Miksi olen tälläinen?
Olen lueskellut foorumia monesti illan pimeinä tunteina kun olen päätynyt googlettamaan yksinäisyydestäni ja miten pääsen siitä eroon… En ole löytänyt vastausta, mutta päätin purkaa tuntojani tänne, josko se edes hieman auttaisi oloani.
Olen yksinäinen. Tunnen itseni hyödyttömäksi ihmisten silmissä, täysin turhaksi otukseksi joka on olemassa vain, jotta voisi maksaa veroja ja tehdä rahaa työnantajalleen. Minulla on muutama kaveri, jotka asuvat kuitenkin sellaisissa paikoissa jonne autottomana ja kortittomana en voi lähteä kahvittelemaan vaikka tiedän, että he ottaisivat ilomielin minut vastaan. Parhaita hetkiä elämässäni ovatkin ne kun kaverit käyvät kahvilla muutaman kuukauden välein ja saamme puhuttua asioista, vaikka en uskalla edes pahimpia asioitani purkaa noin harvakseltaan näkemilleni ihmisille… Ja se syö miestä.
Olen urheilullinen, normaalin näköinen, toimeentuleva ja fiksuksikin sanottu, rauhallinen tavallinen mies joka osaa kuunnella ja olen siitä saanut jopa tunnustusta. Urheilen nykyisin paljon tappaakseni aikaa ja treenaan usein tavoitteellisesti jotain tapahtumaa kohti. Harrastan terveellisiä elämäntapoja pari vuotta sitten tekemäni elämäntaparemontin jälkeen ja se on poistanut elämästäni aivan liikaa kavereita joiden kanssa ennen juhlistin elämääni baareissa. Nyt ei maistu sellainen elämä ja sitä 90% ihmisistä jotka tunsin, eivät ymmärrä. En osaisi edes heidän kanssaan tehdä muuta kuin ryypätä, koska en ole ikinä muuta näiden ihmisten kanssa tehnyt. Ei ole yhteisiä harrastuksia, ei olla koskaan käyty kahvittelemassa tms mitä voisi tehdä selvinpäin.
Perheeni on aina ollut hajalla. Isoveljeni on ainoa jonka kanssa voin jutella asioista, mutta hänellä on oma perheensä ja paljon tekemistä sen kanssa. Käyn silti heidän luonaan niin usein kuin jaksan ja koen, että kehtaan mennä. En jaksa uskoa, että hekään mua jaksavat joka kuukausi katsoa. Muut sisarukset ovat etäisiä ja vaihdetaan kuulumiset muutaman kerran kuukaudessa, joskus harvemmin. Kerran oli kaksikin vuotta taukoa, ettei kuulunut. Vanhempani… Noh se on asia erikseen. Toinen on töissäkäyvä alkoholisti, yksinäinen kuten minäkin. Toinen itsesäälissä koko ikänsä rypenyt ihminen. Ovat onneksi eronneet, ettei tarvitse enää katsella heidän tappeluaan kuten elämäni ensimmäiset 24v olen katsonut.
Ei minulla ole alkoholi ongelmaa ollut, vaan läheisyyden ja yhteisöllisyyden sekä hyväksytyksi tulemisen puute. En ole koskaan kokenut kuuluvani porukkaan, mutta bileporukoita löytyi sentään joka viikonloppu ettei tarvinnut yksin olla. Käyn jopa nykyisin kavereiden juhlissa, mutta otan ehkä pari bisseä ja loppuillan vesilinjalla. Minulla on hauskaa siihen asti kunnes tajuan, että olen ainoa joka lähtee sieltä yksin kotiin ja herää aamulla taas yksin yksiöstään ja lähtee lenkille, ettei tarvitse koko päivää maata sohvalla.
Nyt iltaisin monesti töistä päästyäni mietin vain, että miksi en kelpaa? Miksi olen tälläinen? Miksi en ole ikinä seurustellut? Miksi 10v vanhat teot ja sanomiset palaavat päähäni ja mietin miksi en tehnyt asioita toisin? Miksi mä en kelpaa sellaiseksi kaveriksi, että mua voisi katsella useamminkin kuin pakollisissa juhlissa ja puolen vuoden välein kahvilla? Miksi mä olen surullinen? Miksi haukun itseäni? Miksi en kelpaa edes itselleni? Miksi kelpaisin muillekaan kun en kelpaa edes itselleni? Miksi kelpaisin itselleni kun en kelpaa muille? Miksi olen niin tyhnmä, etten ole päässyt opiskelemaan vaikka olen hakenut? Miksi mä en voi onnistua elämässä? Auttakaa, mä itken todennäköisesti taas itseni uneen kun mietin miksi en vaan voi olla kuten muut ja kelvata edes itselleni.
