Miksi olen tälläinen?
Olen lueskellut foorumia monesti illan pimeinä tunteina kun olen päätynyt googlettamaan yksinäisyydestäni ja miten pääsen siitä eroon… En ole löytänyt vastausta, mutta päätin purkaa tuntojani tänne, josko se edes hieman auttaisi oloani.
Olen yksinäinen. Tunnen itseni hyödyttömäksi ihmisten silmissä, täysin turhaksi otukseksi joka on olemassa vain, jotta voisi maksaa veroja ja tehdä rahaa työnantajalleen. Minulla on muutama kaveri, jotka asuvat kuitenkin sellaisissa paikoissa jonne autottomana ja kortittomana en voi lähteä kahvittelemaan vaikka tiedän, että he ottaisivat ilomielin minut vastaan. Parhaita hetkiä elämässäni ovatkin ne kun kaverit käyvät kahvilla muutaman kuukauden välein ja saamme puhuttua asioista, vaikka en uskalla edes pahimpia asioitani purkaa noin harvakseltaan näkemilleni ihmisille… Ja se syö miestä.
Olen urheilullinen, normaalin näköinen, toimeentuleva ja fiksuksikin sanottu, rauhallinen tavallinen mies joka osaa kuunnella ja olen siitä saanut jopa tunnustusta. Urheilen nykyisin paljon tappaakseni aikaa ja treenaan usein tavoitteellisesti jotain tapahtumaa kohti. Harrastan terveellisiä elämäntapoja pari vuotta sitten tekemäni elämäntaparemontin jälkeen ja se on poistanut elämästäni aivan liikaa kavereita joiden kanssa ennen juhlistin elämääni baareissa. Nyt ei maistu sellainen elämä ja sitä 90% ihmisistä jotka tunsin, eivät ymmärrä. En osaisi edes heidän kanssaan tehdä muuta kuin ryypätä, koska en ole ikinä muuta näiden ihmisten kanssa tehnyt. Ei ole yhteisiä harrastuksia, ei olla koskaan käyty kahvittelemassa tms mitä voisi tehdä selvinpäin.
Perheeni on aina ollut hajalla. Isoveljeni on ainoa jonka kanssa voin jutella asioista, mutta hänellä on oma perheensä ja paljon tekemistä sen kanssa. Käyn silti heidän luonaan niin usein kuin jaksan ja koen, että kehtaan mennä. En jaksa uskoa, että hekään mua jaksavat joka kuukausi katsoa. Muut sisarukset ovat etäisiä ja vaihdetaan kuulumiset muutaman kerran kuukaudessa, joskus harvemmin. Kerran oli kaksikin vuotta taukoa, ettei kuulunut. Vanhempani… Noh se on asia erikseen. Toinen on töissäkäyvä alkoholisti, yksinäinen kuten minäkin. Toinen itsesäälissä koko ikänsä rypenyt ihminen. Ovat onneksi eronneet, ettei tarvitse enää katsella heidän tappeluaan kuten elämäni ensimmäiset 24v olen katsonut.
Ei minulla ole alkoholi ongelmaa ollut, vaan läheisyyden ja yhteisöllisyyden sekä hyväksytyksi tulemisen puute. En ole koskaan kokenut kuuluvani porukkaan, mutta bileporukoita löytyi sentään joka viikonloppu ettei tarvinnut yksin olla. Käyn jopa nykyisin kavereiden juhlissa, mutta otan ehkä pari bisseä ja loppuillan vesilinjalla. Minulla on hauskaa siihen asti kunnes tajuan, että olen ainoa joka lähtee sieltä yksin kotiin ja herää aamulla taas yksin yksiöstään ja lähtee lenkille, ettei tarvitse koko päivää maata sohvalla.
