Miksi olen tälläinen?
Olen lueskellut foorumia monesti illan pimeinä tunteina kun olen päätynyt googlettamaan yksinäisyydestäni ja miten pääsen siitä eroon… En ole löytänyt vastausta, mutta päätin purkaa tuntojani tänne, josko se edes hieman auttaisi oloani.
Olen yksinäinen. Tunnen itseni hyödyttömäksi ihmisten silmissä, täysin turhaksi otukseksi joka on olemassa vain, jotta voisi maksaa veroja ja tehdä rahaa työnantajalleen. Minulla on muutama kaveri, jotka asuvat kuitenkin sellaisissa paikoissa jonne autottomana ja kortittomana en voi lähteä kahvittelemaan vaikka tiedän, että he ottaisivat ilomielin minut vastaan. Parhaita hetkiä elämässäni ovatkin ne kun kaverit käyvät kahvilla muutaman kuukauden välein ja saamme puhuttua asioista, vaikka en uskalla edes pahimpia asioitani purkaa noin harvakseltaan näkemilleni ihmisille… Ja se syö miestä.
Olen urheilullinen, normaalin näköinen, toimeentuleva ja fiksuksikin sanottu, rauhallinen tavallinen mies joka osaa kuunnella ja olen siitä saanut jopa tunnustusta. Urheilen nykyisin paljon tappaakseni aikaa ja treenaan usein tavoitteellisesti jotain tapahtumaa kohti. Harrastan terveellisiä elämäntapoja pari vuotta sitten tekemäni elämäntaparemontin jälkeen ja se on poistanut elämästäni aivan liikaa kavereita joiden kanssa ennen juhlistin elämääni baareissa. Nyt ei maistu sellainen elämä ja sitä 90% ihmisistä jotka tunsin, eivät ymmärrä. En osaisi edes heidän kanssaan tehdä muuta kuin ryypätä, koska en ole ikinä muuta näiden ihmisten kanssa tehnyt. Ei ole yhteisiä harrastuksia, ei olla koskaan käyty kahvittelemassa tms mitä voisi tehdä selvinpäin.
Perheeni on aina ollut hajalla. Isoveljeni on ainoa jonka kanssa voin jutella asioista, mutta hänellä on oma perheensä ja paljon tekemistä sen kanssa. Käyn silti heidän luonaan niin usein kuin jaksan ja koen, että kehtaan mennä. En jaksa uskoa, että hekään mua jaksavat joka kuukausi katsoa. Muut sisarukset ovat etäisiä ja vaihdetaan kuulumiset muutaman kerran kuukaudessa, joskus harvemmin. Kerran oli kaksikin vuotta taukoa, ettei kuulunut. Vanhempani… Noh se on asia erikseen. Toinen on töissäkäyvä alkoholisti, yksinäinen kuten minäkin. Toinen itsesäälissä koko ikänsä rypenyt ihminen. Ovat onneksi eronneet, ettei tarvitse enää katsella heidän tappeluaan kuten elämäni ensimmäiset 24v olen katsonut.
Ei minulla ole alkoholi ongelmaa ollut, vaan läheisyyden ja yhteisöllisyyden sekä hyväksytyksi tulemisen puute. En ole koskaan kokenut kuuluvani porukkaan, mutta bileporukoita löytyi sentään joka viikonloppu ettei tarvinnut yksin olla. Käyn jopa nykyisin kavereiden juhlissa, mutta otan ehkä pari bisseä ja loppuillan vesilinjalla. Minulla on hauskaa siihen asti kunnes tajuan, että olen ainoa joka lähtee sieltä yksin kotiin ja herää aamulla taas yksin yksiöstään ja lähtee lenkille, ettei tarvitse koko päivää maata sohvalla.
Nyt iltaisin monesti töistä päästyäni mietin vain, että miksi en kelpaa? Miksi olen tälläinen? Miksi en ole ikinä seurustellut? Miksi 10v vanhat teot ja sanomiset palaavat päähäni ja mietin miksi en tehnyt asioita toisin? Miksi mä en kelpaa sellaiseksi kaveriksi, että mua voisi katsella useamminkin kuin pakollisissa juhlissa ja puolen vuoden välein kahvilla? Miksi mä olen surullinen? Miksi haukun itseäni? Miksi en kelpaa edes itselleni? Miksi kelpaisin muillekaan kun en kelpaa edes itselleni? Miksi kelpaisin itselleni kun en kelpaa muille? Miksi olen niin tyhnmä, etten ole päässyt opiskelemaan vaikka olen hakenut? Miksi mä en voi onnistua elämässä? Auttakaa, mä itken todennäköisesti taas itseni uneen kun mietin miksi en vaan voi olla kuten muut ja kelvata edes itselleni.
Anteeksi tajunnanvirrasta, oli vaan pakko vuodattaa jotain jonnekin. Olen kirjoitellut asioita ylös itsellenekin, mutta heitin kaikki paperit pois. En kokenut saavani hyötyä…
Olisin valmis mihin tahansa työhön joka tuntuisi omalta. Vuorotyöhön en enää halua, vaan haluaisin selkeän rytmin. Olisi se sitten jatkuvaa yövuoroa tai päivävuoroa. Asiakaspalveluun en halua. Muuten minulla ei ole mitään hajua. Olisi kiva tulla joskus toimeen muuten kuin kädestä suuhun eläen, mutta kun ei ilman monivuotista koulutusta kelpaa edes toimistotyötä kokeilemaan. Mulle optimaalisinta olisi oppia tekemällä, koska en osaa motivoida itseäni opiskelemaan jotain varten jota en tiedä eli opiskele 4v alaa, etkä tiedä minne päädyt töihin. Ei ole mun juttu.