Anteeksi tajunnanvirrasta, oli vaan pakko vuodattaa jotain jonnekin. Olen kirjoitellut asioita ylös itsellenekin, mutta heitin kaikki paperit pois. En kokenut saavani hyötyä…
Hei,
en pysty vastaamaan otsikkosi kysymykseen, miksi olet tuollainen, koska itse mietin sitä samaa.
Käynyn terapiassa ja olen hoitosuhteessa jne, ja tuputtavat sitä samaa, mieti mitä haluat tehdä harrastukset jne... Mutta kun en tiedä mitä haluan tehdä kodin ulkopuolella.
Onneksi sinulla on urheilu monella tavalla mukana elämässä, itse pitäisi sitä lisätä.
Usein mietin, ompas aivan mahtava sää, pitäisikö lähteä mettään kävelee... Päivän päätteeksi huomaan olevani oloasussani ja mitä sain aikaan.. en mitään muutakuin kissani kanssa olemista ja tietokoneella pelaamista.
Tuo että sovitte mukavasta tapahtumasta ja sitten perutaanki yllättäen, tiedän tunteen. Itse kokenut sen niin monet kerrat ja se on yksi niistä syistä miksi en pysty päästämään ihmisiä lähelleni. he vaan käyttävät hyväksi ja satuttavat kukin omalla tavallaan.
Kuten itsekkin sanoit, pienet ilot, niistä pitäisi vaan pystyä nauttimaan. Itselläni näin talviaikaan Suomen luonto on aivan mielettömän upea, rakastan lumista talvea.
Muistaakseni mainitsit kaupan kassan jonossa ollessa tunne, että muut vahtivat ostoksiasi ja tuomitsevat sinut sen perusteella... Itselläni on se joka kerta "mitäköhän takana oleva miettii tuosta lihapasteijasta jonka ostan" vaikka häntä ei varmasti kiinnostaisi pätkääkään.
Se vaan johtuu siitä erittäin huonosta itseluottamuksesta ja kaikesta muusta mitä soppaan on heitetty.
Miten itseluottamusta saisi kohotettua? en tiedä, olen yrittänyt lukea googlesta/kirjoista, mutta kun se kehu tai onnistuminen tulee, sen jälkeen aina tulee se negatiivinen kokemus joka tuhoaa sen onnistumisen tunteen ja totaalisesti mennyttä.
Tilanteesi kuulostaa niin samalta, et ole yksin, meitä on useampi.
Virtuaalihali ei ole mitään verrattuna todelliseen halaukseen, mutta täältä yksi bittihalaus sinulle. Itsellä sama, etten muista milloin viimeksi olisin halannut tai pitänyt kädestä, paitsi kissani joka on elämäni valo.
Jaksamisia...
Olisi tosiaan ihanaa kun se saavutettu varmuus aina hajoaisi hetkessä murusiksi. Saattaa mennä ihan hyvin kuukaudenkin tai kaksi kunnes jokin hajottaa kaiken. Päädyin poistamaan sometilit, ettei tule enempää hajottua muiden paremmuuteen ja omaan turhuuteen tässä maailmassa. Ehkä joskus keksin miten saan itseni tuntemaan hyödylliseksi ja löydän iloa elämään. Juuri nyt vaan eristän itseäni enemmän ja enemmän, sillä somehan oli mun ainoa kontakti ulkomaailmaan koulun lisäksi. Kohta ei ole kuin koulu... Surettaa se, miten en keksi ulospääsyä tilanteesta.
Kosketuksen kaipuu on ollut kaikkein pahinta nyt pitkään aikaan. Ei siis seksiä tai mitään, haluaisin vaan tuntea ihmisen lämmön. Kuulla hengityksen ja olla vaan. Ihan hiljaa.
Sitä toivon muillekin jotka samojen ongelmien kanssa painivat.
