Miksi olen tälläinen?
Olen lueskellut foorumia monesti illan pimeinä tunteina kun olen päätynyt googlettamaan yksinäisyydestäni ja miten pääsen siitä eroon… En ole löytänyt vastausta, mutta päätin purkaa tuntojani tänne, josko se edes hieman auttaisi oloani.
Olen yksinäinen. Tunnen itseni hyödyttömäksi ihmisten silmissä, täysin turhaksi otukseksi joka on olemassa vain, jotta voisi maksaa veroja ja tehdä rahaa työnantajalleen. Minulla on muutama kaveri, jotka asuvat kuitenkin sellaisissa paikoissa jonne autottomana ja kortittomana en voi lähteä kahvittelemaan vaikka tiedän, että he ottaisivat ilomielin minut vastaan. Parhaita hetkiä elämässäni ovatkin ne kun kaverit käyvät kahvilla muutaman kuukauden välein ja saamme puhuttua asioista, vaikka en uskalla edes pahimpia asioitani purkaa noin harvakseltaan näkemilleni ihmisille… Ja se syö miestä.
Olen urheilullinen, normaalin näköinen, toimeentuleva ja fiksuksikin sanottu, rauhallinen tavallinen mies joka osaa kuunnella ja olen siitä saanut jopa tunnustusta. Urheilen nykyisin paljon tappaakseni aikaa ja treenaan usein tavoitteellisesti jotain tapahtumaa kohti. Harrastan terveellisiä elämäntapoja pari vuotta sitten tekemäni elämäntaparemontin jälkeen ja se on poistanut elämästäni aivan liikaa kavereita joiden kanssa ennen juhlistin elämääni baareissa. Nyt ei maistu sellainen elämä ja sitä 90% ihmisistä jotka tunsin, eivät ymmärrä. En osaisi edes heidän kanssaan tehdä muuta kuin ryypätä, koska en ole ikinä muuta näiden ihmisten kanssa tehnyt. Ei ole yhteisiä harrastuksia, ei olla koskaan käyty kahvittelemassa tms mitä voisi tehdä selvinpäin.
Perheeni on aina ollut hajalla. Isoveljeni on ainoa jonka kanssa voin jutella asioista, mutta hänellä on oma perheensä ja paljon tekemistä sen kanssa. Käyn silti heidän luonaan niin usein kuin jaksan ja koen, että kehtaan mennä. En jaksa uskoa, että hekään mua jaksavat joka kuukausi katsoa. Muut sisarukset ovat etäisiä ja vaihdetaan kuulumiset muutaman kerran kuukaudessa, joskus harvemmin. Kerran oli kaksikin vuotta taukoa, ettei kuulunut. Vanhempani… Noh se on asia erikseen. Toinen on töissäkäyvä alkoholisti, yksinäinen kuten minäkin. Toinen itsesäälissä koko ikänsä rypenyt ihminen. Ovat onneksi eronneet, ettei tarvitse enää katsella heidän tappeluaan kuten elämäni ensimmäiset 24v olen katsonut.
Ei minulla ole alkoholi ongelmaa ollut, vaan läheisyyden ja yhteisöllisyyden sekä hyväksytyksi tulemisen puute. En ole koskaan kokenut kuuluvani porukkaan, mutta bileporukoita löytyi sentään joka viikonloppu ettei tarvinnut yksin olla. Käyn jopa nykyisin kavereiden juhlissa, mutta otan ehkä pari bisseä ja loppuillan vesilinjalla. Minulla on hauskaa siihen asti kunnes tajuan, että olen ainoa joka lähtee sieltä yksin kotiin ja herää aamulla taas yksin yksiöstään ja lähtee lenkille, ettei tarvitse koko päivää maata sohvalla.
Nyt iltaisin monesti töistä päästyäni mietin vain, että miksi en kelpaa? Miksi olen tälläinen? Miksi en ole ikinä seurustellut? Miksi 10v vanhat teot ja sanomiset palaavat päähäni ja mietin miksi en tehnyt asioita toisin? Miksi mä en kelpaa sellaiseksi kaveriksi, että mua voisi katsella useamminkin kuin pakollisissa juhlissa ja puolen vuoden välein kahvilla? Miksi mä olen surullinen? Miksi haukun itseäni? Miksi en kelpaa edes itselleni? Miksi kelpaisin muillekaan kun en kelpaa edes itselleni? Miksi kelpaisin itselleni kun en kelpaa muille? Miksi olen niin tyhnmä, etten ole päässyt opiskelemaan vaikka olen hakenut? Miksi mä en voi onnistua elämässä? Auttakaa, mä itken todennäköisesti taas itseni uneen kun mietin miksi en vaan voi olla kuten muut ja kelvata edes itselleni.
