Tyttönen vaan kirjoitti:
Kyselyyn vastattu. Mulla menee edelleen hyvin 🙂

Kiitos nimimerkki Tyttönen, että kävit vastaamassa kyselyyn! 🌹

Ja hyvä kuulla, että sinulla menee edelleen hyvin. 👍

Tänään näin penkkari ajoja. Tuli jotenkin haikea fiilis, että tuon ikäinen olin noin 13 vuotta sitten. Että kuinka se aika kuluukaan. Ja he olivat niin iloisia ja elämän myönteisiä. Ja sitä ajatteli että tuossa elämän vaiheessa sitä osaa todella tuntea ja kokea. Vaikka ei olisi vielä vastuullinen ihminen silloin, vaikka monet ovatkin. Niin se elämän vaihe on jotain todella poikkeuksellista. Että näkee tulevaisuuden edessään uutena hienona asiana. On kaikki eväät maailmaan. Näkee elämän positiivisessa valossa. On nuori, mutta kuitenkin lukion tuoma järkevyys on siinä rinnalla.

Ja sitä ajattelin että Luoja kun minunkin elämässä on ollut tuo vaihe. Jos koko elämä olisi samanlaista, niin tämä olisi jo lähellä paratiisia.

Mutta onko tuo penkkari ajojenkaan ryhmä sitten oikeasti noin iloista väkeä. Jos on, niin hieno asia. Jos todella on niin että joskus 18-20 vuotiaana elämä on parhaassa vaiheessa, niin hyvä homma. Mutta mistä sen sitten tietää että mikä se paras vaihe on, kun on aina kuitenkin jotain huolia, jokin asia ahdistaa, oma jaksaminen on vaakalaudalla? Mikä on ihmisen parasta aikaa vai voiko sitä edes määritellä?

Jos elämä onkin vain hetkiä hetkien perään? Että kun kuulen jonkun hienon kappaleen niin hetken aikaa tunnen hyvän olon, mutta sitten se taas katoaa. Jos kaikki onkin vain sitä? Vai elämmekö vain toisiamme varten? Elämmekö vain työtä varten tai opiskelua? Täytyykö elää jotain varten?

Kun elämässä pitäisi olla: päivärytmi, ihmissuhteet, urheilu, ruoka ja lepo. Näitä varten luultavasti elämme. Kauheinta olisi jotenkin pudota kelkasta. Ettei tekisi enää mitään. Ihminen on luotu tekemään asioita. Tuskin kukaan voi sanoa että nyt on paras hetki. Kai se on sitten vain niin että täytyy vain tehdä, tehdä ja tehdä. Ja siinä se aika ja elämä sitten kuluukin. Tylsistyminen on ehkä se pahin ansa mihin voi mennä. Että toteaa ettei minulla ole enää mitään tekemistä täällä. Eikö sitäkin juuri pelätä? Että olisi täysin vailla mitään harrastusta, opiskelua, työtä. Eikö se juuri pilaa elämän jos ei ole mitään?

Sitä ainakin itse pelkään eniten, että jos minulla ei ole päivässä mitään suoritettavaa. Jos ei ole minne mennä. Ennen pidin sitä vapautena. Mutta ei se sitä ole. Ihmisellä varmaan on tietty vapaus, mutta se on hyvin rajallinen. Ehkä me olemme tulleet maailmaan vain suorittamaan erilaisia tehtäviä ja asioita. Ehkei sitten muuta elämältä kannata toivoa. Ehkä elämä on sitä ja siihen on vain tyydyttävä. Ei kannata olla liian isoja vaatimuksia...

Mä sain tänää kuulla, et mun mummo on ehtoo puolella eli ei ehkä elä enää kovin kauaa 🙁

Elämä on laiffii.

Sitähän se on. 🙂

Mietin vaan että onko tämä ns. laiffi mieletöntä sittenkin? Koko ajan vain auraamme reittiä elämään. Koko ajan vedämme lisähappea.

Silti maailma näyttää kauniilta vaikka ihmisen elämä on tällaista. Vain hengissä selviämistä loppujen lopuksi. Ja kuitenkin tappioita tulee jatkuvasti. En halua kuolla, mutta miten tätä elämää nyt sitten pitäisi elää?

