no hei minäitse89 kerros sun päivästäs ! ei se nyt niin paha oo voinu olla 😛

minäitse89 kirjoitti:
Mutta toisaalta, elämä on hirveän absurdia. Meidän täytyy joka päivä tehdä jotakin, vaikka tiedämme että se on turhaa. Tässä juuri se elämän haastavuus: Meidän täytyy olla niin kova päisiä, että kestämme elämän tuottaman tyhjyyden ja ahdistuksen. Sillä niin hän se saarnaajakin sanoi: "Kaikki on turhaa."

Mutta silti meidän tulee elää, sillä kuolema on niin karmea asia, että yleensä kaikki valitsevat mieluummin elämän.

Luonteen lujuus on yleensä, se joka meidät pitää hengissä. Tahto tehdä asioita. Se ettei linnoittaudu vain kotiin, vaan uskaltaa haastaa itsensä. Muutenhan elämässä ei olisi mitään hienoutta. Tai en tiedä onko sittenkään, mutta ainakin on yrittänyt. Kävi sitten miten kävi mutta yrittänyt on ja se on mielestäni se ratkaiseva asia.

Kovaa päätä toivon kaikille!

Ei kannata luovuttaa jos vielä näkee jotain hyvää elämässä ja toisaalta vaikkei näkisikään...

kuka saarnaaja muka sanoi että kaikki on turhaa. kuuntelet nyt aivan vääriä saarnoja/ihmisiä ! älä anna sille masennukselle periksi, meikä täällä tsemppaa sua ! jos oikeesti susta tuntuu nyt synkimmältä synkistä niin muista et mä haluun et sä onnistut

Kiitos Reiska88!

Mun luonne on ehkä sellainen, että ajaudun aina aika synkkiin asioihin. Se on vain osa minua. Toisaalta saan välillä noista synkistäkin asioista voimaa. Kai se kuuluu sitten minun luonteeseen.

En minä mitään im:ää tee. Joskus oli aikeita, mutta kyllä sitä nyt tajuaa ettei se kannata. Parempi vain olla, elää ja synkistellä.

Sori jos olen synkkä teksteissäni. En minä yritä kenenkään oloa pahentaa. Itse vain saan voimaa siitäkin että voin purkaa omia synkkiä ajatuksia johonkin. Tiedän että ne voi olla ehkä liiankin raskaita aiheita. Esim. Jumala-asiat, im, ynnä muut.

Kyllä näkisin silti että minussa on voimaa jatkaa elämää. Oli maailma sitten millainen tahansa. Täytyy yrittää vain sietää erinäiset kärsimykset...

Kiitos tsempeistä!

Huomenna on papan kuolemasta vuos ja tunteet sen takia pinnassa 🙁

Mun diagnoosina on dissosiatiivinen häiriö, johon ei auta lääkkeet..

Ok.

Mun tekis mieli vaan luovuttaa. Kun ei millään jaksaisi enää. On niin kipuja ym. Kaikki vaan tuntuu niin tyhjältä.

En minä im:ää uskalla tehdä. Kärsin vain päivästä toiseen.

Jos pystyisi töitä tekemään, niin ehkä elämä olisi helpompaa.

On tää vanheneminen vaan kovaa puuhaa. Tuntuu että vaikka on 30 v., niin että olisi elänyt jo 100 vuotta.

Muistot tulevat mieleen usein. Varsinkin kuolleesta ystävästäni. Tuntuu että se nuoruus meni jo. Ja nyt pitäisi ottaa vastuu kaikesta. Että pitäisi olla vaikka mitä. Mutta kun tuntuu että se kaikki on vain pinta kuorta. En pääse siitä tyhjyyden tunteesta. Se tunne usein nousee pintaan, että mitä väliä on millään. Mitä väliä on sillä kuoleeko? Tiedän että se on varmaan sitten koko olemassaolon loppu. Mutta mitä väliä sillä on? Kaikki tuntuu niin turhalta. Minkä takia sitä nousee aamulla sängystä, muuta kuin sen takia että täytyy syödä jne. Täytyy vain fysiologiset asiat tehdä. Ne mitä keho kaipaa.