Anteeksi tajunnanvirrasta, oli vaan pakko vuodattaa jotain jonnekin. Olen kirjoitellut asioita ylös itsellenekin, mutta heitin kaikki paperit pois. En kokenut saavani hyötyä…
Hei vaan. Löysin tieni tänne, olen liian loppu hakeakseni apua sieltä mistä varmaan tilanteeni vaatis. Kolme vuotta kamppailua masennuksen kourissa. Lopetin asiakaspalvelu työt viime syksynä, en pystynyt enää siihen. Nyt olo on entistä kurjempi ja yksinäisempi, siivoustyö ei auta tätä yksinäisyyden tunnetta, mutta muuhunkaan minusta ei ole. Perhe on, mutta koen olevani silti yksin. En jaksa innostua mistään joka aamu herätessä tuntuu kumpa en olisi enää herännyt. Terapiasta ei apua ja lääkkeitä en halua, ennenku on ihan pakko. Saisipa jakaa jonkun kanssa näitä tuntemuksia, jolla vähänkään samaa tunnetta.
Eipä tässä.. Pitkästä aikaa. Koulussa edelleen. Rahaa ei ole yhtään, olen korviani myöten veloissa. Töitä ei saa kun ei ole kokemusta eikä koulutusta. Yleinen työkokemus ei ole minkäänarvoista. Ei jaksa surettaa eikä stressata se enää kun en näe tulevaisuutta itselläni. Ei sillä ole väliä onko kuollessa 20 vai 50tonnia velkaa ilman omaisuutta. Valtio pitänee katon pään päällä kunhan ei alkoholistiksi ala. Onneksi urheileminen on mulle parempi keino pään nollaukseen kuin päihteet. Liikuntaa harrastankin edelleen ja paljon.
Kävin lekurissa. En päässyt puhumaan joten lähdin ovet paukkuen pois ja pyysin, että poistavat käynnin syyn tiedoistaan jos eivät kerta apua tarjoa. Vituttaa. Se on paskapuhetta, että apua saisi jos vain haluaa. Kahdesti apua haettuani ja tilannetta selittäessäni vain lääkkeitä tarjottu. Osaan mä lääkitä itseni ilman lekuriakin, siihen riittää luonnontuotteet. En halua lääkitä itseäni turraksi vaan tuntea ja päästä ihmiskontaktiin, saada apua.. Ei lääkittynä yksin sohvalla oleminen paranna mua. Lääkkeet varmasti toimisi, jos siihen saisi myös työkaluja parantaa elämänlaatuansa. Kelvoton yksinäinen ihminen ei osaa eikä kykene itse siihen. Olenhan turha ja hyödytön, miksi mulle apua pitäisi antaakaan. Lääkkeet ja ulos terveyskeskuksesta - terapia ei auta eikä paranna ketään. En enää tiedä haluanko edes apua, kun empatiakyvyttömät ilmiselvästi väärälle alalle hakeutuneet lekurit kohtelevat ihmisiä kuin jotain elottomia olentoja ojentaen sponsoreidensa pilleripurkit kouraan ja potkien vittuun huoneestaan huutaen samalla "NEXT!". Siitä on apu kaukana.
Olisipa joku joka kysyisi miten menee ja haluaisi kuulla rehellisen vastauksen. Joku joka välittäisi. Joku jonka takia haluaisin nähdä itseni elossa tulevaisuudessakin. Joku joka halaisi. Haluaisin tuntea miltä toinen ihminen tuntuu lähellä. Edes samassa huoneessa oleminen riittäisi, jos toinen haluaisi olla siinä ja ymmärtää. Ei vaan halua. En kelpaa. En ole olemassa.
En halua siis tappaa itseäni, älkää pelätkö sitä. En vaan näe syytä elääkään yksin vailla yhtään merkityksellistä ihmistä elämässä.