En ole sosiaalisesti taidoton ja monet tykkäävät siitä, etten ole päällepäsmäröijä ja osaan kuunnella. En luokittelisi itseäni introvertiksi, kuin ehkä olosuhteiden pakosta olevaksi introvertiksi. Mutta huono puoli on se, etten osaa jonninjoutavaa keskustelua jolla ei ole tarkoitusta. Haluaisin seuraa jonka kanssa voisi puhua tai olla hiljaa, jos niin haluaa olla. Sellaisiakin kavereita mulla on ollut, mutta osa on päätynyt pois elämästäni erinäisten syiden takia.
Ihan hyvä aavistus sinulla on omasta jutustasi, mielestäni. 🙂 Minulle ammatinvalintapsykologi sanoi aikoinaan, että usein on helpompi sanoa, että mikä ei kiinnosta kuin että mikä kiinnostaa. Jos asiakaspalvelu on ehdoton no-no, niin se rajaa jo paljon. Mites vaikka koneiden kanssa toimiminen? Tai tykkäisitkö työstä, jossa kädenjälki näkyy? Oletko suunnitteleva vai toteuttaja? Kiinnostavatko enemmän ihmiset vai asiat? Itsenäinen työ vai tiiminä työskentely?
Joo, eivät ole välttämättä helppoja kysymyksiä vastata, tiedän sen ihan omakohtaisesti. Olen myös yrittänyt hakea omaa juttuani erilaisten find your passion -kysymysten avulla (esim. & esim.), vaikka monet pitävätkin niitä turhana humpuukina.
Nótt kirjoitti:
Minulle ammatinvalintapsykologi sanoi aikoinaan, että usein on helpompi sanoa, että mikä ei kiinnosta kuin että mikä kiinnostaa.
Mä opiskelen tietokoneita parhaillaan ja niiden parissa tulen luultavasti työskentelemään, mutta kun siinäkin on niin laaja ala. Ei tiedä mihin pyrkii ja mihin pääsee tai mihin taidot riittää. Mä tiedän tasantarkkaan mitä en osaa eikä kiinnosta, mutta en todellakaan osaa kertoa mihin pystyn tai mitä haluaisin kokeilla. Ne mihin mulla on intohimoa vähänkään on niin kilpailtuja asioita, etten lähde sille alalle jo sen takia, että vaatisi sosiaalisuutta enemmän kuin liikaa mielestäni. Tietokonemaailmassakin rajaa paljon se, että pystyykö tarttumaan jatkuvasti puhelimeen ja olemaan kontaktissa asiakkaiden kanssa. Mä en koe epävarmuuttani pystyväni sellaisiinkaan ja olen siitä jutellut ohjaajien kanssa. Tarpeeksi fiksu en koe olevani jatkamaan asiantuntijatasollekaan ilman tähtäintä johonkin tasantarkkaan määrättyyn juttuun joka on siis hukassa.
Tietokoneissa on laaja skaala, sen vuoksi olen puolivakavissani miettinyt alalle hakeutumista, koska sitten voisi olla mahdollisuus hakeutua sellaisten alojen ja asioiden pariin, jotka tuntuvat enemmän omilta. Tietokoneita kun on kaikkialla.
Hienoa, että olet puhunut epävarmuuden tunteistasi ohjaajien kanssa! Ovatko he osanneet antaa vastauksia tai tukea?
Nótt kirjoitti:Hienoa, että olet puhunut epävarmuuden tunteistasi ohjaajien kanssa! Ovatko he osanneet antaa vastauksia tai tukea?
Ohjausta asiaan tulee noin yleisesti koko luokalle kyllä ja pari kontaktia mahdollista harjoittelua varten oon saanut. Kaipa hyvä opettaja näkee vahvuuksia mussa joita itse en näe ja osaa ohjata oikeaan suuntaan jollain tavalla ja jossain määrin. Kuvittelin koulusta liikaa taas kerran, mutta perus asiat on hukassa ja opetusta aivan liian vähän ihmiselle joka tarttee apua oppimiseensa ja motivaation ylläpitämiseen. Siihen ei löydy apua kotioloihin.
Yksinäisyys nostaa taas iltaisin niin pahasti päätä, etten tiedä miten olisi. Neuvot siitä, että mene harrastusryhmiin alkaa kyllästyttää. Muut kehuvat kuinka löytäneet jopa runsaasti ystäviä. Ma vain pari sometuttua. Ei nekään tunnu miltään, kun joku sanoo legendaariset sanat "lähtisin kahville/lenkille jos asuisin lähempänä". Lähellä olevat eivät sano, koska joutuisivat lunastamaan lupauksensa. En mä osaa enää ystävystyä tai muhun ei oteta kontaktia ollenkaan ryhmissäkään, oon se joka puhuu joskus ja kukaan ei kysy mitään koska ryhmässä on jo ne ystävystyneet keskenään äänessä kaikesta heille yhteisestä kuten parisuhteista, lomista, työpaikoista ja lapsista. On kamalaa olla yksinäinen köyhä työtön opiskelija kun ei voi olla mukana noissa keskusteluissa.