Mutta pää on koko ajan sellainen että se pitää koko elämää mielettömänä. Mutta muu keho sitten tekee kuin itsestään asiat. Tätä pitäisi sitten vain tehdä päivästä toiseen hamaan loppuun asti. Ja mitä sitten kuoleman jälkeen tapahtuu? En voi sitä käsittää. Minne ihminen katoaa?

Näitä kysymyksiä kelailen joka päivä ja sitten taas tulee yö ja täytyy nukkua ja päivällä syödä. Tiedän että elämästä pitäisi pystyä nauttimaan, mutta se on hirveän vaikeaa. Kun saisi kivut pois.

On tämä elämä vain niin kummallista kun ensiksi sitä kärsitään täällä maan päällä ja sitten yhtäkkiä sitä katoaa johonkin...

Tsemppiä kuitenkin kaikille, vaikka minun on vaikea välillä tsempata itseäni.

Mä oon sit ruvennu vahingoittaa itteäni puremalla käteen.

En haluaisi kuolla, mutta kun hirveä olo koko ajan. Ahdistaa, fyysisiä kipuja... En vain jaksa tätä tyhjää oloa. Tätä helvettiä nimeltä maailma, missä ihmiset joutuvat kitumaan ja kuolemaan. Miksi? Minkä takia sitä täytyy kuolla? Hyvä Luoja! Koko ajan joutuu kärsimään ja aivan kuin im:ää ei saisi tehdä. Miksei? Siihen tarvitsee vain rohkeutta, mutta sen voi tehdä.

Hyvä Jumala kun sitä voikin ihminen olla tällaisessa tilassa... 🙁

Mun diagnoosiks on nyt varmistunu skitsofrenia ja epävakaa dissosiaatiohäiriö.

Minkä ihmeen takia sitä pyörittelee koko ajan im:ää mielessä?

Saisinko vain lopettaa olemassaolon? Olen jo liian vanha.

Mutta kun en uskalla. Rimpuilen koko ajan eteenpäin. Hirveästi kärsin.  En kohta kestä enää...

Minäitse89: Ootko hakenut apua tohon oloon? Kannattaa puhua jollekin, se yleensä auttaa. Yksin ei kannata jäädä. Koita löytää jokaisesta päivästä jotain hyvää. Minä oon näin yrittänyt tehdä ja se on auttanut eteenpäin. Tiedän, ei ole helppoa, mutta uskallan sanoa, että elämä on elämisen arvoista. Aina ei oo hyviä päiviä, mutta elämän ei ole tarkoituskaan olla aina täydellistä ja tasaista. Joskus tulee kausia, että tuntuu, et koko maailma kaatuu sua vastaan. Siitä on vaan yritettävä sisulla mennä eteenpäin, vaikka joutuisi ponnistelemaan. Tee jotakin mielekästä, käy kävelyllä, lue kirjaa, jos pidät siitä. Jotain sellaista, mikä tuo sulle hyvän mielen. Älä anna synkkien ajatusten vallata mieltäsi.

Minä opin viime vuodesta, että kun on ahdistunut, näemme asiat vääristyneellä tavalla. Se kai kuuluu tähän sairauteen. Kun on päässyt pahimmasta yli, niin ainakin minä aloin ymmärtämään omaa mieltäni paremmin. Elämä tuntuu nyt paljon valoisammalta. Vaikka olen työtön, niin oon onnellinen, että olen terve. Ja tiedän, että tulen vielä töitä saamaan jokin päivä.

Tsemppiä jokaiselle, muistakaa hakea apua ajoissa. Kenenkään ei tarvii jäädä yksin!

Kiitos Netu!

Tänään ollut hieman parempi olo.

Luen ehkä vähän liian synkkää kirjallisuutta. Kun elämässä pärjää, kun unohtaa välillä ne kaikista synkimmät asiat.