Hei Pulutus (ja mikseivät muutkin viestiketjuun kirjottaneet saisivat vastata), mitä kuuluu? Luin tämän viestiketjun läpi. Mielestäni on hienoa, että olet jaksanut kirjoittaa tänne kuulumisiasi. Itse kirjoitan päiväkirjaa, ja asioiden ja pahan olon purkaminen edes tekstimuotoon tekee ainakin omasta olostani vähän paremman. Haluaisin toivottaa kovasti tsemppiä ja halauksia. En usko, että sinussa on oikeasti mitään vikana. Sulla on käynyt vaan mielettömän huono tuuri. Yksinäisyys voi koskettaa ketä tahansa.
Viestiesi perusteella sinusta on muodostunut jonkinlainen kuva. Miten opintosi sujuvat nykyisin? Entäpä urheiluharrastuksesi? Luetko edelleen paljon kirjoja? 🙂 Tuohon viimeisempään viestiisi viitaten haluaisinkin kysyä, että opiskeletko sä korkeakoulussa? (Ei tarvitse vastata anonyymiteetin säilyttämiseksi). Pääsisitkö opiskelujen kautta juttelemaan jollekin terapeutille? Ikävä kuulla, että tapaamasi lääkärit ovat tarjonneet keskusteluavun sijaan vain lääkkeitä.
Tsemppiä!
Tuo on niin totta. Myös kokenut, ettei lääkäriä kiinnosta. Ettei ole motivaatiota esittää kysymyksiä jotka avaa tilannetta. Ei kykyä kuulla. Onneksi on poikkeuksiakin. Mtt-systeemi vaan ei salli sähköpostikanavan käyttöä, ei edes txtviestimistä, ja syy: tietoturvasyistä. Tässäkin kohden miksi ei rakenneta systeemiä, joka toimii? Joka olisi todellista apua. Mahdollistaisi ongelmavyyhdin käsittelyn alkamista. Tällä hetkellä mahdollisuus mtt-apuun 1/2 h aikana soittaen ps sairaanhoitajan nroon, joka liki koko ajan varattu. Ja yhteyteen päästessä mahdollisuus vaan sopia vastaanottoaika joka tod.näk.menee vähintään kuukauden päähän. HyvinvointiSuomi - missä olet?
Kiitti vastauksistanne. Opiskelen uutta ammattia siis itselleni, luen ja urheilen edelleen. Urheilussa kulkee hyvin, lukeminen on vähän kausittaista. Ei ole varaa uusiin kirjoihin ja kirjastoon meneminen ei ole mun juttu. Vatvoisin liikaa minkä kirjan otan ja aikataulu palauttaa ahdistaisi mua liikaa. En tykkää aikarajoista, kun kirjan lukeminen on mulle sellainen asia jonka haluan tehdä omaan tahtiini.
Koulussa kynnys lähteä sinne hoitajalle on vielä suurempi kuin muualla. Siellä on ihmisiä ympärillä, jotka näkee mut joka päivä. En halua mennä siellä näiden muiden nähden sinne yhdelle käytävälle jossa on vain vastaanotto kuraattorille ja psykologille. Ei pysty, olen miettinyt ja jopa yrittänyt viestittää koulun järjestelmän kautta. Kynnys on liian iso yksin mentäväksi kuten avun hakeminen enää jatkossa oikein mistään näiden edellisten kokemusten takia. Kun vuoden miettii avun hakemista ja sitä ei saa, tulee katkeruus ja viha ensimmäisenä pintaan. Ja sitten suru, suru siitä ettei kelpaa edes autettavaksi.
Nyt mua ahdistaa talous yhä enemmän. Mulla on 19€ rahaa tileillä ja luottokortit tapeissa. Vuokran saan ensikuussa maksettua, mutta niistä tuista jää alle euro käytettäväksi laskuihin, ruokaan ja esim. bussikorttiin. Jollei toimeentulotuki-hakemus mene läpi niin en tiedä kuinka pahasti hajoan... Ei ole mitään tahoa enää sen jälkeen joka jeesaisi. Jos en saa kuukauden tukea, tuntuu kaikki elämässäni maksamat verot täysin turhilta... Pelottaa jo valmiiksi.