Hei, Pulutus 😊
Lueskelin ajatuksiasi ja kahlasin tämän ketjun läpi. Sait aikaan paljon pohdintaa ja ajatuksia, tässä jokin epämääräinen pompsi kaikesta siitä mitä ehdin miettiä 😅
Mielestäni sinä vaikutat mielenkiintoiselta ja sinulla on paljon hyviä oivalluksia itsestäsi ja tilanteestasi! Toki teksteissäsi paistaa masentuneen mielen ahdinko ja kuinka olet saanut itsesi uskomaan että olet muka muita huonompi. Tuo huonommuuden tunto on uskoakseni sellainen itseään toteuttava oravanpyörä, eli kun ei usko itseensä on jo lähtökohtaisesti olemassa oloaan anteeksi pyytävä asenne ihmiskontakteissa 🤔 ja siitä sitten aiheutuu ettei saa oikeanlaista yhteyttä toisiin, joka edesauttaisi keskustelun aloittamista, jatkokysymyksiä tai jopa kaveruutta/ystävystymistä yms. En toki väitä tuntevani juuri sinua, mutta noin yleistäen ajateltuna. 🤔
Kuva, joka siun kirjoitetusta tekstistä miulle tulee on, että omaat hyvän huumorintajun (ehkä jopa himpun mustaa huumoria? 😊), luet paljon (ehdottomasti positiivinen ominaisuus nuoressa miehessä 😉), olet ajatteleva, kirjoitat hyvin ja mielenkiintoisen asian äärellä sitkeä (kuten urheilu/treenaaminen).
Itsellä samankaltaisuutta omassa elämäntilanteessa, siksi varmasti tarinasi pysäytti minut: muutin aikuisiällä 32v. opintojen ja ala vaihdon vuoksi, asuin kaukana omasta suvustani, tunsin ja tunnen edelleen olevani yksin: tosiasiassa olenkin yksin ja myös yksinäinen. Opiskelin siis uudella paikkakunnalla uuteen ammattiin ja opintojen aikana en saanut solmittua syvempiä ystävyyksiä opiskelija kavereihin, heillä oli omat elämänsä, perheensä, työnsä ja kiireensä. Minä sinkku, perheetön ja sosiaalinen vailla sosiaalisia merkityksellisiä kontakteja. Nyt 37v. käyn kokopäivä töissä, mutta silti edelleen olen vapaa-ajalla lähinnä yksin, osittain omasta tahdosta (koska työni on sosiaalista ja ihmisten kanssa oloa) ja osittain juurikin siksi, ettei ole muuta vaihtoehtoja... Ei ole merkityksellisiä ihmissuhteita, joita vaalia. Miun vastine siun kestävyysurheilu-treenaamiselle on koirat, niiden kanssa vietän yksinäiset iltani ja jouluni yms. sellaiset ajat, jotka muut viettää perheensä ja vanhojen ystäviensä kanssa.
Mitä tulee tuohon iloisuuteen, ulospäin suuntautumiseen ja sosiaalisuuteen. Olen kaikkea tuota (ja HUOM silti yksinäinen), mutta samalla toivoisin että olisi enemmän kuin sinä kerrot olevasi kuten harkiten puhuva, parempi kuuntelemaan ja toisille tilaa antava... Nuo kertomasi luonteenpiirteet ovat hyvin viehättäviä, mielestäni vetäytyvämmät ihmiset ovat yhtä tärkeitä maailmassa kuin me "pälättäjät": molempia tarvitaan ja toiset kadehtivat toisiltaan niitä ominaisuuksia joita ei itsellään ole. "Small talkkia" voit muuten halutessasi harjoitella, ihan kuten itse harjoittelen olemaan hiljaa, jättämään sanomatta turhaa pulinaa ja sietämään hiljaisia hetkiä keskusteluissa. 😊
Ja lopuksi kannustaisin hakeutumaan opintojen kautta saatavan avun piiriin ja toivoisin sinun sieltä saavan keskusteluapua. Se ei tarvitse kuin sen yhden oikean tyypin sinne tiskin taakse, joka osaa auttaa sinua oikeaan suuntaan. Ja vaikka se on mielestäsi noloa mennä SILLE TIETYLLE käytävälle, jossa psykologin vastaanotto: vaikka ehkä tunnet että sinun selkääsi on kiinnitetty valonheitin ja kaikki huomaa että menet sinne... niin tosiasiassa kukaan tuskin huomaa sitä, koska kaikki ovat keskittyneitä miettimään itseäänja miltä näyttävät toisten silmissä. Tämä on ollut itselle lohduttava ajatus, koska myös minä jännitän esiintymistä ja uusia paikkoja ja uusia ihmisiä, vaikka olenkin ulospäinsuuntautunut. Pahaksi onnekseni vielä jännitän vatsallani joten istun pöntöllä aina ennen esiintymistä tms. tilannetta jossa olen huomion keskipisteenä ja joudun jännittämään epäonnistumista. Antti holman Auta Antti-podgastin mukaan "KETÄÄN EI KIINNOSTA!" 🤣 ja se on auttanut minua olemaan jännittämättä niin pirusti asioita ja epäonnistumista, kun ketään ei se kiinnosta vaikka joskus mokaan, saadaanpahan naurut ja sit se ajankanssa unohtuu... ja jos ei unohdu niin saan ainakin hyvän tarinan kerrottavaksi ja yhdessä naurettavaksi 😅🤣 Suosittelen muuten kuuntelemaan tuota Auta Anttia!- vaikka olisi ennakkoluuloja niin anna sille mahdollisuus, itse yllätyin positiivisesti (se ei oo kovin vakavasti otettava, ja toisaalta tunnen et sain siitä paljon hyvää ja vähintäänkin naurua elämääni esim. lenkeille 🤣).
Tsemppiä siulle ja tuun lukemaan (ja odottamaan) siun päivityksiä tänne jatkossakin 👏
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Typo
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Typo
Uuttakohti kirjoitti:
Hei, Pulutus 😊Lueskelin ajatuksiasi ja kahlasin tämän ketjun läpi. Sait aikaan paljon pohdintaa ja ajatuksia, tässä jokin epämääräinen pompsi kaikesta siitä mitä ehdin miettiä 😅
...
