Hantzki kirjoitti:
Tyttönen vaan: minäkin olen viillellyt itseäni. En enää viiltele, en ole moneen vuoteen tehnyt sitä. Ei se kannata.. se ei paranna oloa.

Eihän se kannata, jää vaan rumat arvet nii ku mullakin on nytten, mut kyllä ne vaalenee.

Hantzki, elämähän on juuri itsensä voittamista. Ja siten vaikeaa. 🙂

Mietin tässä omalla kohdallani, että voiko raja tulla vastaan? Vai onko se niin että kun alkaa uusi päivä, niin aloittaa taas alusta kaiken tavallaan?

Minähän sen tietenkin omalta kohdaltani parhaiten tiedän koska raja tulee vai tuleeko sitä.

Olen vain jotenkin välillä niin tympääntynyt juuri tähän elämän toistuvuuteen. Juuri siihen, että tekipä mitä tahansa niin aina täytyy mennä illalla nukkumaan ja seuraavana päivänä herätä taas ja tätä jatkuu hamaan loppuun saakka.

Tätä ajattelin että miten kestää tätä kaikkea vuodesta toiseen? Kun ikää tulee koko ajan lisää? Toistaiseksi kestän, mutta tulevaisuudesta kun ei tiedä...

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: korjailu

Voihan tulehtunu jalan haava, ei meinaa parantua millään..

Mulla on taas harhojakin.. näin et tänää tummiin pukeutunu mies käveli mun eellä ja tuijotti taaksepäin vähän väliä.. sit tein salaattia ja tunsin kuinka mua vainotaan ja joku ottaa veiten mun käestä ja ottikin, tunsin kuinka se vainooja puukotti mua..

Hmm, tulevaisuuteen liittyvä ahdistus on tuttua, joskin erilaisilla aiheilla. Ehkä juuri tuo huoli siitä, tuleeko selviytymään (siinä vaiheessa kun se oli mielessä lähes jatkuvasti, yhdistettynä siihen että olin loputtoman väsynyt yrittämään "itseni korjaamista" yksin) oli mulle se kohta, jossa päätin että mun on haettava apua.

Voiko iän mukana tulla myös hyviä asioita, joista voi haaveilla? Mitä ne teille olisivat? Kroppa alkaa toki rapistumaan, mutta luin tutkimustuloksista joiden mukaan ihmiset keskimäärin oppivat säätelemään omaa tunnetilaansa niin että esim. yksinäisyyden/kyllästyneisyyden kokeminen vähenee iän myötä. Ja vaikka maksimaalinen suorituskyky laskee, esim. kestävyysurheilussa voi saavuttaa hyviä tuloksia paljon huippukauden jälkeenkin.

Paljon tsemppiä kaikille masennuksen tai tummien mielialojen kanssa kamppaileville!

Kyllähän sitä iän myötä ainakin tietää asioista useinkin enemmän kuin ihan teininä.

Mietin vain sitä, että loppuuko tämä toivottomuus vasta kuolemaan..? 🙁

Toisaalta kuolema on sitten lopullinen asia, siitä ei ole enää paluuta.

Elämä on vain niin tavattoman monimutkaista, kun jännittää ihan jokaista asiaa. Jännitän ihan liikaa kaikkea uutta. Toisaalta nuorempana jännitin vielä tuplasti enemmän.

Iän myötä ja kokemuksen myötä toki tulee itsevarmuutta, mutta siltikin tuntuu että keho on jatkuvasti jännittyneessä tilassa.

Sitä tää mun elämä sitten on. Kaikilla on se oma elämä, jossa on omat kärsimykset. Pieniä voittoja pitää elämässä tehdä. Mietin vain että palaako tässä nyt sitten loppuun, kun koko ajan täytyy jännittää kaikkea?

Olen niin hirveästi taistellut tuota jännitystä vastaan. Koko elämä on ollut sitä ja sen takia mulla alkaa kohta menemään toivo, koska sitä jännitystä ja ahdistusta tuntuu olevan jokaisena päivänä... 🙁

Oon ollu tänää omissa maailmoissa, ku on ollu harhoja..

Hui tyttönen, hyvä että kyseessä oli harha.

Jännittäminen on kyllä häiritsevää. Jos vastaan taisteleminen ei auta, voisiko sen sijaan kokeilla sitä että yrittää hyväksyä hetkellisen jännityksen/ahdistuksen tunteen sillä hetkellä kun se tulee (tietäen, että se tulee muuttumaan tai huomio tulee siirtymään muualle, ainakin hetkellisesti, ihan vain liittyen siihen miten aivot toimivat)? Se on ihan pirun vaikeaa, sen tiedän, mutta mun tämänhetkinen työhypoteesi on se että jos ikävää tunnetta vastaan taistelee, sitä samalla ikään kuin jännittyy sen ympärille - mikä ei ainakaan auta...

