olen eksistentialistien kanssa samassa veneessä, että välillä tuntuu kuin ihminen olisi vain heitetty maailmaan. Meidät on viskattu tänne ja sanottu vain että koittakaan nyt elää. Koittakaa tehdä jotain merkittävää. Ja kuitenkin mielessä käy välillä hauta.

Olen siihen pettynyt, että jos Jumala on olemassa niin hän ei luonut tämän parempaa maailmaa.

Ihmiset joutuvat kärsimään aivan suotta. Evoluutio määrää että vahvat vain pärjäävät ja heikot heitetään nurkkaan. Vain leuka pystyssä kulkeville annetaan ihmisarvo. Muiden elämä tuntuu olevan hyödytöntä.

Ja ei ole kumma että ihmiset ahdistuvat kun katsoo tätä maailmaa. Jos kerran tiede määrää kaiken, niin millainen toivo pienelle ihmiselle jää? Miten heikot ja sairaat voivat elää tällaisessa maailmassa? Se on päällimmäisenä mielessä...

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 26.08.2019 klo 09:19

Olen miettinyt välillä, että vaikka kuoleman jälkeen ei olisikaan mitään, niin ainakaan ei tarvitsisi enää tuntea tätä kipua.

Olen vain jotenkin niin täynnä tätä elämää. Olen taistellut nyt 5 vuotta näitten kipujen kanssa ja kyllä uuvuttaa. Haluaisi vain että nämä loppuu...

Toisaalta kuolema on niin hirvittävä asia, että kai se on vaan jatkettava eteenpäin, vaikka sattuu... 🙁

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 26.08.2019 klo 16:52

Mietin sitä että ihmisen täytyy kuolla, jossain vaiheessa. Ja ihmettelen sitä, minkä takia jotkut eivät usko mihinkään After Lifeen.

Siis miten, tämä rupinen elämä voisi olla ainoa? Todella ihmettelen sitä. En sano että tulisi kuolla tai että on hyvä kun ihminen loppujen lopuksi kuolee. Vaan sanon että on tämä elämä erikoinen asia, me täällä sinnittelemme päivästä toiseen. Vanhenemme. Ja lopulta kuihdumme pois, ellei mikään sairaus ole meitä ennen aikaisesti tappanut.

Ja silti kuolemasta ei saisi puhua, vaikka se on olemassa.

Ehkä sitten jos joskus keksitään lääke jolla ihminen elää ikuisesti, niin sitten kuolemasta ei enää tarvitse puhua.

Mutta minkä takia pitää niin hirveästi aina arkailla kuolemasta puheen aiheena.

Juuri sehän määrittää kaiken. Ja varsinkin se että miten kuolee, onko kuolema kunniakas. Esim. monesti itsemurhan kautta tullut kuolema tunnetaan häpeänä mm. suvussa.

Mutta kun mietitään: Minkä takia meillä on uskontoja? No, kyllä tuohon kuoleman ongelmaan on täytynyt jokin ratkaisu keksiä, koska se on niin valtavan massiivinen. Elämässäkin on ongelmia ja sitten on vielä yksi jättimäinen ongelma nimeltä kuolema.

Itse kyllä uskon että kuoleman jälkeen on jotain ja kaikki mitä tässä elämässä tekee kostautuu tai palkitaan seuraavassa. Siten en mitenkään nää maanpäällistä elämää vain vitsinä. Tämähän on erittäin tärkeä: uskontojen näkökulmasta tai ihan ateistisestakin näkökulmasta.

Mietin vain sitä että kaikki me vanhennutaan. Se on vain fakta. Halusimme sitä tai emme. Jotenkin meidän täytyy suhtautua tuohon pelottavaan asiaan.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 28.08.2019 klo 14:30

Välillä sitä tuntuu vaan että on jotenkin niin ulalla tässä maailmassa. Että kun kävelee kaupungilla, niin tuntee että on täysin sivullinen.

Olen varmaan sitten liian itsekäs, mutta kun en muutakaan voi.