Nyt iltaisin monesti töistä päästyäni mietin vain, että miksi en kelpaa? Miksi olen tälläinen? Miksi en ole ikinä seurustellut? Miksi 10v vanhat teot ja sanomiset palaavat päähäni ja mietin miksi en tehnyt asioita toisin? Miksi mä en kelpaa sellaiseksi kaveriksi, että mua voisi katsella useamminkin kuin pakollisissa juhlissa ja puolen vuoden välein kahvilla? Miksi mä olen surullinen? Miksi haukun itseäni? Miksi en kelpaa edes itselleni? Miksi kelpaisin muillekaan kun en kelpaa edes itselleni? Miksi kelpaisin itselleni kun en kelpaa muille? Miksi olen niin tyhnmä, etten ole päässyt opiskelemaan vaikka olen hakenut? Miksi mä en voi onnistua elämässä? Auttakaa, mä itken todennäköisesti taas itseni uneen kun mietin miksi en vaan voi olla kuten muut ja kelvata edes itselleni.
Anteeksi tajunnanvirrasta, oli vaan pakko vuodattaa jotain jonnekin. Olen kirjoitellut asioita ylös itsellenekin, mutta heitin kaikki paperit pois. En kokenut saavani hyötyä…
Ole lempeä itsellesi. Kun teit elämätapamuutoksen menetit kavereita mutta eivät ne oikeasti olleetkaan ystäviä.
Oletko käynyt keskustelmassa jossakin ryhmässä? Helsinki missiolla on erilaisia ryhmiä ainakin täällä Hesassa. En tiedä missä asut. Niissä ainakin voi purkaa sydäntään paremmin kuin näillä palstoilla. Oletan sinun olevan vielä nuorehko. Käytkö tanssimassa tms. Liikunnallisia harrastuksia sinulla jo olikin. Voit myös "kokeilla " onneasi erilasilla seuranhakupalstoilla. Sielläkin on ihan oikeasti yksinäisiä ihmisiä. Miksi ajattelet että sinussa on vikaa? Olet ehkä herkkä ja se ei ole vika. Se on lahja mutta myös rasite. Olisitko kuitenkin hieman masentunut ja alavireinen? Keskusteluapu on parasta koska voi purkaa sydäntään ja se helpottaa. Nykyään kyllä hyvin auliisti tarjotaan lääkitystä. En tiedä onko niistä apua yksinäisyyteen. Tuskinpa. Toivon sinulle hyvää ja piristystä elämääsi!
Olen muuttanut pois vanhoista kuvioista. Uusi paikkakunta, uusi työ. Sama yksinäisyys, vaikka tekemistä ja harrastuksia on enemmän. Yhtään ystävää tai uutta kaveria ei. Harrastuksista olen myös ainoa joka menee treenien jälkeen yksinäiseen kotiin, muilla on perheet... Se ahdistaa mua aivan liikaa vaikka harrastus onkin tuntunut kivemmalta porukassa. Eivät he kuitenkaan tajua millaista on olla yksin, jokainen muu harrastuksissa ovat just sellaisia hahmoja, jotka ovat seurustelleet teinistä asti saman naisen/miehen kanssa. Ja mitä minä olen? Yksin. Vailla kosketusta, vailla seuraa, vailla puhekumppania. Seksiäkään en osaa kaivata 10v jälkeen, mutta halaus olisi ihana lisä elämääni. Keikoilla, leffoissa käyntikin oli alkuun kivaa uudella paikkakunnalla. Sitten se iski. Olin Finnkinon aulassa ainoa joka oli YKSIN. Vailla seuraa. Meinasin lähteä jo kotiin, mutta sain pidäteltyä itkun leffan jälkeiseen kotiin pääsyyn.. Olen harkinnut meneväni hakemaan ammattiapua, mutta eivät hekään mulle kavereiksi rupea ja lääkkeitä en halua. Ilman lääkkeitä tosin ei kuulemma pääse oikeaan hoitoon. Eli onko mun vaan pakko jaksaa loppuelämä näin vai mitä hittoa mä teen? Ei täällä ole kuin narkkareille ja vanhuksille jutteluryhmiä mitä olen seurannut ja googletellut. Ja olen just ylittänyt iän kaikkiin nuorisoavun ulottumattomiin. Ei tää voi jatkua näin... En halua enää jatkaa, olen kohta valmis putoamaan pois yhteiskunnasta, lopettamaan laskujen maksun ja vaan vaikka treenaamaan. Eipä tarvitsisi enää käydä töissä jota vihaa ja rahahuolet katkeasivat nopeasti, pitäähän valtio huolen sen verran että kämpän saa jostain..