Onko käsite velkaneuvonta tarkoitetu vain tosi isoissa veloissa oleville joilta on firma menossa alta? Vai onko yksityisillä ihmisillä mahdollisuus saada sittä kautta apua?
Martat tulee myös mieleen. Martoilla on nettisivuillaan myös vinkkejä kuinka pärjätä talouden kanssa?
Noista kirjoista tulee mieleen, että nykyään taitaa joka kirjaston sisääntuloaulassa olla hylly, johon saa viedä itselle tarpeettomiksi käyneitä kirjoja ja jos siinä hyllyssä jotain mikä kiinnostais, voi ottaa kotiin ja lukea vaikka 5 vuotta ilman mitään sakkoja yms. yms. Eli sinne aion itekin tyhjentää hyllyjä, ja tsekata jos ois jotain mistä ois esim.opiskelussa hyotyä. Kannattaa vilkaista!
Voimia viikkoon!
Apua saa kunhan sitä vain hakee... Ei pidä paikkaansa. Pikavippikö mut pelastaa tai/ja ajaa tästä nyt alemmas johonkin helvettiin kun sosiaalitoimisto ja kela tappelee keskenään pitäiskö mulle antaa toimeentulotukea vai ei. No eihän sitä pidä näemmä. En jaksa tapella joten olkoot, uskoni avunsaantiin missään muotoa on mennyt jo täysin kaikkien kokemusteni kautta. Läheisistä valtioon tai terveysalan ammattilaisia myöten. Kaikki eivät ole tasavertaisia, liian hiljaiset ja voimattomat voi potkia pois kuluttamasta järjestelmää. Voi kumpa olisin itsekin yhtä kylmä ihminen kuin nuo tapaamani sosiaalialan jne. työntekijät niin voisin pärjätä elämässä paremmin.
Pulloja keräämällä oon sinnitellyt tähän asti, mutta nyt ois joulu edessä ja tekisi mieli syödä muutakin kuin riisiä ja soijarouhetta tai kaurapuuroa mehukeitolla ja voisilmällä. Kävin ostamassa "ylijäämä" rahoilla wokkivihanneksia ja pilkoin niitä pakkaseen valmiiksi. Koulussa on ollut onneksi kasviksia niin on vähän monipuolisuutta ollut ruokavaliossa. Seuraava koulupäivä onkin sit joskus tammikuussa, siihen asti saa sinnitellä taas.
Multa kysyttiin työhaastattelussa taas missä näen itseni 5v päästä. Valehtelin jotain älytöntä. Mä kun en näe itseäni enää edes ylihuomisessa. Ei ole mitään pidemmän ajan tähtäintä kuin seuraavasta selvitä päivästä yksin ja rahattomana vailla rakkautta, turvaa ja unelmia.
Näin vanhoja ystäviäni tuossa menneenä vkl. Oli hauskaa vaikka surullisena totesin jälkeenpäin, etten enää kuulu joukkoon. Muilla on turvaverkostot, työt, haaveita tulevaisuudelle ja perhe. On jouluksi suunnitelmia ja ihmisiä ympärillä. Onneksi kukaan ei kysynyt miten mun joulu tulee menemään. En olisi halunnut valehdella siihenkin jotain yksin yksiössäni persaukisena olemisen sijalle.
Kauankohan mä vielä jaksan?
Toivon, että jaksat kauan vielä. 💓 Jokainen meistä ihmisistä on korvaamaton.
Onko siellä EU-ruokaa jaossa? täällä jakavat enimmäkseen kuivatuotteita. Jossain Keski-Suomessa srklla kauppojen kanssa sopimuksia, paremmin useammanlaisia saatavilla. Täällä vaan yks kauppa ja srkn ihminen sanoi etteivät ole päässeet sopimukseen kauppiaan kanssa. Siksi paljon suppeemmin jakavat.
Joulu oli ja meni. Yksin. Totaalisen yksin syöden riisiä ja kaurapuuroa. Oli juhlatunnelmaa kerrakseen. En avannut televisiota koko aikana, ettei mikään muistuta iloisista jouluista. Luin kirjoja ihan muista aiheista.