En oikeen tiedä että miten tätä elämää tulisi elää? Kun pitäisi olla kuin munkki, mutta sitten maailma viekoittelee paheisiin. Pitäisi elää täysin omillaan, mutta sitten tuntee että ei ole kiinni elämässä.

Mietin että mitä minulta sitten kolmekymppisenä vaaditaan? Olenko osani sitten antanut? Vai mitä yleensä tämän ikäisenä ns. kuuluisi tehdä? Opiskella pitää tietenkin ja parhaat opiskelu vuodet meni sairastaessa, mutta tässä on tavallaan niin kuin uuden kynnyksellä. Että alkaako uusi elämä sittenkin?

Jotenkin tässä vaan summaa mennyttä...

Vai velvoittaako yhteiskunta mihinkään? Kun tuntuu että pitäisi tehdä jotain, mutta kun sitä miettii että tarvitseeko tehdä mitään varsinaista työtä?

Tiedän että raha pyörittää kaikkea ja mulla pitäisi olla tässä iässä rahaa, ammatti ja perhe. Mutta kun ei sen palapelin palat aina loksahda tuosta vaan.

Jotenkin sitä vaan kelluu ajassa. Ei kai tämä sitten kummempaa ole. Lopetan tilitykseni... 🙂

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 28.08.2019 klo 16:24

Mietin sitäkin että pitäisikö vain elää kuin viimeistä päivää..?

 

Käyttäjä Joie kirjoittanut 30.08.2019 klo 09:39

Luin tästä ryhmästä (tai sitten jostain muusta) kesällä minäitse89:n viestin, jossa sanottiin, että elämässä taitaa aina olla jokin "ongelma" päällä; tuskin koskaan tulee sellaista autuasta aikaa, että kaikki olis hyvin. Olen miettinyt tässä kesän mittaan sitä asiaa, ja se on kyllä niin totta! Tuskin sellaista täydellisyyden tilaa tulee elämässä koskaan, että ei olis mitään ongelmia. Jos semmoista tavoittelee, niin ei ikinä tuu tyytyväiseksi.

Kun ei ole työpaikkaa, työttömyys painaa ja ahdistaa. Tuntuu, että kun vaan sais töitä niin kaikki olis hyvin. Sit, kun on töitä, tarvii kumminki selvitä siihen liittyvistä paineista ja ihmissuhdekiemuroista työpaikalla. Kun ei ole parisuhdetta, painaa yksinäisyys. Kun on parisuhde, sitten on myös kaikki ongelmat, jotka liittyy yhteiseloon.

Kumminki moni asia on hyvinkin, vaikka on vaikeuksia. Vaikka mulla ei ookkaan kovin hyvää työpaikkaa, mulla kuitenkin on töitä ja riittävä toimeentulo. Oon terve ja pystyn tekemään monia mieluisia asioita, ilman parisuhdettakin. On koti ja kivat lenkkimaastot ja saa asua maassa, jossa on rauha. 🙂 Ja kohta on viikonloppu!

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 30.08.2019 klo 17:34

Niinhän se tuntuu olevan. 🙂 Ei vaan ryve niissä negatiivisissa asioissa, kun kuitenkin meillä on kello joka tikittää koko ajan eteenpäin. Ja sitä ei pysty manipuloimaan. Paitsi mitä vanhemmaksi tulee niin sitä nopeampaa se tuntuu kulkevan. 🙂

Olen huomannut että tässä maailmassa aika on se joka määrää tahdin. Meidän täytyy tehdä jotain elämässämme ja aikaa ei kannata hukata mihinkään turhan päiväisyyksiin, sillä juuri aikahan meillä on pohjimmiltaan. Aika ja päätöksen teko. Näkisin että tässä maailmankaikkeudessa ja myös ihmisen maailmassa nämä ovat niitä perustavan laatuisia asioita. 🙂

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 2 viikkoa, 5 päivää sitten. Syy: Korjailu
  • Muokattu kirjoittajan toimesta 2 viikkoa, 5 päivää sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 30.08.2019 klo 17:38

Välillä sitä leikittelee ajatuksella: Että ehkä jossain seuraavan elämän ulottuvuudessa voisimme olla täysin onnellisia koko ajan. Mutta tässä elämässä pysyvä onnellisuus on vain mainosten luoma harha.