Pakko oli kirjoittaa sinulle sillä nuo sinun ajatukset tuntuu itselle niin tutulle. Mulla ei koskaan ole mitään kovin suurta kaveripiiriä ole ollu, ja nekin vähät kaverit (vähän tyhmästi) jäi kun aloin seurustelemaan entisen poikaystävän kanssa. Eron jälkeen sitten yhtäkkiä huomasikin kuinka yksin sitä onkaan.
Itse sinällään viihdyn ihan hyvin yksinkin, mutta silti jotenkin hävettää kavereiden puute. Varsinkin silloin kun joku uusi tuttavuus kysyy että onko minulla paljon kavereita, tai että mitä teen vapaa-ajalla.
Tuntuu vaan että aikuisiällä on todella vaikeaa saada uusia kavereita. Hyvän päivän tuttuja löytää kyllä esim töistä / harrastuksista, mutta en ole koskaan oikein tiennyt kuinka tuollaisesta kevyestä jutustelusta siirrytään syvempään ystävyyteen. Samoin uuden kumppanin etsimisessä hävettää jo valmiiksi se ettei ole hirveästi niitä omia kavereita joiden kanssa viettää aikaa.
Olen koko viikon taas ollut täysin yksin. Treennanut kahdesti päivässä salilla, käynyt joka päivä lounaspaikoissa ja kahviloissa syömässä(ylivarojeni), että näkisin edes ihmisiä ja kuulisin puhetta. U Tällä viikolla harrastusporukatkin tauolla. En ole tainnut sanoa sanaakaan ääneen kellekään. Ensi tiistaina seuraava meno, koulupäivä. Ei kyllä innosta sekään kun en tiedä minkä takia käyn edes koulua, mitä haluan tehdä isona ja ennenkaikkea miksi pitäisi tehdä mitään?
Ei työelämä ole ennenkään onnea tuonut elämään, eikä ystäviä, kavereita jne...
Rahallakaan ei tee mitään, sisältöä sillä kyllä varmaan saisi elämään. Turhaa sellaista, kun ei ole syytä elää ja mitään mitä kohti yksin kulkea?
Alan ymmärtämään miksi varsinkin miehet alkaa juomaan ja erakoitumaan elämästä kun ei ole edes parisuhdetta saanut aikaiseksi. Faktahan on, että iso osa ei IKINÄ löydä suhdetta.
Saisiko rakkautta ulkomailta? Sitäkin alan ymmärtämään enemmän ja enemmän. Ei se rakkautta aluksi ole, mutta toinen saa turvatun elämän tai ainakin uuden alun ja toinen seuraa yksinäiseen elämäänsä.
Mä en jaksa kauaa enää olla luuseri.
Minä, 45v mies. Yksin myös.
Tahtoisin yleensä kaikille yksinäisille miehille kertoa.
Alkoholin vaaroista ovat kaikki kuulleet kyllästymiseen asti.
Kaljan kittaamisesta se alkoi minullakin. Sain aikani kulumaan mukavasti. Ravintolat jäi pikku hiljaa pois ja siirtyminen kalsarikännäilyyn tapahtui ihan itsestään.
Vuosikausia meni ja nyt ihmettelen maksakirroosini kanssa. Siis ei pisaraakaan alkoa enää ikinä. On pärjättävä ilman päihteitä, oli tilanne mikä tahansa.
Tarkoitan tällä sitä, että alkolla ahdistustaan voi helposti siirrellä eteenpäin vuosiakin, mutta se tulee joskus kuitenkin tai sitten sitten voi tulla lähtökin ihan varoittamatta. Minulla kävi valtava lottovoitto, kun minun kirroosi huomattiin ennen kuin se olisi ollut kohtalokseni. Epävarmaa elinajanodotteeni on nytkin. Iltaisin rauhottavilla nukkumaan ja aamuisin on kiva todeta ihan vain olevansa hengissä. Lääkäri sanoi, että nukkuessa se käy jos on tapahtuakseen.
Alkoholismi sitä paitsi korostaa masennusta exponentiaalisella vauhdilla ja sen työstäminen on todella haastavaa. En ole itsekkään vielä selvillä itsestäni vaikka lähes vuoden päivät olen päätäni koittanut saada järjestykseen.
Hyvät kanssakärsijät. Älkää ruvetko juomaan, muista päihteistä puhumattakaan. Se ihan varmuudella pahentaa asioita.