Olet hiljattain muuttanut. Jo ryhmäytyneeseen työ- tai harrastusporukkaan ei aina ole helppoa vain sujahtaa, joten ehkä niistä ajan kanssa löytyy kavereita. Onko niistä löytynyt ihmisiä, joiden kanssa tunnet olevasi samalla aallon pituudella ja joiden kanssa juttu luistaa? Olisiko mahdollista, että ehdottaisit jotain työn tai harrastuksen ulkopuolista tapaamista? Vaikka jotain ihan pientä, tarjoa kahvit tai kysy lenkkiseuraa. Tai jopa vähän jotain suurempaa, kuten järjestä myöhästyneet tuparit.
Entäs nettikaverit? Eivät toki korvaa kasvoikkain kohtaamista, mutta ovat varmasti tyhjää parempi. Harrastuksille löytyy erilaisia fb-ryhmiä ja keskustelupalstoja, oletko kokeillut hyödyntä niitä? Toimisiko vanhan ajan kirjekaveri?
Voi Pulutus, toivon niin että osaisin antaa sinulle vinkkejä tai lohdutusta, mutta itsekin samansuuntaisessa tilanteessa, tosin yksinäisyyteen jo turtuneena ja tottuneena, joudun tunnustamaan hyödyttömyyteni, sekä sinulle tässä tapauksessa että myös noin yleensäkin.
star-crossed kirjoitti 9.10.2018 16:5
Olet hiljattain muuttanut. Jo ryhmäytyneeseen työ- tai harrastusporukkaan ei aina ole helppoa vain sujahtaa, joten ehkä niistä ajan kanssa löytyy kavereita. Onko niistä löytynyt ihmisiä, joiden kanssa tunnet olevasi samalla aallon pituudella ja joiden kanssa juttu luistaa? Olisiko mahdollista, että ehdottaisit jotain työn tai harrastuksen ulkopuolista tapaamista? Vaikka jotain ihan pientä, tarjoa kahvit tai kysy lenkkiseuraa. Tai jopa vähän jotain suurempaa, kuten järjestä myöhästyneet tuparit.
Entäs nettikaverit?
/lainaus]
Hei! Olen pohtinut näitä asioita jo vuosia.. Nettikavereita oli ennen kun jaksoin vielä pelailla ja istua koneella, nykyisin yhdistän koneella istumisen vanhaan elämääni liian pahasti ja jumahdan tuntikausiksi pelaamaan. Sieltäkin porukoista kasvoin ulos kun nämä pelurit ovat enempi vähempi erilaisia kuin minä elämäntavoiltaan.Uusi harrastusporukka on huomattavasti vanhempaa kuin minä ja ei oikein ole puhuttavaa edes treeneissä ekojen kertojen jälkeen kun ei ole mielenkiintoista työtä tai lapsia jotka ovat ihmisten lempiaiheita. Ei sitä omakotitaloa jota rempata ja siitä puhumista kuten useimmilla.
Olen siis porukan nuorin liki 10v erolla seuraaviin. Rahatilanne on sellainen, ettei ole oikein uusiakaan lajeja varaa alkaa harrastamaan ja toisaalta ei oikein muut lajit omani rinnalla kiinnosta/en pysty harrastamaan pilaamatta oman lajini treeniä.