Karl Jaspers sanoi että ihmisellä on jotain rajatiloja, jolloin päätetään omasta kohtalosta. Minulla niitä on kyllä ollut ja paljon. Camus kirjoitti että joka päivä on tuomiopäivä. Sekin voi olla totta. Joka päivä on mahdollisuus kuolla, mutta ennen kaikkea mahdollisuus elää. Mutta kun valitsee elämän, niin valitsee kunnioitettavan mutta raskaan reitin.

Sama kysymys toistuu aina miksi? Miksi elää? Kun 30 vuotta tuntuu jo sadalta.

Miksei sitä voisi vain nauttia? Siinä on vain se vaara että nautinnot vievät hautaan. Ja näin on käynyt monella.

Pentti Saarikoski sanoi että: ihmisellä on elämässä aikaa valita missä asennossa kuolee. Tätäkö tämä sitten on? En minä tiedä? Pitäisi vain keksiä jokin merkitys elämälle ja kyllähän niitä on, mutta minua niin ahdistaa kuolema, että vaikea löytää sopivaa merkitystä... 🙁

Mä sorruin satuttaa itteäni 🙁

Mun käet on karseessa kunnossa, ku eilen satutin itteäni 🙁

Tyttönen. Sun iho on arvokas. Joka kohdasta. Kuten sinäkin olet. Pahaolo ei poistu viiltämällä, näkyvämmäksi tekee. Paraneminen alkaa asioiden avaamisesta ihmisen kanssa, johon koet luottamusta. Onko sinulla mahdollisuutta sellaiseen? Voimia sulle!

Elämässä ei tarvitse muuta tehdä kuin pysytellä hengissä. Tyttönen sunkin pitää vain miettiä että miten pysyt hengissä tässä kovassa maailmassa.

Viiltely ei ole mitenkään hyödyksi.

Mietit vain että mitä syöt tänään, mitä muuta teet ja takaat sen että saat tarpeeksi unta. Siinä se elämä on ja se on lahjoitettu, mutta ei pakolla. Toinen vaihtoehto on hirvittävä joten suosittelen ottamaan elämän lahjan ja yrittää vain raahustaa tässä maailmassa.

Tiedän että se ei ole helppoa, mutta kuolema on niin hirvittävä asia että mieluummin sitten vaikka raahautuu eteenpäin. Yrittää parantaa elämän laatua ja yrittää edes jotenkin hallita tätä elämää jonka elämme vain kerran.

keskustelua kirjoitti:
Tyttönen. Sun iho on arvokas. Joka kohdasta. Kuten sinäkin olet. Pahaolo ei poistu viiltämällä, näkyvämmäksi tekee. Paraneminen alkaa asioiden avaamisesta ihmisen kanssa, johon koet luottamusta. Onko sinulla mahdollisuutta sellaiseen? Voimia sulle!

kiitos. Yritän päästä juttelee jonkun kaa. Kirjotin ajatuksia melkein sivullisen ylös.

Mullekin tuli tänään sellainen olo, että tahdon elää syrjässä maailmasta. En vain jaksa tavata koko ajan ihmisiä ja olla sosiaalinen. Mieluummin olen vain siellä pimeimmässä nurkassa ja katselen elämää. Olen joutunut niin paljon kärsimään elämässä että alta pois, mutta kaikkihan sitä kuitenkin kärsii.

Tuntuu välillä että sitä olisi jo valmis poistumaan, mutta en vain uskalla tehdä sitä lopullista ratkaisua. Minun täytyy vain koko ajan laahustaa eteenpäin. Ihmissuhteet tuntuvat olevan usein haitaksi. Kun tuntuu välillä ettei vain kestä. Silti olen kestänyt jo monta vuotta tätä samaa. Elämä ei ole ollut reilu, niin kun ei varmaan monelle muullekaan.

Välillä sitä ihmettelee, että miten sitä jaksaa vain olla olemassa? Aika menee hirveää vauhtia. Kohta sitä on 40, sitten 50 jne. ja koko ajan vain ajan kulku kiihtyy.