Tsemppiä siulle ja tuun lukemaan (ja odottamaan) siun päivityksiä tänne jatkossakin 👏
Joo, enköhän mä tänne päivittele. Tuo fakta on tiedossa, että se vaatii vain yhden oikean tönäisyn jonnekin suuntaan sisällön löytämiseksi. Mutta mä en enää uskalla hakea sitä apua siihen kun en jaksa niitä jatkuvia pettymyksiä ihmisiin. Se on surullista. Ei tee mieli mennä pyytämään apua henkilöltä joka on täysin väärällä alalla ja lähinnä näyttää ja kuulostaa siltä, että mene nyt vittuun siitä ja ota itseäsi niskasta kiinni. Samankaltaista puhetta oon kuunnellut vuosikaudet muualtakin niin ei vaan jaksa. Eikä mulla olekaan ketään sitten elämässäni jonka kanssa haluaisin puhua mistään. Enkä usko kenenkään haluavan puhua mun kanssa. Ja sääliä en kaipaa niin yhtään. Suoraan sanottuna syljettää kuunnella sellaista perus sosiaalitantan tai puolitutun "No voi nyt" - tyylistä puhetta.
Oikeastaan tänään painaa samansuuntainen asia taas... Ei jaksaisi yrittää enää yhtään; taas ei vain yksi, vaan kolme kieltävää vastausta työhakemuksiin samana päivänä. Ei vaan jaksa enää pettyä. Anna yksi onnistuminen elämä, yksi vain riittäisi ainakin hetkeksi viemään ajatukset muualle ja mua eteenpäin elämässä.
Ja kyllä, small talkia taidan kyllä osata ihan tarpeeksi. Mutta ei small talk ikinä johda mihinkään järkevään keskusteluun, joten se on täysin turhanpäiväistä höpinää. Ei sellaista kuuluisi oikeastaan mielestäni edes käydä vaikka joskus saatan sortuakin sellaiseen. Liian tyhmä fiksuun keskusteluun ja liian fiksu small talkiin voisi ehkä kuvailla mua. Jörn Donnermaista elämänviisautta ehkäpä jossainmäärin. Ja joo, mä olen varsin mustan huumorin ystävä. Ehkä siksi, että mun lukeminen dekkareiden lisäksi on varsin kamalista teemoista varsinkin historiallisten artikkeleiden suhteen. Olen vuosikaudet viettänyt internetin pimeällä puolella ja nähnyt yhtä sun toista, jota ei voi olla käsittelemättä mustalla huumorilla tai jollain muulla tavoin. Musta huumori lienee mulle luontevin haara huumorille ja meillä oli vanhassa työpaikassa pari varsin hyvää pallottelukaveria sen suhteen. Toisaalta osasimme olla kyllä tilannehuumorin suhteen aikalailla nopeita. Hyvät hoksottimet kuuleman mukaan. Edelleen tulee samaa harrastettua whatsapin välityksellä. Eipä tosin näidenkään ihmisten kanssa muuta sit keskustella.
Mun ihmissuhteet on jakautuneet varsin yksijakoisesti jokainen omaan laariinsa. On ne tutut joiden kanssa käyn yhteisissä juhlissa kerran vuodessa, lenkkitutut ryhmistä, sometutut ja sitten yksi kaveri jonka kanssa käyn syömässä silloin tällöin. Näistä kukaan ei ole mitään muuta kuin se yksi osa-alue. Olisi kiva löytää edes yksi sellainen kaveri jonka kanssa voisi käydä vaikka sitten syömässä ja lenkillä. Tiedättekö, sellainen oikea kaveri joka soittaa sunnuntaina, että "tuon pullaa, keitä kahvit". Eipä ole tarvinnut keitellä kahvia, mun kämpillä kun on viime kesän jälkeen käynyt veli, sisko ja mutsi erinäisine perheidensä jäsenien kanssa. Jokainen porukka erikseen, että on täälä yhteen 7 ihmistä käynyt. Viimeeksi joulua ennen. En usko kenenkään käyvän täällä seuraavaan puoleen vuoteen, toisaalta empä ketään halua kutsuakaan kun ei ole muuta yhteistä kuin sukulaisuussuhde. Ei se velvoita mihinkään ja mulle se on ihan sama onko joku isä tai veljeni, jos ei meillä ole mitään puhuttavaa ja ennenkaikkea yhteistä tekemistä. Faijan kanssa meillä oli ennen yhteinen työ ja nyt en ole kuullut miehestä puoleen vuoteen. Eikä oikeastaan tee mielikään kuulla. Olen varmaan paha ihminen kun näin ajattelen, mutta...:
Teot on tärkeämpiä kuin yksikään sana ainakin positiivisessa mielessä.
Sanoilla sitten kyllä voi satuttaa enempi kuin monilla teoilla. Mä en vaan tiedä enää miten saisin itsekään autettua ihmisiä kun ei ole syytä poistua mihinkään kämpiltä. Ei auttaminen itsessään niin kivaa ole, vaan se yhdessä tekeminen ja jos saa samalla autettua jotakuta niin hienoa.
Kuten sanottua, sanat ei lämmitä mua niin yhtään. En siis oikein edes tiedä miksi kirjoitan tänne. Ehkä siksi, että täältä tuskin kukaan tuttu näitä voisi ikinä löytää. Jos kirjoittaisin kotiin paperille nämä tekstit niin mahdollisuus olisi, että joku ne saattaisi joskus saada käsiinsä.