Jotain hyvää sentään on käynyt, sain koulupaikan. Tosin tuossakin porukassa olen selvästi nuorin, ainoa joka ei polta tupakkaa ja käy dokaamassa. Tuskin on samanhenkistä koulutoveriakaan siis luvassa.Kirjoitan aktiivisesti ryhmiin, neuvon, tsemppaan ja kannustan toisia. Olen saanut paljon apua niistä, mutta en ainuttakaan chat-kaveria tai sellaista joka olisi ryhtynyt sanoista tekoihin tarjouduttuaan joskus esim. lenkkiseuraksi.
Tunnistan itseni niin hyvin näistä kirjoituksista. Olen tosi introvertti ihminen, sulkeutunut ja ujokin. Ainoa ystäväni on ollut mieheni ja kun hän nyt jätti minut 20 vuoden jälkeen, menetin puolison lisäksi ainoan ystäväni. Eli tilanteessa jossa kaipaisin tukea ja puhekumppania, huomaan että elämässäni ei ole yhtään ihmistä.
Ymmärrän itsekin että olen aiheuttanut tämän itse itselleni. Olen selittänyt itselleni vuosikausia että olen introvertti, en kaipaa ystäviä. Mutta tosiasia on, että en uskalla ystävystyä. Koska tunnen että olen huonompi kuin muut. Miksi kukaan haluaisi näin huonoa, sulkeutunutta ihmistä ystäväkseen? Ja kun kaikilla muilla tuntuu jo olevan ystävät, kaverit, harrasteporukat, miksi he haluaisivat tällaiset vaikea ihmisen ystäväksi?
En osaa sinua auttaa, koska painin itse näiden samojen ongelmien kanssa. Mutta halusin kertoa, että meitä muitakin yksinäisiä on täällä ja uskon että meitä on paljon. Ei tosiaan vain ole oikein paikkaa, missä uusia ystäviä voi kohdata. Itse haen nyt eron takia apua terapiasta ja toivon, että siellä päästään joskus työstämään myös näitä huonommuuden tunteita. Ja ehkä sitten minäkin uskallan ystävystyä jonkun kanssa.
Jeps. Mä tiedän, ettei saisi verrata muihin itseään. Itsetunto on kuitenkin nollissa ja niin teen, se satuttaa. En oikein osaa ajatella olevani samanarvoinen kun itse asun yksiössä, olen yksin, en ole seurustellut, en ole käynyt ulkomailla koska ei ole varaa, en omista mitään ja mun lapsuudenperhekin on hajalla. Lista on lohduton ja loputon. En tule ikinä saamaan asuntolainaa, kun ei ole mistä säästää ja takaajia ei ole olemassa kuten muilla ihmisillä on perhesuhteidwn kautta. Mä olen täysin kakkosluokan kansalainen.
Viimeeksi eilen mietin sohvalla maatessani, kuinka hienoa olisi ollut mennä vaikka kaupungille syömään joukolla ja vaikka elokuviin sen jälkeen... Ei vain ole sellaista mahdollisuutta. Onneksi yksi kaveri pelasti mut ajatuksistani ja pyysi ajelulle. Hänkin on yksinäinen, ja ei osaa tehdä elämässään valintoja. Käyttää päihteitä lievittääkseen tuskaansa. Asumme vuosien jälkeen taas samoilla kulmilla joten yhteys on sen takia olemassa, ainakin hänen tulevaan poismuuttoonsa asti, joka on ehkä kohta edessä. Puhutaan paljon asioista ja meillä on hauskaakin, samanlainen huumori. Ollaan silti ihan eri maasta ja ei meistä tule sellaisia sydänystäviä, jota kaipaan ja jonka kanssa haluaisin olla tekemisissä enemmän kuin nyt olen.
Mä pelkään eniten maailmassa, että surkeuteni ja huonon itsetunnon takia en tule koskaan eläessäni kokemaan kosketusta ja läheisyyttä. Kukapa paskaa miestä haluaisi?
Onko tälläinen kädestä suuhun pikkuhiljaa enemmän velkaantuen elämä yksin edes elämisen arvoista?