Toivotan kaikkea hyvää ja voimia jaksamiseen kaikille palstan seuraajille.🙂👍
Minulla ikävä sivuvaikutus yksinäisyydestä on ollut pelivimma.
Huono taloudellinen tilanne, tylsistyminen ja turhautuminen ovat saaneet tuon aikaiseksi. Heitän 15 eur PAF:n tilille. Lupaan ja vannon etten nyt pelaa kuin 1-2 eur. Hetken kuluttua huomaan että se hulluus sai minut taas valtaansa ja 15 eur meni.
Teen itselleni taas kerran ne pyhät lupaukset, enää en tuohon hurahda.
Päivä-pari menee, ja taas iskee sellainen että nyt laitan sinne rahaa ja tällä kerralla pidän lupaukseni, enkä pelaa kaikkea kerralla..... ja lopun arvaattekin.
Kuun lopuksi huomaan pelanneeni 150-200 eur, joka on kestämätöntä, ottaen huomioon etten muutenkaan saa kuin 760 eur kuukaudessa !!
Olen nyt hieman saanut tuota kuriin, mutta edelleen se siellä taustalla väijyy. Sen takia onkin hyvä keksiä muuta tekemistä.
Aina kun tekee jotain muuta, ja osaa nauttia jostain pienestäkin (esim. kävelee ulkona ja nauttii luonnosta), tuo jää taka-alalle.
Tuo on sellainen helvetillinen noidankehä. Olen turhautunut ja epätoivoinen - pelaan - häviän - tilanne on vielä pahempi kuin mitä se oli ennen pelaamista - taas takaisin alkuruutuun ja taas mennään.
Tuo on sellainen juttu, vaikka terve järki sanoo ettei noin saa tehdä, sitten kun se "hulluus" iskee, se jotenkin peittää sen loogisen ajattelun ja morkkis/terve järki iskee välittömästi sen jälkeen kun ne rahat jo hävittiin.
Mä en onnekseni juo tai pelaa, mutta ymmärrän täysin kyllä miksi jotkut näin tekee.
Mä syön.
Terveellisesti kylläkin enkä ylenmäärin, mutta yli varojeni. Voisin hyvin olla syömättä helvetin kalliisti, mutta se on yksi ainoista asioista joista nautin. Hyvä ruoka ja sen tekeminen. Nykyään harvemmin ravintolat, koska siellä on vain onnellisia pariskuntia ja kaveriporukoita ympärillä ja tälläinen yksinäinen mies ei sinne keskuuteen kuulu viemään tilaa onnellisilta ihmisiltä joilla on asiat paremmin. Saatan olla kuukaudenkin tai kaksi ostamatta joka päivä kaupasta jotain ja syödä vain pakastevihanneksia, papuja, riisiä ja puuroa.
Ostelen myös mielelläni urheiluvaatteita ja leffoja jne....
Olen kyllä kokeillut pelaamista ja juomista molempia, ei oo mun juttu. Mutta nautinnoistaja tavoista sekä edes pienestä elämänlaadun kohenemisesta on vaikea luopua, kun rahaa saa toistaiseksi pankista velaksi ja en näe syytä olla ottamatta vaikka en usko kykeneväni niitä velkoja koskaan pois maksamaan, varsinkaan kun ei just nyt kiinnosta oikein mikään. Työtä en ole saanut ja koulu ei innosta kun en tunne alalta ketään jolta kysyä mihin panostaisin, enkä ole edes työssäoppimispaikkaa saanut kuten suurin osa luokaltani. Suhteilla he toki ne paikat sai.
Someen palatessani viime viikolla kyselin, saisinko treeniseuraa viikonlopuksi kun näyttää olevan uusia porukoita seudulla. Ei vastauksia, eikä yhteydenottoja taaskaan. Alkaa hajottamaan entistä enempi kun edes harrastuksista ei saa kavereita tai satunnaista seuraa treeneihin..
Krauss kirjoitti 6.3.2019 13:54
Tuo on sellainen juttu, vaikka terve järki sanoo ettei noin saa tehdä, sitten kun se "hulluus" iskee, se jotenkin peittää sen loogisen ajattelun ja morkkis/terve järki iskee välittömästi sen jälkeen kun ne rahat jo hävittiin.