Olipahan tajunnanvirtaa taas kerran noin 10min verran tätä kirjoittaessani. Poistin puolet tekstistä, kuulosti liian katkeralta tilitykseltä mun elämästäni. Ei se vielä ole niin pahaa kuin voisi olla, toistaiseksi mulla on kuitenkin terveys ja katto pään päällä vaikka kahden kuukauden päästä ei olekaan varaa maksaa enää vuokran lisäksi laskuja. Mutta se on sen ajan murhe.
Nyt kaadan itselleni ison lasiksen zero colaa ja vetäydyn sohvalle miettimään, miksei mun vieressä halua kukaan olla tai mistä helvetistä kaltaiseni voisi ylipäätään koskaan löytää ketään viereeni.
Hei Pulutus,
Huumorista vielä: se on kyllä ihan parasta, kun sattuu sellainen tyyppi jonka kanssa osuu huumori kohdilleen ja sa polloiteltua nokkeluuksia ja juurikin tilennekomiikasta vaikka minkälaista hauskuutta (tässä tulee ihan "voi niitä aikoja"- nostalginen olo 😅). Se on niin loistavaa, mutta nykyisin tuntuu et on siinä vähän ruostunut kun ei oo niin nokkelaa kaveria jonka kanssa tuota harrastaa ja harjoittaa. Itse tykkään olla porukan pelle ja sitten yhdessä nauraa miulle ja vähän minullekin... Se on eri asia kuin et miulle naurettais selätakana. Noh, nyt taas eksyin sivupoluille....
Tuo työnhaku on kyllä raskasta kun tulee kieltäviä vastauksia. Oletkin varmaan pohtinut mistä se johtuu? Onko alasi niin suosittu että vapaata työpaikkaa hakee suuri määrä hakijoita? Onko työkokemusta vähänlaisesti? Tarkoitan kai lähinnä, että onko jotain mitä voisit vielä tehdä edistääksesi työllistymistä? Mennä esim. työkkärin kautta jokin työkokeiluun tms.? Tekstistäsi kuitenkin saa käsityksen että työllistyminen toisi elämäänsi sisältöä ja haluaisit käydä töissä. Voitko hakea työtä jostain kauempaa, esim. eri paikkakunnalta?
Ymmärrän tuon pointtisi, että kaipaisit ystävää joka tulisi kahville ja että olisi yhteistä puuhaa muutakin kuin yhden sektorin asiaa. Sama homma miulla, on pari kaveria joiden kanssa tavataan aina saman asian äärellä... Ehkä siinä on kyllä itsellänikin vähän saamattomuutta, voisinköhan joskus pyytää seuraksi vaikka kahville kaupunkiin tai leffaan tai vaikka saunailtaa viettämään... Ei vaan saa jotenkin itsestään irti ennalta sopia lukkoon jotain päivää, jos ei sit vaikka silloin huvitakaan poistua kämpästä ulos 🙈 Haluisin olla spontaani ja pyytää ystävää nopealla aikataululla käymään tai mukaan, mutta ihmisillä on luonnollisesti omat elämänsä ja todennäköisuäyys että juuri silloin toisellakin olisi aikaa minulle on pieni eli miun aivoissa se muuttuu muotoon: "ei kannata edes kysyä kun kieltäytyy kuitenkin". Onneks on sentään nää eläimet seurana yksinäisinä iltoina 🤪
Oon samaa mieltä, että teoilla on ihmissuhteissa enemmän merkitystä kuin sanoilla. Mutta kyllä sanoillakin on merkitystä, joskut jotkut asiat pitää vain sanoa ääneen, ei voi olettaa että toinen tajuaa sanomatta (eihän me tiedetä millainen pyötärremyrsky on kenenkin päässä meneillään ja et se hoksaa ajatella asioita meidän kannalta). Itse kävin psykologilla juttelemassa lapsuuden solmuja auki, ja on se kumma kuinka auttaa puhua ulkopuoleiselle, niin että saa kertoo kaiken, ettei tarttee suodattaa sanomisiaan ettei loukkaa kuten esim lähipiirin kanssa täytyy tehdä. Se että tietää ettei näihin sanomisiin tartuta perheen kesken tai riidan syntyessä, silloin psykologille voi sanoa ääneen kaiken... Ja jotenkin se helpottaa, että kuulee itsensä sanovat asiat ääneen, silloin saattaa kuulla oman kieroutuneen ajatusmaailmansa ja hoksata jotain olennaista. Itselle kävi niin pariin otteeseen että tajusin et hei minullahan on avaimet itselläni tähän ja tähän asiaan, vaikka olin ehkä aiemmin syyttänyt "Jumalaa", toisia ihmisiä tai muuten vaan huonoa tuuria elämässäni. Siksi toivoisin samaa sinulle että jaksaisit hakea apua ja toivottavasti saavasikin sitä. Jos se vaatii lääkityksen aloittamisen että pääsee keskusteluavun piiriin niin voisiko sitä kokeilla? Eihän niitä lääkkeitä olekaan tarkoitettu syötäväksi loppuelämän ajaksi vaan vain pahimman masennuksen katkaisemiseksi. Lääkkeistä kieltäytyminen voidaan tulkita niin ettet ole motivoitunut auttamaan itse itseäsi ja kannettu vesi ei tunnetusti kaivossa pysy... Nää on ihan tälläistä ajatuksen juoksua, mutta tosiaan itsekin lyhyehkön kuurin söin masennukseen lääkkeitä ja kyllä ne olotilaa oman osuutensa auttoi, ei ollut niin pirun masis olo 24/7, ja pystyi ajattelemaan ja näkemään maailmaa vähän muutenkin, kuin se masennusverhon läpi. Sit kun olo oli riittävän pitkään paremmalla tasolla niin lääkärin kanssa sovittiin tavasta ajaa lääkitys alas.