Alkaa tuntumaan ettei ole.. Pienistä ilonhetkistä pitäisi kuulemma nauttia, mutta kun en enää edes osaa kun ajattelin vain jo seuraavaa murhetta joka on joko raha tai yksinäinen viikonloppu etc.
Pidänkö ruumiini hyvässä kunnossa aivan turhaan vai pitäisikö vaan luovuttaa senkin suhteen? Mitäpä paska jätkä terveellä keholla tekee..
Täältä kirjoittaa se yksinäinen joka on parisuuhteessa.. Mutta kokee silti olevansa yksin ja yksinäinen, kyllä viereltä löytyy se ystävä jolle jutella. Silti ei osaa avautua mistään ja on aivan erilainen kun muut, ja jopa ei jaksa ees avautua siitä että tuntee kokevansa olevan yksin. Päivät vaan menee eteenpäin ja siinä menee itse mukana, menee viikko menee kk menee vuosi ja seuraava ja edelleen junnaan siinä samassa tilassa ja ajatuksessa jossa aina.. Ei ole rahaa siihen että saisi jotain mitä haluaisi. Viikonloppuisin käyn bilettämässä vaikka en edes halua, mutta sillon olen ihmisten ympärillä ja voin jutella ja pitää hauskaa. Se kestää vain sen hetken jonka jälkeen poden pahaamieltä useita päiviä. En pidä itsestäni, en pidä juomisesta ja biletyksestä ja sen jälkeinen masentunut mieliala syö itseä vaan syvemmälle monttuun, josta tuntuu ettei vaan pääse ylös. Ja uudelleen jatkaa taas päivä viikko kuukausi vuosi, mahtaako tämä ikinä muuttua toisenlaiseksi vai onko aina näin että vaan väkisin väkertää elämäänsä eteenpäin. Epäonnistunut ja onneton elämässä.
Uusien kavereiden saaminen uudelta paikkakunnalta on kyllä yllättävän vaikeeta, kun muuttaa aikuisena. Jos työstä ei saa kavereita tai ei halua vapaa-ajalla hengata työkavereiden kans nii mistä sitten? Mulla kävi tuuri ja tutustuin yhteen naapuriin. Harrastuksesta jäi jostain syystä yks kaveri, vaikka se lopettikin siinä ryhmässä.
Suun avaaminen ihan tuntemattomalle on tosi vaikeeta, mutta se voi alkaa pienestä. Ihan jo vakionaamojen tervehtiminen voi johtaa johonki. Sit voi mennä esittäytyy, vaikka keksii tikusta asiaa. Mä tutustuin yhteen vanhaan naapuriin ku niil oli söpö koiranpentu.
Meinasin taas sulkea sosiaalisen median tilini.. Ei ne aiheuta kuin tuskaa kun näkee muiden päivitykset yhteisiltä aamupaloilta, brunsseilta ja illanvietoista, kävelyiltä ja harrastuksista. Siitä kuinka ollaan rakastuneita, on perheet jotka pitää yhtä. Kaverit jotka ostaa lahjoja, käy kahvilla... Mulla ei ole ketään eikä mitään. Ei enää kohta syytä jatkaa.