Otin vippiä uudeksivuodeksi, mutta lopulta turhaan.. Olin yksin kotona ja toivotin paremmat uudetvuodet yksikseni poltellen luonnonyrttejä parvekkeella pitkästä aikaa, että pääsi hetkeksi edes pois kaikesta paskasta.
Sain maksettua pois ne velat sekä laskut heti kun sain vuoden alussa rahaa. Nyt on taas ainakin puoli vuotta raha-asiat hoidossa, enemmänkin jos töihin pääsisin. Kouluun on mennyt kiinnostus. Ei mulla oo tarvittavaa päätä lukea ammattia tekemisellä oppimisen sijaan. Ei ainakaan itseluottamusta yrittää enää kun ei edelliseen vuoteen saanut harkkapaikkaa niin miksi saisin jatkossakaan? Ajattelu pätee edelleen kaikkeen tekemiseeni. En jaksa yrittää enää mitään kuin äärimmäisen harvoin, koska en koe pystyväni vaikuttamaan niillä teoilla mihinkään. Yritän olla sosiaalisempi = olen edelleen yksin, haen työpaikkaa = en saa paikkaa. Mikään ei muutu tekemällä mun maailmassani.
Pitäisi jaksaa elää omaa elämäänsä, mutta taas tulee verrattua itseään kaikkiin tuntemiinsa ihmisiin oman ikäisenä. Ja olen yksinkertaisesti vain se säälittävä ihminen jolle sanotaan ne samat "lohduttavat lauseet" kun tavataan jotka jokaiselle sinkulle, työttömälle jne sanotaan. "Kyllä se siitä kun yrittää vaan", "hän ei ollut sulle tarkoitettu".
Tuntuu, että mulle ei ole paikkaa eikä ihmistä määrätty tässä paikassa ja mua ei enää jaksa kiinnostaa itse sitä etsiä. Sattuu liikaa nämä epäonnistumiset. Miksen voi onnistua edes kerran?
Itkin viime viikolla julkisesti kadulla kun sain viestin, ettei taaskaan osunut harjoittelupaikka kohdilleen vaikka haastatteluun jo pääsinkin. Ei vaan pystynyt mitään. Istuin penkillä kun kymmenet ihmiset meni ohi, toivon ettei kukaan huomannut. Samalla toivoin, että joku olisi tullut sanomaan jotain. Toivoin niin paljon, että se sattui aivan helvetisti.
Joka ilta ahdistaa seuraava ilta ja yksin nukkumaanmeneminen ja se, että silloin ahdistaa seuraavan illan nukkumaanmeneminen. Kivaa loppuelämää mulle. Onneksi ei ole kuin keskimäärin noin 50v jäljellä tätä samaa.
Keskustelin viikonloppuna siitä mitä mä haluan elämältäni. Vastaus oli: ei mitään tietoa, mutta tätä mä en enää halua ja jaksa kauaa.
Alan ymmärtämään miksi nuoret jää työkyvyttömyyseläkkeelle tuntiessaan, ettei heistä ole työelämään. En minäkään enää siitä pisteesta kaukana ole vaikka koko ikäni työtä olen tehnytkin.
Hitto mitä ajatuksen vuodatusta ilman järkeä tämäkin, pakko purkaa päätä jonnekin mistä joku muu saa ehkä kiinni mitä ajattelen. Muuten mä olen ainoa joka itselleni vastaa taas kerran negatiiviseen sävyyn kuten aina "keskustellessani" itseni kanssa. Koska miksipä luuseri ansaitsisi parempaa.
Lueskelin ketjuasi sieltä täältä läpi, etkä kyllä minun korvaani kuulosta yhtään luuserilta. Sinulla ei kuulosta menevän hyvin ja kuulostat masentuneelta siitä että elämässäsi ei ole niitä asioita joita mielestäsi pitäisi, mutta se ei kerro mitään siitä millainen olet ihmisenä.
Miten urheiluharrastuksen kanssa sujuu, millaista liikuntaa harrastat?
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: typo
soroppi kirjoitti:
Miten urheiluharrastuksen kanssa sujuu, millaista liikuntaa harrastat?