Olen miettinyt usein, että mikä tätä minun tilannettani voisi parantaa ja minkä takia ihmiset ovat välillä niin musertavia tuolla maailmassa? Kun maailmassa pitäisi olla jotenkin niin hirvittävän kova ihminen, mutta kun sillä tavalla ei pärjää toisten, hyvien ihmisten kanssa. Kun maailmaa ohjaa vain pahuus, kaaos ja sota.

Minkä takia teemme maailmasta niin hankalan paikan olla? Sehän on vain ihmisistä kiinni: maailma pelastuu tai tuhoutuu vain ihmisten vaikutuksesta.

Silti meidän täytyy kuolla vaikkemme sitä haluaisi. Ja jää vain kysymyksissä kaiken jälkeen, että minkä takia on ihmisiä ylipäätänsä? Minkä takia ihminen on tietoinen olento? Kyllä sille täytyy olla jokin syy?

Mietin tässä kaikkia näitä masennuksen vaikeuksia. Että ehkä mikään muu ei elämässä lopulta ole niin tärkeää kuin itsekunnioitus. Täytyy olla vähän itsekäs. Koska ainut minkä ihminen loppujen lopuksi omistaa on tämä keho. Meidän täytyy vain huolehtia tästä omasta kehostamme. Tässähän me olemme koko ajan.

Ihminen on loppujen lopuksi yksin. Toki toisia ihmisiä tarvitaan pitämään yllä mielenterveyttä, mutta ihminen on silti yksin omassa kehossaan. Ja kun sen tajuaa ja tajuaa arvostaa itseään, tajuaa että tämä elämä voi olla ainut. Ja tämä elämä on sellainen mikä kannattaa ottaa tosissaan. Niin on jo pitkällä.

Emme me kukaan oikeasti pääse täysin toisen pään sisään. Kaikki me olemme tilassa, jossa me tavallaan kuulumme yhteiskuntaan, mutta silti jokainen on yksilö ja sellaisena pysyy hamaan loppuun saakka.

Kauhee im-olo ollut taas tänään. Kun tuntuu että on liian vapaa. Että vapaus ajaa mua kohti im:ää. En kestä vapautta, mutta toisaalta havittelen sitä. Mikään ei ole niin ihanaa, mutta samalla tuhoavaa kuin vapaus.

Minkä takia emme voi elää vapaina? Minkä takia kelloa ei voi unohtaa? Kun vapaus tuntuu niin sanoin kuvaamattoman hienolta asialta, mutta olemmeko sitten vapaita? Meillä on aika. Sitä ei voi pysäyttää, eikä sitä voi hidastaa eikä nopeuttaa. Aika joka on samalla säälimätön, mutta samalla armahtava.

En mitään muuta haluaisi kuin olla taivaassa, mutta minulla ei ole mitään hajua miten sinne pääsee.

Koska tässä maailmassa ei voi olla vapaa muuta kuin hetkittäin, niin ehkä taivaassa olemme täysin vapaita. Mutta kun en tiedä pääseekö im:lla taivaaseen? Jokin reitti sinne on kuitenkin löydettävä. Voi onko tämä elämä sittenkin pohjatonta kurjuutta vailla taivasta? Sitä en voi hyväksyä, vaikka se siltä tuntuukin.

Minkä takia en voi vain elää vapaana? Minkä takia elämään kuuluu sanoin kuvaamaton kurjuus? En pysty käsittämään tämän elämän tarkoitusta. En pysty käsittämään: mitä Jumala haluaa minusta. Minkä takia joudun kestämään näin paljon? Eikö Jumala voisi antaa mitään merkkiä tai vinkkiä että mitä täällä maailmassa pitää tehdä. Olen aivan kujalla siitä että mikä on minun tehtäväni täällä..?

Ääh, alkaa olee ahistusta ja harhoja.. tuntuu et oon jonkun demonin vallassa..

Kaikilla on omat demoninsa.  Pärjäilyä! 👍

Itse tullut viime aikoina siihen tulokseen, että pitää vain nauttia elämästä. Kohtuudella tietenkin...