Niin tuttu tunne! 😞
Minun ainakin osittain yksinäisyydestä ja ahdistuksesta kumpuavat paheeni ovat shoppailu, herkuttelu ja netissä roikkuminen.
Saatan ostaa tuotteita, jotka ovat järjellä ajateltuna aivan liian kalliita ja usein vielä turhaa luksusta. Astioita, joita en tarvitse, mutta joista pidän. Kirjoja, joita ei aina edes tule luettua. Turhan high tech hiluvitkuttimia. Kosmetiikkaa, vaatteita, elokuvia, koruja.
Varsinaisten herkkujen käyttö on ihmeen järjellistä, mutta syön ns. perusruokaa ihan syömisen ilosta. Milloin hullaannun hyvästä leivästä, milloin juustosta. Joskus pasta voi olla se sen hetken juttu. Syöminen tuntuu olevan niitä vähiä nautintoja, joita elämä minulle tarjoaa, mutta valitettavasti se tarkoittaa sitä, että rasvaa, suolaa, sokeria ja punaista lihaa menee likaa.
Olen noin teini-ikäisestä pitäen elänyt nenä ruudussa kiinni. Jonnekin vuosituhannen vaihteen tienoille se ruutu oli televisio, sittemmin olen roikkunut enemmän koneella netissä. En osaa pitää näitä kuitenkaan addiktioina tai edes huonoina tapoina, koska tarvittaessa pääsen helposti ruuduista irti, kun tarve vaatii.
Kun elämä on yksinäistä ja tyhjää, niin jostain se sisältö on revittävä.
Ai luoja miten paljon sattuu sieluun, kun luki tätä ketjua. Yksinäisyys ei todellakaan katso sitä, onko ihmisellä ystäviä vai ei, vaan ihmisestä itsestään... tai ainakin näin minä sen näen.
Itse olen kohta 29v nainen joka asuu pääkaupukiseudulla. Olen suht pitkä naiseksi, todella ulospäinsuuntautunut seurassa, tiedän paljon ihmisiä, monta hyvää ystävää ja ihmisiä keiden kanssa lähteä ulos jos haluaisin. Välillä menenkin, vaikka tiedän että kokoajan joudun olemaan vain puoliksi mukana kaikessa koska kokoajan pitää pelätä. Pelätä että näytän ihan pelleltä, sanon jotai tyhmää, olen tyhmä, en osaa olla oikeanlainen, en osaa olla hauska, en vaan osaa olla. Ahdistus on läheisin tyyppi ketä minulla tällä hetkellä on, ja monta vuotta näinkin vaivaa että sen sen kasvatettua näin suureksi.
Silti työskentelen asiakaspalveluammatissa tarjoilijana, teen parhaani ja yritän olla niin hyvä työssäni sekä asiakkaille että työkavereille kun vain pystyn. Sitten menen kotiin juomaan, syömään, oksentamaan ja viiltelemään, koska olen niin rikki siitä kaikesta mitä olen voinut tehdä väärin. Terapiat on käyty läpi ja lääkkeitä syödään, mutta eipä ne auta kun pää huutaa niin kovaa.
Yksinäisyys minulla on sitä, etten voi kertoa näistä asioista kovin monelle, ihan vaan koska he eivät sitä ole ymmärtäneet vaikka olen yrittänyt sanoa. Ja pelkään kaikista eniten sitä, etten tule ikinä löytämään ketään, jolle kelpaisin tälläisenä. Olen oikeastaan varma siitä. Seksiä en kaipaa, vaan sitä läheisyyttä.
Itselle pahinta yksinäisyyttä on se mitä tuntee kun on ihmisten ympäröimänä. Pitäisi itsekkin vaihtaa mielummin tuo juominen urheiluun, ehkä voisi alkaa käymään lenkeillä kunhan tuo kevät tuosta tulee paremmin päälle...
Koitetaan kaikki pärjäillä. Itsellä välillä auttaa kirjoittaminen, mulla on sellanen blaastaus-vihko joka on aina mukana. Siihen kirjotan kun ajatukset käy liian kovalla.
Terve taas. Sama jatkuu. Koulu ja työkuviot kusee, rahaa ei ole eikä ihmisiä edelleenkään elämässä. Treeni sentään kulkee.