Noh, otitkos Auta Antti-podcastin kuunteluun? 😅 Miullakin ois pieni Cola Zero jääkaapissa vaan täytyy lähtee käyttää koirat ulkona. Moiks!
Mulla on ehkä enempikin vääristynyt käsitys tästä maailmasta kaikkia käytöstapojani myöden ja se aiheuttaa tän mun oman olotilani. Samalla tavall
Uuttakohti kirjoitti:
Hei Pulutus,Huumorista vielä: se on kyllä ihan parasta, kun sattuu sellainen tyyppi jonka kanssa osuu huumori kohdilleen ja sa polloiteltua nokkeluuksia ja juurikin tilennekomiikasta vaikka minkälaista hauskuutta (tässä tulee ihan "voi niitä aikoja"- nostalginen olo 😅). Se on niin loistavaa, mutta nykyisin tuntuu et on siinä vähän ruostunut kun ei oo niin nokkelaa kaveria jonka kanssa tuota harrastaa ja harjoittaa. Itse tykkään olla porukan pelle ja sitten yhdessä nauraa miulle ja vähän minullekin... Se on eri asia kuin et miulle naurettais selätakana. Noh, nyt taas eksyin sivupoluille....
Tuo työnhaku on kyllä raskasta kun tulee kieltäviä vastauksia. Oletkin varmaan pohtinut mistä se johtuu? Onko alasi niin suosittu että vapaata työpaikkaa hakee suuri määrä hakijoita? Onko työkokemusta vähänlaisesti? Tarkoitan kai lähinnä, että onko jotain mitä voisit vielä tehdä edistääksesi työllistymistä? Mennä esim. työkkärin kautta jokin työkokeiluun tms.? Tekstistäsi kuitenkin saa käsityksen että työllistyminen toisi elämäänsi sisältöä ja haluaisit käydä töissä. Voitko hakea työtä jostain kauempaa, esim. eri paikkakunnalta?
Ymmärrän tuon pointtisi, että kaipaisit ystävää joka tulisi kahville ja että olisi yhteistä puuhaa muutakin kuin yhden sektorin asiaa. Sama homma miulla, on pari kaveria joiden kanssa tavataan aina saman asian äärellä... Ehkä siinä on kyllä itsellänikin vähän saamattomuutta, voisinköhan joskus pyytää seuraksi vaikka kahville kaupunkiin tai leffaan tai vaikka saunailtaa viettämään... Ei vaan saa jotenkin itsestään irti ennalta sopia lukkoon jotain päivää, jos ei sit vaikka silloin huvitakaan poistua kämpästä ulos 🙈 Haluisin olla spontaani ja pyytää ystävää nopealla aikataululla käymään tai mukaan, mutta ihmisillä on luonnollisesti omat elämänsä ja todennäköisuäyys että juuri silloin toisellakin olisi aikaa minulle on pieni eli miun aivoissa se muuttuu muotoon: "ei kannata edes kysyä kun kieltäytyy kuitenkin". Onneks on sentään nää eläimet seurana yksinäisinä iltoina 🤪
Oon samaa mieltä, että teoilla on ihmissuhteissa enemmän merkitystä kuin sanoilla. Mutta kyllä sanoillakin on merkitystä, joskut jotkut asiat pitää vain sanoa ääneen, ei voi olettaa että toinen tajuaa sanomatta (eihän me tiedetä millainen pyötärremyrsky on kenenkin päässä meneillään ja et se hoksaa ajatella asioita meidän kannalta). Itse kävin psykologilla juttelemassa lapsuuden solmuja auki, ja on se kumma kuinka auttaa puhua ulkopuoleiselle, niin että saa kertoo kaiken, ettei tarttee suodattaa sanomisiaan ettei loukkaa kuten esim lähipiirin kanssa täytyy tehdä. Se että tietää ettei näihin sanomisiin tartuta perheen kesken tai riidan syntyessä, silloin psykologille voi sanoa ääneen kaiken... Ja jotenkin se helpottaa, että kuulee itsensä sanovat asiat ääneen, silloin saattaa kuulla oman kieroutuneen ajatusmaailmansa ja hoksata jotain olennaista. Itselle kävi niin pariin otteeseen että tajusin et hei minullahan on avaimet itselläni tähän ja tähän asiaan, vaikka olin ehkä aiemmin syyttänyt "Jumalaa", toisia ihmisiä tai muuten vaan huonoa tuuria elämässäni. Siksi toivoisin samaa sinulle että jaksaisit hakea apua ja toivottavasti saavasikin sitä. Jos se vaatii lääkityksen aloittamisen että pääsee keskusteluavun piiriin niin voisiko sitä kokeilla? Eihän niitä lääkkeitä olekaan tarkoitettu syötäväksi loppuelämän ajaksi vaan vain pahimman masennuksen katkaisemiseksi. Lääkkeistä kieltäytyminen voidaan tulkita niin ettet ole motivoitunut auttamaan itse itseäsi ja kannettu vesi ei tunnetusti kaivossa pysy... Nää on ihan tälläistä ajatuksen juoksua, mutta tosiaan itsekin lyhyehkön kuurin söin masennukseen lääkkeitä ja kyllä ne olotilaa oman osuutensa auttoi, ei ollut niin pirun masis olo 24/7, ja pystyi ajattelemaan ja näkemään maailmaa vähän muutenkin, kuin se masennusverhon läpi. Sit kun olo oli riittävän pitkään paremmalla tasolla niin lääkärin kanssa sovittiin tavasta ajaa lääkitys alas.