Eilen kun kävin taas harrastukseni takia kisaamassa, oli fiilis loistava tuloksen takia. Suorituksen jälkeen vaan olin taas ainoita jotka pisti yksin kamat kasaan ja lähdin yksinäiseen vankilaani istumaan loppupäiväksi. Muilla oli ihmisiä onnittelemassa, halaamassa ja tarjoamassa apua jne. Itsetunto nollissa, koska mulla ei ole ketään tukemassa elämääni. Eilen illalla somessa kysyttiin, miksen koe olevani hyväksytty yhteiskuntaan. Jos olisin hyväksytty niin miksi mun ainoa paikka kirjoittaa tai puhua asioista olisi nettifoorumit tuntemattomille tai some jossa puhun vähän vähemmän tuntemattomille? Lisäksi toki tähän se, että en edes muista koska joku olisi halannut, puhunut tai kysynyt rehellisesti miten menee niin, että haluaisi OIKEASTI kuulla vastauksen eikä kohteliasta vastausta "ihan hyvää kuuluu". En muista. Ehkä mä suljen somen, foorumit ja katon vaikka varpaitani loppuillan ja keksin niille nimet tai jotain. Lukeminenkaan ei jaksa kiinnostaa vaikka ois 10 kirjaa jonossa.. Kiva yksinäinen sunnuntai kun ainoa syy nousta sängystä oli se, että kaapit oli tyhjät ja oli niin hirveä nälkä, että pakko oli nousta kauppaan. Nyt sit makaan sohvalla ja mietin miten saisin unta aamuun 06.15 asti, onhan kello jo 13.30... 😭
Somen ja masennuksen/ahdistuksen välillä on tutkitusti yhteys: esim. https://www.terve.fi/artikkelit/80423-vertailetko-itseasi-muihin-some-voi-masentaa ja https://youtu.be/YPmNf362_K0
Mitä jos kokeilisit aluksi vaikka sometaukoa?
Vaikken koskaan olekaan ollut somessa foorumeita lukuun ottamatta, niin ymmärrän kyllä someahdistuksen. Ensinnäkin minua masentaisi nähdä, miten kaverilistani olisivat täynnä korkeitaan hyvänpäiväntuttuja tai työkontakteja, jos edes niitäkään. Ja sitten en kestäisi juurikin tuota muiden onnen tulvaa, vaikka tiedän, että some ei kerro koko totuutta heidän elämistään.
Juuri nyt samaistun vahvasti ajatuksiisi, Pulutus. Vanhempani juhlivat lähipäivinä kohtaamispäiväänsä. He olivat kohdatessaan yli kymmenen vuotta nuorempia mitä minä olen nyt. He olivat minua nuorempia muuttaesaan omistusasuntoonsa.
Minulla ei ole näyttää mitään elämästäni. Ei puolisoa tai kumppania, ei asuntoa, ei työtä, ei autoa. Melkein kuin en olisi olemassakaan. Eikä tulevaisuus näytä yhtään valoisemmalta.
Pidin taukoa somesta: Luin kolme kirjaa normaalin kahden sijasta tällä viikolla. En oikeastaan käynyt netissä kuin hoitamassa pankkiasiat. Itkin itseni uneen joka ilta. Ei edes somekontakteja.
Laitoin viestiä veljelle ja juteltiin yhteisestä harrastuksesta, samaa kuin aina. Sopisin vanhan kaverin kanssa viikon päähän keikkamatkasta stadiin. Käydään katsomassa keikka ja molemmat omiin koteihimme. Hän tyttöystävänsä luo, minä yksin kotiin.
Mutsi pyysi luokseen viikonlopuksi, oltaisiin käyty sukulaisia moikkamaassa. Kieltäydyin rahahuoliin vedoten, vaikka osittain niide lisäksi syynä oli se etten halunnut nähdä kännisiä sukulaisia mutsin luona ja muualla illanvietoissa. Vituttaa ajatuskin olla selvinpäin ja katsoa muiden kännäystä ja kuunnella elämänvinkkejä varsinkin mutsilta ja sen mieheltä. Eihän kummallakaan alkoholiongelmaa ole, mitä nyt muutama laatikko menee viikkoon. Kuulemma saunajuomia. Paskaa sanon minä.
Hyvä treeniviikko takana kun saanut kaksi erilaista treeniä päivään vaikka joutuukin keventelemään viime viikonlopun kisoista. Se on ainoa asia joka kulkee elämässä, mutta eipä ole ketään kenen kanssa iloita tai ketään tsemppaamassa kun sometauko päällä. Säälittävää paskaa.