Tosi vaikea palata tyhjään kotiin töistä, välillä oon jopa kaatosateessa tallustellut tuota kilsan matkaa 30-45min toivoen, että matkalla törmäisin vaikka ihmiseen jonka kanssa jutella esim. koirantaluttajaan. Ei tapahdu, ei. Töistä ei oo varaa olla pois, ilman niitä tuloja mä kuolen nälkään. Ennen kävin kerran kuukaudessa leffassa/museossa tai syömässä ulkona. Nyt se on muuttunut siihen, että kerran kuussa teen jotain muuta ruokaa kuin riisiä ja papuja tai kaurapuuroa. Vituttaa suorastaan kun en tiedä mitä haluan elämältäni ja se, ettei kellekään tälläinen elämäntapaluuseri kelpaa. Muut käy lomilla, mökeillään ja ostaa (sijoitus)asuntoja, lisääntyy, menee naimisiin ja mä en jaksa iltaisin mennä edes kotiin, koska siellä odottaa vain köyhyys, kurjuus ja yksinäisyys ja yksinäiset ajatukset. Nyttenkin kirjoitan tätä taloyhtiön pihakeinusta vaikka on kylmä ja tihkuttaa vettä.
Olen hakenut tosiaan taas töitä. Ei pääse minnekään parempaan, sellaiseen jolla tulisi toimeen ja edes etäisesti kiinnostaisi. Ongelma on se, että pitäisi tietää jo opiskeluvaiheessa mitä haluaa elämältään. Mä haluaisin koittaa ensin, mutta sitä luksusta ei ihmisille sallita. Menen yksin kotiin, keitän kaurapuuron ja toivon, että tää loppuisi joskus.
Pulutus kirjoitti:
Ongelma on se, että pitäisi tietää jo opiskeluvaiheessa mitä haluaa elämältään. Mä haluaisin koittaa ensin, mutta sitä luksusta ei ihmisille sallita.
Juuri näin! Olen ihmetellyt, että miten minä voin valita alaa opiskeltavaksi, jos en hahmota, että mitä minä sillä tutkinnolla sitten tekisin. Siis eihän pelkkä ammattinimike kerro yhtään mitään siitä, millainen on ko. työntekijän tyypillinen työpäivä. Vielä mutkikkaammaksi homma menee, kun on koulutuslinjoja, jotka vaikuttavat kiinnostavilta, mutta alan työt eivät kiinnosta. Minä voisin esimerkiksi opiskella psykologiaa, mutta en helvetissä halua psykologiksi.
Mutta tosi kiva, että löysit myös tänne uudelle foorumille! Olinkin joskus miettinyt, että miten sinulla menee. Kirjoituksissasi on aika paljon itsellenikin tuttuja juttuja, mutta valitettavasti ja juuri siitä syystä en osaa tarjota muuta kuin vertaistukea ja virtuaalista tsempitystä.
Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi tänne kirjoittelemisesta. Sitähän varten tämä palsta on olemassa. Todella hyvä, että sait kirjoitettua tänne. Se voi helpottaa oloa kun saa kerrotuksi, eikä tarvitse salailla ja piilotella.
Todella harmi, että noin aktiivinen kaveri joutuu yksin taplaamaan täällä.Olisit varmasti mukavaa seuraa.
Ja tekstistäsi näkee huomaa kyllä turhautumisen tilanteeseen. Ihan ymmärrettävää.
Olet silti tehnyt hyviä valintoja elämäsi suhteen. Voisitko mahdollisesti aloittaa jonkun ryhmäliikuntalajin tai käydä tunneilla, jossa vähän väkisinkin tulisi sosiaalista kontaktia muihin? Ja jos sinua kalvaa se huonommuuden tunne, ehkä tarvitsisitkin terapia apua? Terapiassa voisit saada muutettua näkökulmaa tilanteeseesi ja saada lisää ymmärrystä sille.
Minun elämäni on vähän samanlaista ja olen oikeastaan varmaan jo luovuttanut kavereiden saamisen suhteen. Tunnen vain olevani niin paljon huonompi kuin muut. Häpeä ohjaa muutenkin hyvin paljon elämääni ja valintojani. Voisinpa puhua itselleni yhtä lohdullisesti kuin sinulle. Ei vain onnistu.