Noh, otitkos Auta Antti-podcastin kuunteluun? 😅 Miullakin ois pieni Cola Zero jääkaapissa vaan täytyy lähtee käyttää koirat ulkona. Moiks!
Uuttakohti kirjoitti:
Voitko hakea työtä jostain kauempaa, esim. eri paikkakunnalta?....
Haluisin olla spontaani ja pyytää ystävää nopealla aikataululla käymään tai mukaan, mutta ihmisillä on luonnollisesti omat elämänsä ja todennäköisyys että juuri silloin toisellakin olisi aikaa minulle on pieni eli miun aivoissa se muuttuu muotoon: "ei kannata edes kysyä kun kieltäytyy kuitenkin"
....
Noh, otitkos Auta Antti-podcastin kuunteluun? 😅
Töitähän saisin varmasti, oman alan hommia en vaan saa. Harjoittelupaikka jeesaisi kummasti työllistymistä, mutta kun ei pääse harjoitteluun ilman kokemusta ja suhteita. Se on se ongelma kun en tunne alalta ketään. Työkkärin kanssa en oo ollut tekemisissä sen jälkeen kun olin omin nokkineni hakenut kouluun ja niiden mielestä tein väärin kun hain itse enkä niiden kautta. En siis kuluttanut byrokratia-euroja vaan olin liian oma-aloitteinen ja ne hylkäsivät siksi mun hakemuksia mm. Paremman opiskelurahan suhteen siellä. Olisi pitänyt olla heikko vähäosainen työtön eikä aktiivinen itsensä suhteen.
En jaksa tapella sitä idioottimaista systeemiä vastaan ja työkokeilu on isointa syöpää mitä on. Olen ollut nuorempana viikon verran kun olin lomautettuna. Vain numeroiden kaunistelua. 12v työkokemuksella pääsen kyllä tosiaan teollisuuteen hommiin, mutta mielestäni se on mun osalta nähty vuoroineen ja vuokrafirmoineen kaikkineen. Yksi kiva, sisällä tehtävä päivätyö kiitos. Tosin kohta on pakko vaan ottaa eka paikka vastaan kun tilille vilkuilee. Vaikea on hakea mihinkään opiskelijana jollei asiakaspalveluun/kassalle halua osa-aikaiseksi. Siistijänhommia olen tehnyt, mutta ei kiitos enää. Ei ole paskatöitä, mutta itselle sopimattomia töitä olen jo löytänyt muutamia ja siistijä on yksi niistä.
Mulla on ehkä enempikin vääristynyt käsitys tästä maailmasta kaikkia käytöstapojani myöden ja se aiheuttaa tän mun oman olotilani. En mä halua lääkitystä ilman jatkuvaa keskustelua. Eikä mulla ole sellaiseen ylellisyyteen varaa. Ja mä olen melko varma, etten yksin apua hae johtuen noista huonoista kokemuksista. Kyllä olen miettinyt apua, mutta lääkkeiden popsiminen joiden mahdollinen sivuvaikutus on itsemurha ei ihan hirveästi houkuta ihmistä joka haluaa elää.
Samalla tavalla mäkin ajattelen, ettei ne tuu kahville niin miksi edes kysyä kun ovat muiden ihmisten kanssa tai tekemässä omia asioitaan.
Anttia voisi joku päivä ehkä kävelyllä kuunnella, en vaan oo tykännyt siitä hahmosta ikinä jostain syystä.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: Typo
Tullut luettua paljon tällä viikolla kaikenlaista. Ja oon ollut vähemmän hämmästynyt miten kaikilla menestyneillä henkilöillä joista olen lukenut on ollut yksi yhdistävä tekijä menestyksensä takana: palo ja intohimo työhönsä. Jokaisella on myös ollut tukipilareita elämässä: ystävät, perhe, kannustavat työtoverit.
Näitä juttuja lukiessa olisi kiva joskus löytää kokemuksia miten yksin voi selvitä elämään normaalia arkea. Media on täynnä näitä menestyjiä ja ihmisiä, jotka kehottavat hakemaan tukea ja turvaa ihmisiltä ympäriltäsi ja järkkäämään ideariihiä osaamisesi perusteella ja sparraamaan itseäsi paremmaksi ystäviesi seurassa intohimoasi kuunnellen.
Voiko yksin joskus päästä pois täältä epäonnistumisen ja elämänilon puuttumisen suosta? Vai olenko nyt sit tuomittu vaan sairaseläkkeelle turhana ihmisenä kun ei ole intohimoa eikä paloa työhön tai jotain hoivaviettiä jonka turvin voisin mennä vaikka hoitoalalle kärvistelemään 35v ennen eläkkeelle pääsyä?
Elämä on epäreilua ja pelkkää epäonnistumista ollut kohdallani. Itse pärjään, mutta maailman ja työmaailman pyörteissä en pärjää koska en voi vaikuttaa niihin ja en sopeudu. Olen huonosti muotoiltu ihminen, epäonnistunut yksilö jonka kohdalla muotti hajosi tai jotain...
Tällä viikolla 3 paikkaa ei ole ottanut mua harjoitteluun kesäksi koska ei ole kokemusta. Alanvaihto edessä, jos pääsen juttelemaan asiasta ammattilaisten kanssa. Ei ole hajuakaan mitä enää jaksaisin yrittää. Ei jaksa. Ei pysty eikä kykene. Yksin olen, yksin elän ja yksin kuolen eikä haudalleni kukaan kukkia tuo.
Hei kaikille tätä ketjua lukeville!