Se on ihan hyvä tyyli, että siirtää huomion muualle.

Toisaalta, eipä sitä jännitystä vastaan sitten muuten pysty taistelemaan kuin hyväksymällä se. Tai sitten esim. lukee jotain tai yrittää vain toimia normaalisti.

Täytyy kait sitten jotenkin olla myötämielinen elämän eri asioille. Täytyy vain hyväksyä erinäisiä asioita, joita ei pysty muuttamaan.

Niinhän sitä koulussakin opetettiin, että ihmisen täytyy sopeutua. Ei me ihmiset loppujen lopuksi niin erilaisia olla. Kaikki me kuitenkin syömme ja nukumme. Kaikki loppujen lopuksi yhtä kokonaisuutta...

Semmonen ongelma vielä, että harrastan paljon urheilua, mutta en haluaisi urheilla.

Minulle nimittäin tulee välillä huono olo urheilusta. Haluaisin vain möllöttää kotona. Ja tehdä vain ne asiat mitkä on pakko tehdä.

Pelkään vain sitä, että jos en urheile moneen päivään, niin mitä minulle tapahtuu... Tiedän että urheilla pitäisi paljon, mutta eikö se jo riitä että on 30-vuotias poikamies jolla on lupa jo nauttia vain elämästä. Nimittäin kuntosalilla käynnistä en nauti. Se on piinaa, mutta teen sitä jostain syystä silti...

Olen muutenkin niin lopen kyllästynyt kaikkeen muuhun paitsi lukemiseen, teeveen katseluun ja musiikin kuunteluun.

Tämä elämä vaatii aivan liikoja. Miksei sitä voisi vain syödä sipsiä ja juoda kokista? Minun luontoni sanoi vain vastaan. Vaikka toisaalta mitä tässä muuta voi enää kuin nauttia elosta..?

Mulla on todella paha olo ja haluan vahingoittaa muita tai itteäni. Sitten en tiiä kehen voin luottaa ja keneen en, tututkin ihmiset tuntuu ventovierailta ja paholaisilta. Lisäks mun ikkunan takana on tumma mieshahmo, joka haluaa tappaa mut. Öisinkin pelkään. Olo on todella ahistunut ja pelokas. En tiiä onko tää psykoosin ennakko-oireita, sitten oon eristäytyny muista ja en tykkää liikkua enää missään, ku en luota kehenkään..

Suosittelen lukemaan kirjoja, jos on masennusta tai im-ajatuksia. Ainakin minulla se toimii välillä. Saa sen sisäisin "pöpöttäjän" ,niin kuin Esa Saarinen sanoi, hetkeksi hiljenemään.

ajattelen niin, että lapsuutemme ajan miten vanhemmat ovat meihin suhtautuneet olemme sellaisia aikuisena itseämme kohtaan. eli jos koemme saaneemme esim. kovin ankaraa, ymmärtämätöntä suhtautumista jatkamme samalla tyylillä aikuisen elämää itseämme kohtaan.  sisäinen vanhemmuus-sen muokkaaminen itsessä= äärimmäisen tuskaisaa mutta äärimmäisen vapauttavaa kun löytää itseä ja alkaa hoivaamaan itseä niinkuin itse tarvitsee.

Juttelin tossa äsken pitkään yhden kaverin kanssa ja luoja kun tulikin itsetuhoiset ajatukset mieleen.

En ymmärrä aivan tätä logiikkaa tässä: tarvitsen juttelukumppaneita tasaisin väliajoin, mutta kääntöpuolena minulle tulee hirveät im-ajatukset juttelun jälkeen.

Mikäköhän tässä elämässä oikein on kun teki sitten mitä tahansa niin im-ajatukset tulevat. Mikä luojan tähden noita ajatuksia oikein tuottaa. Minkä takia ne piinaavat jatkuvasti? Onko jokin niin pahasti nyt sitten pielessä, että hädin tuskin pystyn kestämään elämää? Mikä voi olla vialla? Aivan kuin aivot vain tahtoisivat omaa tuhoa, vaikka eihän siinä ole mitään järkeä.

Minkä takia mieli haluaisi tuhota itsensä? Tämä koko elämä on vain niin kamalan vaikeaa, jos on liikaa ihmissuhteita.

Sartre kirjoitti että: toiset ihmiset ovat helvetti. En nyt allekirjoita tuota, mutta ehkä minun mielen rakenne on sitte sellainen että en tahdo kestää liiallista sosiaalista kanssakäymistä. On tämä elämä vain aikamoinen haaste... Ei voi muuta todeta...