Aika lohduttavaa huomata kuitenkin, että hyvin moni täällä on samanlaisessa tilanteessa. Kaikilla ihmisillä on varmasti jonkinlaisia ongelmia, mutta omat ongelmat tuntuvat aina maailman suurimmilta. Ja vieläpä jos ei ole tosiaan ketään kenen kanssa jakaa asioita, ne saavat aivan uudet mittasuhteet. Kyllä ihmisiltä ymmärrystä varmasti löytyy sinullekin. Tarvitset hyviä kokemuksia ja rohkeutta matkallesi. Tsemppiä!
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: kirjoitusvirhe
Kiitos sanoista ihmisille. En oikein tiedä mitä tehdä. Pelottaa tehdä mitään kun taloudellinen tilanne ei salli edes leffassa käyntiä, miten se kestäisi terapian tai uuden harrastuksen?
Kiva ajatella menevänsä terapiaan valittamaan kuinka persaukisuus syö mielenterveyttä; ja maksaa siitä valituksesta lasku. Oon monesti miettinyt asiaa, mutta en mä tiedä mitä sanoa lääkärille tilanteestani, etten kuulostaisi ruikuttavalta kasalta paskaa? Vai annanko tulla kaiken mitä mielessä on? Ahdistaa ajatus soittaa ajanvaraukseen, kun sinne pitää jo kertoa mikä vaivaa. "Terve olen Pulutus ja mä sekoan yksinäisyyteen, saisinko ajan?"
Ja sitten pitäisi mennä juttelemaan vielä toiselle ulkopuoliselle ennenkuin pääsee ammattilaiselle juttelemaan ja vasta joskus ehkä tulevaisuudessa oikeasti saisi hoitoa? Viimeeksi oltiin lyömässä lääkettä heti päähän ja kadulle kun työterveydessä aikanaan avauduin. Silloin sanottiin, ettei ole ongelmia tai hätää kun olen työkykyinen ja kykenen harrastamaan. Se ajatuskin on jäänyt päähän muhimaan, mä olen ilmeisesti vain ruikuttaja kun terveydenhoitajakin niin epäsuorasti sanoi vähättelemällä. Ehkä en viitsi kuormittaa palveluita kun muilla on oikeita ongelmia. Ehkä mun arvoinen ihminen ei ansaitse parempaa.
Hei kaikille! Olen jo vajaan vuoden lukenut foorumia pahimpaan vertaistuki hätään ja muuhun syystä että en uskalla hakea apua masennukseeni. Olen joskus teini iässä hakenut siihen apua ja silloin sainkin lääkkeitä ja ilmaisen terapian mutta puhuin suuni puhtaaksi kaikesta synkästä mitä koin pään sisällä. Nyt pelkään eniten työni puolesta. Pelkään että minun on pakko mennä oman työterveyden kautta ja pelkään että tieto sairauteni uusiutumisesta vaikeuttaa työssä jatkamistani. Myös pelkään sitä että puheitani ei uskota, koska jaksan käydä töissä. Käyn kyllä niin kauan töissä ns. säästöliekillä kunnes ei enää jaksa.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 5 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirhe
Lopetin työt. Vielä viikon olen vanhassa paikassa. Ei ollut mieluisaa tehdä työtä, josta jäävällä rahalla ei elä. Tee töitä, ei aikaa käydä missään tai tehdä mitään ja ole köyhä. Vaihtoehtona loputtomasti aikaa ja olla köyhä. Valitsin jälkimmäisen, koska aina toitotetaan ettei ole pakko tehdä asioita joista ei nauti tai saa hyödykettä. Kumpaakaan en saanut työstäni.
Jatkan koulua niin kauan, että joko löydän mielenkiinnon jatkaa sitä aidosti tai löydän siltä alalta työtä.
Vittu kun tietäisi mitä elämälläni tekisin. Olen niin hukassa, niin hukassa. Ei kiinnosta tehdä turhanpäiväistä työtä tosiaan, koska haluan nauttia sitten edes siitä osasta elämääni treenin ohella kun sosiaalista elämää ei ole josta nauttia. Tai perhettä.
Keksisi vain mitä työtä haluaisin tehdä.
Vihani ja katkeruus muita ihmisiä kohtaan kasvaa päivä päivältä. Miksen minä saa olla onnellinen kuten ne ihmiset joita palvelen töissäni päivittäin?