Laitan tännekin muistutuksen Tukinetin sivustoa koskevasta palautekyselystä. Ehkä olette jo vastanneetkin, mutta jos ette ole, niin toivottavasti voitte käydä vastaamassa. Kiitos jo etukäteen! 🌷
Tukinetissä toteutettiin keväällä 2019 sivustouudistus ja nyt selvitämme kyselyn avulla Tukinetin käyttäjien mielipiteitä uudesta sivustosta. Kyselyllä selvitämme lähinnä sivuston käytettävyyteen liittyviä asioita.
Kyselyyn vastataan nimettömästi ja vastaukset käsitellään luottamuksellisesti. Vastaaminen kestää muutaman minuutin. Vastauksesi ovat meille erittäin tärkeitä ja niiden avulla pyrimme kehittämään sivustoa paremmaksi.
Kysely toteutetaan osana Satakunnan ammattikorkeakoulun opinnäytetyötä.
Lisätietoja kysestä täältä.
Suoraan kyselyyn pääset tästä.
Tää kertakäyttöyhteiskunta on syöpää. Ihmisiin jaksetaan keskittyä just sen verran kun Instagram/snapchat antaa myöden. Ihmissuhteet voi heivata pois ghostaamalla. Uusiin ihmisiin ei tarvitse tutustua jollei se ole täydellinen "match" ja ihailtu ihminen. Kolmekymppinen joka ei matkustele, käy viini-illallisilla, verkostoidu ja harrasta crossfittia sekä omista mökkiä, autoa ja koiraa ei ole minkään arvoinen tässä yhteiskunnassa.
Alan ymmärtää päivä päivältä enemmän ihmisiä jotka tekee jotain radikaalia jotta olisivat kerrankin jotain ja tulisivat huomatuksi, kuulluksi ja kuunnelluiksi vaikka tiedostavat tekonsa tehdessää, etteivät tule koskaan saamaan rakkautta ja välittämistä sekä yhteydenkuuluvuuden tunnetta.
Pulutus kirjoitti:
Kolmekymppinen joka ei matkustele, käy viini-illallisilla, verkostoidu ja harrasta crossfittia sekä omista mökkiä, autoa ja koiraa ei ole minkään arvoinen tässä yhteiskunnassa.
Ei kai sentään? 🙂 Taloustieteilijöiden/joidenkin poliitikkojen silmissä ehkä, mutta luulisin tai toivoisin että kulutuksen ihannoinnille on tultava jossain vaiheessa loppu, ihan siksi ettei luonnonvarat riitä nykymenon ylläpitämiseen - ainakaan, kun vaurauden kasaantuminen yhä pienemmälle ihmisjoukolle ei tunnu sosiaalisesti kestävältä tulevaisuudelta.
Ei kai sentään? 🙂 Taloustieteilijöiden/joidenkin poliitikkojen silmissä ehkä, mutta luulisin tai toivoisin että kulutuksen ihannoinnille on tultava jossain vaiheessa loppu, ihan siksi ettei luonnonvarat riitä nykymenon ylläpitämiseen - ainakaan, kun vaurauden kasaantuminen yhä pienemmälle ihmisjoukolle ei tunnu sosiaalisesti kestävältä tulevaisuudelta.
Varallisuutta ja hyvinvointia on köyhemmilläkin enemmän kuin koskaan koko maailmassa joka johtaa nykytahdilla täystuhoon roskaamisen ja eläinperäisen ravinnon takia vaikka energiaongelmat ratkaistaisiin, mutta se ei ole ongelmani. Elän varmasti suurta osaa ilmastonpuolesta aktiivisesti huutelevia ekologisemmin. Ihan ilman syyllisyyttä tai ajattelematta muulla kuin omalla järjellä olen tehnyt fiksuja päätöksiä joista sitten joku myöhemmin ilmoittaa mediassa, että toimi näin jne...
Kaksin kulutukseni pienenisi entisestään varmasti pakkauskokojen, ruuanlaiton jne takia.
Jollet ole koko ajan jossainkuluttamassa, esillä ja menossa mukana et ole vain yhtään mitään. Sen olen huomannut tässä eläessä. Kaikkeen ikäisteni ihmisten väliseen toimintaan vaaditaan rahaa ja kuluttamista sekä esillä oloa. Ei sillä ole väliä milloin tämä kulttuuri kaatuu, mutta sitä ennen olen jo kuollut vaikka kaltaisiani olisi jatkossa enemmän ja olisinkin ns. normaali.
Pointtini on se, että minä olen kolmekymppisenä 17v tasolla elämässäni ammattikoulua myöden ja siksi en kelpaa ikäisilleni joilla on jo elämä kasassa parisuhteita, ammatteja ja varallisuutta myöden joista minulla ei mitään edellämainittua esimerkiksi ole ollut. Ei minulla ole mahdollisuutta enää päästä kiinni elämään, on jo liian myöhäistä näillä korteilla. Ei kukaan ja vähiten itse voin rakastua tälläiseen epäonnistujaan kuin minä joka ei tähän ikään mennessä ole saavuttanut yhtään mitään.
Viime yönä heräsin 04.11 yöllä ja oli pakko kirjoittaa teksti joka ryöppysi päästäni yöpöydällä olevaan vihkoon. Valot sammutin 04.15 ja jatkoin unia jotka jatkuikin hyvin aamuun asti samantien.
Ihmisen vajavaisuus,
ikuinen yksinäisyys.
Kuoleman vakavana vaeltaa
ihminen joka ei rakkautta saa osakseen.
Kun ei ole voimia jatkaa
sanotaan,
hymyile niin kipu katoaa.
Kivultaan ei hymyä löydy,
onko hän lopulta sisältä kuollut,
lyöty?