Katsoin tuossa yhden elokuvan ja se jotenkin avasi minulle tämän sairauden eri puolia. Ihmisellä on niin kauan toivo, kun hän vain elää. Aina on toivo paremmasta huomisesta. Sen olen ymmärtänyt. Ja oli elämä kuinka paskaa tahansa, niin ainakin se on parempi kuin kuolema.

Elämä on monin tavoin vaikeaa, mutta niin se on varmasti aina ollut ja tulee aina olemaan. Täytyy vain elää hetkessä.

Vaikka elämällä ei olisi mitään ylhäältä annettua tarkoitusta, niin ainakin me pystymme antamaan sille itse tarkoituksen.

Olen miettinyt sanontaa: Ojasta allikkoon. Se ehkä kiteyttää kaiken. Elämässä jotkut meistä eivät ole aivan ojassa. Useimmat ovat, mutta se ettei joudu allikkoon, eli vielä huonompaan paikkaan, niin on se asia mikä minusta on tärkeintä.

Vaikka asiat olisivat huonosti nyt, niin toisaalta ne varmasti voisivat olla vieläkin huonommin. Kun murheen keskellä löytää vielä jonkin asian mihin tarttua. Ja pitää siitä kiinni koko voimallaan, niin ehkä se huominen voi olla vähän parempi kuin tämä päivä. Ei täydellinen, mutta päivä elossa kuitenkin. Eikö se ole tämän kaiken pointti: olemassaolo?

Tsemppiä!

Kirjoituksesi Netu avasi monta uutta tietä, kiitos siitä.

Olemassaolemisessa on elämän riemu. Ei pidä eikä täydy mitään; saa olla olemassa.

Mutta tuo olemassaolo on juuri kaikkein vaikeinta elämässä... Että miten elää hyvää elämää kun tuntuu, että sitä tekee aina virheitä?

Toki virheistä on oppinutkin paljon, mutta kun se vain ottaa päähän että maailmassa kaikki mässäily kostautuu. Alkoholia ei voi käyttää. Eikä tupakkaa. Ja karkkia voi syödä vain vähän kerrallaan.

Kun sitä haluaisi että maailma olisi vain sellainen leikkikenttä, että saisi tehdä mitä huvittaa ja elää vapaata elämää. Mutta se ei ole mahdollista, sillä ihmisellä on rajansa. Ehkä sen takia Fromm kirjoitti kirjan "Vaarallinen Vapaus". Elämä on pohjimmiltaan kuitenkin todella vakava asia, vaikka tämä tuntuu välillä vain leikiltä. Kun välillä ollaan niin aallonharjalla, ettei tajuta kuinka vakava asia elämä on.

Ja sekin tekee tästä elämästä niin vaikeaa, että kun ollaan aallonharjalla, niin ei tajuta kuinka kaikki voi yhtäkkiä romahtaa. Ja sitten kun kaikki on romahtanut, niin mietitään vaan että olisinpa aallonharjalla. Ja tajutaan että se on sitä parasta elämää. Eli aallonharjalla ei tajuta elämän synkkkää puolta ja synkkyydessä ei tajuta elämän valoista puolta. Ja sitten pitäisi kulkea näiden välimaastossa, mutta sepä vasta hankalaa on kun on niin hedonistinen luonne. Että pitäisi koko ajan vain nauttia kaikesta.

Mutta toisaalta meneekö elämän arvo siinä sitten jos ei pysty enää nauttimaan? Mitä jää jäljelle? Kai se on sitten niin kuin Raamatussa sanotaan: itkua ja hampaiden kiristelyä. Mutta voiko silloin enää löytää syytä miksi elää jos elämä on itkua ja hampaiden kiristelyä? Toisaalta kuolema on niin musertava ajatus, että ehkä mieluummin sitten kärsii maan päällä, kuin että katoaisi kokonaan. Ehkä sitten jäljelle jää toivo paremmasta. Jos jokin jää niin se on toivo. Siinä mielessä Raamattu on kyllä oikeassa että tärkeitä on: usko, toivo ja rakkaus. Raamatussa muutenkin paljon viisauksia, jotka olen oppinut kantapään kautta...