Käyttäjä minäitse89 kirjoittanut 31.08.2019 klo 11:47

Mietin sitä välillä että oli sitten maailma Jumalan luoma tai sattumalta syntynyt, niin joka tapauksessa me olemme aika ulalla koko tästä universumista.

Toki tiedämme kyllä paljon avaruudesta jne. Mutta tiedämmekö loppujen lopuksi edes esim. kuolemasta hirveästi?

Jos todella on niin että kun kuolin hetki tulee ja aivot vain heittävät kaiken peliin, eli näyttävät erilaisia näkyjä, niin onko sekään huono asia? Toisaalta mikä estäisi sen että nämä näyt voisivat olla viestejä Jumalalta?

Voimmeko todella todeta että Jumalaa ei ole? Voimmeko olla täysin varmoja siitä. Epäilen kyllä tätä asiaa. Vaikka olisimme 99% varmuudessa, niin siinä on aina kuitenkin se 1%. Voimme joistain asioista olla varmoja, mutta tämä Jumala-asia en eri juttu mielestäni... Vai mitä olette mieltä? Kirjoitin nyt tälle palstalle vaihteeksi. 🙂

Käyttäjä Joie kirjoittanut 01.09.2019 klo 14:39

minäitse89 kirjoitti:
"Voimmeko todella todeta että Jumalaa ei ole? Voimmeko olla täysin varmoja siitä. Epäilen kyllä tätä asiaa. Vaikka olisimme 99% varmuudessa, niin siinä on aina kuitenkin se 1%. Voimme joistain asioista olla varmoja, mutta tämä Jumala-asia en eri juttu mielestäni... Vai mitä olette mieltä? Kirjoitin nyt tälle palstalle vaihteeksi. 🙂 "

Vähän on asioita, joista voisi olla täysin varma. Minusta parasta on, jos on nöyrä sydämeltä ja vilpittömästi etsii totuutta. Sillon voi oppia uutta koko ajan. Tieto Jumalasta perustuu kokemuksiin ja havaintoihin, joiden itse tulkitsemme merkitsevän jotain. On monia asioita, joita emme ymmärrä ja monia asioita, jotka ymmärrämme väärin. Kuitenkin, kun elää Jumalan kanssa, oppii koko aika lisää ja tulee tulee tuntemaan häntä paremmin. Jos siis on valmis oppimaan ja muuttamaan omia käsityksiään sen sijaan, että pitäytyis jossain lukkoonlyödyissä ajattelumalleissa.

Yhtä lailla tieto ympäröivästä maailmasta, sen lainalaisuuksista ym. perustuu havaintoihin ja niistä tehtyihin tulkintoihin. Kun sitten tulee uutta tietoa tai sitä tulkitaan toisin, käsitykset asioista muuttuu - ainakin, jos tieteenteossa vilpittömästi tavoitellaan totuudellista tietoa. Siitä päätellen, miten paljon tieteellinen tieto eri asioista on muuttunut viimeisten vuosisatojen aikana, todennäköisesti tälläkin hetkellä on paljon sellaista tieteellistä tietoa, mikä ei vastaa todellisuutta ja mitä tuleva tutkimus tulee muuttamaan.

minäitse89 kirjoitti:
"Välillä sitä leikittelee ajatuksella: Että ehkä jossain seuraavan elämän ulottuvuudessa voisimme olla täysin onnellisia koko ajan. Mutta tässä elämässä pysyvä onnellisuus on vain mainosten luoma harha."

Onnellisuudesta en tiedä, mutta Jumalan lapseuteen kuuluu ainaki rauha, lepo, turvallisuus, kestäväinen toivo, ilo, vapaus ja kasvu. Ja tieto siitä, että on aina rakastettu; Isä auttaa, parantaa, suojelee, voimaannuttaa, nostaa ja kantaa. Se ei oo harhaa vaan realismia.

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 2 viikkoa, 3 päivää sitten. Syy: lainausmerkit