Muokattu kirjoittajan toimesta 12 tuntia, 19 minuuttia sitten. Syy: typo
Mä harrastan kestävyyslajeja. Tietyllä tavalla äärimmäisiä. (Ultra)Maratoneja, 10h sauvakävelyitä, jne. Sellaisia joista on hyötyä kivunsiedosta. Kivun osaan blokata mielestäni niin fyysisellä kuin henkisellä tasolla varmaankin keskivertoa ihmistä paremmin, ainakin näin osaan uskotella itselleni. Ja nautin siitä rääkistä niin kisatessa tai treenatessa. Sen hetken olen onnellinen kun hikoilen ja on pakko jaksaa eteenpäin.
Tää on tällä tasolla ehkä enempi sellainen "hyvä ja terveellinen elämäntapa" ennemminkin kuin harrastus. Kaikenlisäksi äänikirjoja kuuntelemalla saan yhdistettyä hyvin "lukemisen" näiden treenien yhteyteen kivasti. Jotain positiivista.
Tähän mulla on intohimoa, mutta valitettavasti oon 15v liian myöhään aloittanut minkäänsortin treenaamisen/liikunnan jotta koskaan tästä mulle voisi tulla se asia jolla elantoni saisin.
Se millainen olen ihmisenä olisi varmaan hyvä kysyä joltain joka mut kuvittelisi tuntevansa. Harmittavaa on, ettei sellaisia ihmisiä ole montaa. Mitään ällöpositiivista tuskin saisi vastaukseksi. Huumorintajuinen(tän vastaa kaikki, mutta tilannehuumorissa olen usein kuulemma ihan ykkönen), nopea hoksottimistani olen(opin ja sovellan oppimaani) sekä äärimmäinen jännittäjä.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Koodinne on huonoa
Jee, saman laji! 😁 Tosin kuulostaa siltä että puuhastelen sen kanssa aika paljon pienemmällä intensiteetillä - yritän tietoisesti pysyä kaukana sen rajan alapuolella missä kivunsietokynnyksellä alkaisi olla merkitystä. Ehkä siksi, että en halua sekoittaa hyvää harrastusta siihen että ajaisin itseni äärisuorituksiin rankaistakseni itseäni - tai jotain sen tapaista, terapeutti sai ehkä aikoinaan syötettyä ajatuksen siihen liittyvästä riskistä minulle, enkä ole nähnyt tarpeelliseksi haastaa sitä.
Jäin miettimään ajatusta siitä että jonkun muun mielipide voisi määritellä tai kuvata sen millainen on ihmisenä. Voiko kukaan tuntea toista niin hyvin, että se olisi mahdollista? Jos on sellaisia läheisiä ihmisiä joiden seurassa voi olla pitkiä aikoja oma itsensä, heillä voi toki olla kohtalaisen hyvä kuva asiasta, mutta silti ajatus saa minut epäröimään. Eikö kaikissa ole joitakin puolia, joiden paljastamista läheisillekin yrittää välttää. Ja jos niin on, voiko kukaan muu tuntea/ yrittää määritellä ihmistä paremmin kuin ihminen itse? En tiedä.
Ihan mielenkiinnosta - mitä se ällöpositiivinen esimerkiksi voisi olla? Kiinnostaa, koska se voi varmaan eri ihmisille tarkoittaa niin eri asioita - ja joissaki tilanteissa olisi varmaan hyvä osata vältellä sen sanomista.
soroppi kirjoitti: Ja jos niin on, voiko kukaan muu tuntea/ yrittää määritellä ihmistä paremmin kuin ihminen itse? En tiedä.Ihan mielenkiinnosta - mitä se ällöpositiivinen esimerkiksi voisi olla?
Jos itse määrittelen itseni niin olen hiljainen, ujo, yksinäinen, syrjäytynyt, epäonnistuja joka ei uskalla avata suutaan ikinä kun pitäisi ja avaa suunsa silloin kuin ei pidä, tekee vain vääriä valintoja jotka rikkovat palapelin entistä pahemmin. Sellainen ihminen jonka ympäriltä tuolit viedään kahvilassa. Sellainen jonka viereen ei tule aamun ruuhkabussissa kukaan. Sellainen joka voidaan jättää pois häistä, ristiäisistä, vuosijuhlista jne. täysin surutta, mutta kutsutaan kerran vuodessa esim. kesäjuhliin.