Olen siis ollut myös työtön tiistaista asti, enempi aikaa miettiä omaa sisällötöntä elämää ja alisuorittamista. Toisaalta enempi treenata ja nukkua päikkäreitä. Raha-asiat huolettaa, olen nyt velkaa faijalle ja olen lähdössä opiskelemaan. Tukiasiat ei oo selvinnyt... Elämää ei saisi suorittaa, mutta milläs muulla tulisit huomatuksi ja saat laskut maksettua, käytyä lomilla ja harrastettua?
Oon miettinyt taas vaan sitä, että luovutan kokonaan itseni valtion ruokittavaksi. Se vaatisi kyllä sen, että ekana kuittaan velat faijalle ja häviän kaikkien elämästä. En kehtaa luovuttaa muiden edessä vaikka ajatus houkuttaa koko ajan enempi ja enempi kun en jaksa enää näytellä ihmisille, että mulla on uskoa tulevaisuuteen.
28v mies ja mitään en ole saavuttanut, en edes yhtä ystävää löytänyt, enkä omista mitään. Hyvä, että uskallan taas sanoa edes kaupankassalle huomenet kun luulen senkin arvostelevan mun säälittäviä ostoksia vaikka tiedän ettei heitä kiinnosta yhtään. Jospa menis nukkumaan, itkien itsensä uneen kuten tapana on. Miksi olen tälläinen? Saanko mä koskaan elämästä kiinni ja miksi en löydä omaa paikkaani. Löydänkö koskaan ihmistä jolle voisin sanoa "rakastan sinua" ja jota voisin vaan halata ja nukahtaa viereen hymyillen. Tuskin...😞😞😞😭
Voi jes.. Kaverille laitoin viestiä, että voi vitsi kun on hieno settilista tulossa keikalle jolle sovittiin menevämme. Se vastas, ettei ees muistanut ostaa lippua kun olivat sopineet viettävänsä isänpäivää muijansa isän luona etuajassa. Noh.. Yksin siis keikalle. Vittu. Taas. Petyin. Ihmisiin. Olin oottanut tätä päivää ihan liikaa. Ja taas sain pettyä. En jaksa tätä ainaista paskaa. Olin unohtanut taas, kuinka muilla ihmisillä on juhlapyhinä tapana kokoontua rakkaidensa kanssa ihan vaikka ruokapöytään juttelemaan. Tapa jota en ole kokenut ja tuskin saan kokea koskaan.
En tiedä taas mitenpäin sitä olisi.. Ei kiinnosta katsella humalaisia ihmisiä, mutta missä muualla sitä voi ihmisiin tutustua viikonloppuisin kuin baarissa. Pitäisikö vaan ruveta dokailemaan, ettei kuole näihin viikonloppuihin kotona maatessa? Vittu kun ahdistaa olla olemassa taas. Ei mitään unelmia eikä tietoa paremmasta tahi uskoa enää tulevaisuuteen. Uudet koulukaveritkin on kaikki perheellisiä vanhempia ihmisiä tai täysiä juoppoja.
Joululoma... Ei rahaa, ei paikkaa minne mennä. Ei iloa. Ruoka riittää ehkä maanantaille asti. Ei tämä ole elämisin arvoista. Työtä en ole saanut opiskelujen oheen, ihmisiä ei ole ympärillä ja mitä tahansa yritänkin, tyrin kuitenkin. Yhtään kaveria ei ole harrastuksista löytynyt. Suljin epäsosiaaliset mediatkin, koska tuskin ketään kiinnostaa elämäni.
Lueskellut paljon ja mua alkoi vituttamaan lause "itseluottamus kasvaa onnistumisista". Vaikea kasvattaa itseluottamusta jollei koe ikinä onnistuvansa missään ja ainoa keskustelukumppani olet sinä itse. Että hyvää joulua vaan, mä toivon etten huomenna enää herää näkemään sitä. Jos näin käy, joku saattaisi sen joskus kuukauden päästä jo ehkä koulussa huomata. Sukulaisia ei kiinnostaisi.