En minä osaa määritellä itseäni, enkä haluasi sitä tehdä väkisin. Ei ole hyvää sanaa itsestäni. Ainoa ääni joka mulla enää on jäljellä kertoo kyllä epäonnistumiset, kun ei kerta kaivattuja onnistumisiakaan näy. Ei mulla kai ole vahvuuksia kun tätä elämäni sotkua katsoo. Tai ehkä tyhmän sitkeä olen, roikun väkisin elämänlangassa kiinni vaikka fiksumpi olisi jo luovuttanut tämän kaiken keskellä.
Ällöpositiivinen oli ehkä väärä sanavalinta. Tarkoitan ehkä sellaista mitä jokaisen ihmisen nyky-yhteiskunnassa pitäisi olla eli esim. ulospäinsuuntautunut, iloinen, hymyileväinen ja energinen. Näin siis päättelen jo pelkästään työpaikka-ilmoituksista joita selailen. Jää moni paikka hakematta kun nuo sanat löytyy listasta.
En usko, että sieltä muilta tulisi muita sanoja minusta kuin yleissivistynyt, ymmärtäväinen, hiljainen ja ajattelevainen.
Jos itse määrittelen itseni niin olen hiljainen, ujo, yksinäinen, syrjäytynyt, epäonnistuja joka ei uskalla avata suutaan ikinä kun pitäisi ja avaa suunsa silloin kuin ei pidä, tekee vain vääriä valintoja jotka rikkovat palapelin entistä pahemmin. Sellainen ihminen jonka ympäriltä tuolit viedään kahvilassa. Sellainen jonka viereen ei tule aamun ruuhkabussissa kukaan. Sellainen joka voidaan jättää pois häistä, ristiäisistä, vuosijuhlista jne. täysin surutta, mutta kutsutaan kerran vuodessa esim. kesäjuhliin.
En minä osaa määritellä itseäni, enkä haluasi sitä tehdä väkisin. Ei ole hyvää sanaa itsestäni. Ainoa ääni joka mulla enää on jäljellä kertoo kyllä epäonnistumiset, kun ei kerta kaivattuja onnistumisiakaan näy. Ei mulla kai ole vahvuuksia kun tätä elämäni sotkua katsoo. Tai ehkä tyhmän sitkeä olen, roikun väkisin elämänlangassa kiinni vaikka fiksumpi olisi jo luovuttanut tämän kaiken keskellä.
Ällöpositiivinen oli ehkä väärä sanavalinta. Tarkoitan ehkä sellaista mitä jokaisen ihmisen nyky-yhteiskunnassa pitäisi olla eli esim. ulospäinsuuntautunut, iloinen, hymyileväinen ja energinen. Näin siis päättelen jo pelkästään työpaikka-ilmoituksista joita selailen. Jää moni paikka hakematta kun nuo sanat löytyy listasta.
En usko, että sieltä muilta tulisi muita sanoja minusta kuin yleissivistynyt, ymmärtäväinen, hiljainen ja ajattelevainen.
Hei Pulutus. Moni ihminen ei ole ulospäinsuuntautunut, iloinen, hymyilevä, ja energinen. Ja ne jotka ovat saavat minun puolesta pitää sellaiset työpaikat, joissa tuollaista vaaditaan. Uskon sinun tietävän että on työpaikkoja hiljaisille ja syrjäänvetäytyvillekin. Millaista työtä olisit valmis tekemään? Luin että sinulla on koulutus vielä keskeneräinen, aiotko jatkaa sitä vielä?
Pulutus kirjoitti:
Ällöpositiivinen oli ehkä väärä sanavalinta. Tarkoitan ehkä sellaista mitä jokaisen ihmisen nyky-yhteiskunnassa pitäisi olla eli esim. ulospäinsuuntautunut, iloinen, hymyileväinen ja energinen. Näin siis päättelen jo pelkästään työpaikka-ilmoituksista joita selailen. Jää moni paikka hakematta kun nuo sanat löytyy listasta.
Tämä on kyllä tosi inhottavaa, tästä kärsin minäkin. Tuntuu, että hiljaiset introvertit ovat aina auttamattomasti poissa pelistä, vääränlaisia. Usein vielä saa sellaisen kuvan, että introverttius nähdään synonyymina sosiaaliselle taidottomuudelle, mikä ei todellakaan ole totta.