Ystävällä oli eilen isot juhlat. Olo on yllättävän hyvä, joskin aika väsynyt. Kävimme rääppiäisissä syömässä eilisiä tähteitä (juhlapaikka oli siivottu jo aamulla, eli auttamaan emme ehtineet), lähtiessä työnnettiin vielä oluet käteen. Juna kotiinpäin lähtee keskellä yöllä, joten olemme hotellissa vielä tämän päivän. Kallista, mutta ehkä se ettei tarvitse kuluttaa päivää raahaten rinkkaa ympäri kaupunkia on sen arvoista.
Pikemiten kirjoitti:
Muistan sen itse olin teini-iässä.
Ahaa, no sitten sinulla oli vaan jotenkin niin kirjallinen kerrontatyyli että se johti minua harhaan. Yksi ystäväni yritti kerran opettaa minua kehittymään shakissa, ja vaikka tein sitä vapaaehtoisesti (halusin oppia siinä paremmaksi), se oli samalla hyvin turhauttava kokemus.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 2 kuukautta sitten. Syy: lisäys
Hei soroppi. Mielenkiintoista tuo sinun shakin peluusi.
Ahdistaa, käytin juuri tälle päivälle allokoidun uutisten-lukuhetkeni. Tuntuu siltä ettei aivotoiminta riitä ruokien tai syömisten suunnitteluun, mutta pitkään odotettu kaveri tulee huomenna käymään joten minun pitää emännöidä.
Miten kaverin vierailu meni?
Hei soroppi. Mitä oikein tapahtui, ja kuinka voit?
Pikemiten kirjoitti:
Miten kaverin vierailu meni?
Hei Pikemiten! Anteeksi etten vastannut aiemmin, olin jotenkin niin uuvuksissa pari viime viikkoa että aina kun viestiin vastaaminen tuli mieleen, en jaksanutkaan. Välillä tuntuu vaikealta ylittää kynnys omista asioistaan kirjoittamiseen - joko ne tuntuvat niin triviaaleilta, tai sitten kaikki mitä voisi sanoa tuntuu sellaiselta että sitä haluaa sulatella ennen kuin päättää mitä olisi valmis kertomaan.
Kaveri kävi pariinkin otteeseen seudulla liikkuessaan - ensimmäinen (lyhyempi) vierailu meni oikein hyvin, mutta jälkimmäisellä olin vähän turhan väsynyt tai stressaantunut maailman tilasta, niin että emännöinti tuntui ylimääräiseltä taakalta. Ystäväni auttaa minua yhden projektin kanssa, eli vaikka oli ihana nähdä, hänen kysymyksensä sen edistymisestä sai minut muistamaan miten paljon jäljessä olen sen kanssa ja potkimaan itseäni hieman eteenpäin.
Jossain välissä viime viikolla tuntui siltä että mitä pelottavampia uhkakuvia uutisista tulee, sitä tiukempaan tarrasin sellaiseen pakotettuun toivoon, joka tuntui melkein kouristuksenomaiselta. Tuntuu ristiriitaiselta ja aika raskaaltakin toivoa parasta samalla kun katastrofiajatteluun taipuvainen mieli varautuu pahimpaan.
Olen kuullut paljon Uutisien vaikutuksesta, jonka takia en katso Uutisia. Ja yritän olla välittämättä Uutisista. Moni tuttuni on koukussa Uutisiin Ukrainasta, ja nämä puhuvat Ukrainan tilanteesta, kuin se tapahtuisi heidän takapihallansa. Itse en tunne ketään muuta yhtä välinpitämätöntä asian suhteen.
Pikemiten kirjoitti:
Olen kuullut paljon Uutisien vaikutuksesta, jonka takia en katso Uutisia. Ja yritän olla välittämättä Uutisista. Moni tuttuni on koukussa Uutisiin Ukrainasta, ja nämä puhuvat Ukrainan tilanteesta, kuin se tapahtuisi heidän takapihallansa. Itse en tunne ketään muuta yhtä välinpitämätöntä asian suhteen.
Mä en oikeastaan halua olla asian suhteen välinpitämätön tai sulkea silmiäni inhimilliseltä kärsimykseltä, mutta jotain rajaa tai muuria sitä joutuu suojakseen rakentamaan (esim. tietoisesti välttelemällä kuvamateriaalia tai tarkkoja tietoja sotatoimista), ettei myötätuntoinen suhtautuminen saa imuroimaan itselleen enempää murhetta kuin jaksaa kantaa. Ymmärrän kyllä hyvin senkin että ihmisillä on tarve puhua ja käsitellä asiaa, varsinkin jos oma turvallisuus tuntuu olevan uhattuna.
Koronan aikaan mietin, että kuinkakohan suuri osuus siitä impulssista tai vimmasta, jolla saatan alkaa seuraamaan katastrofiuutisia johtuu jonkinlaisesta sairaalloisesta kiinnostuksesta. Sen jälkeen kun kuolinlukuihin turtuu, numeroissa tapahtuvia trendejä saattaa alkaa seuraamaan kuin tietokonepeliä tai tv-sarjaa, ihan kuin ne eivät tapahtuisi todellisille ihmisille.
Se, että pyrkii keräämään tietoa pelottavista asioista, on mulle tyypillinen keino käsitellä pelkoa. Tieto saattaa lisätä tuskaa (välillä kyllä tuntuu kuin olisin mieluummin tietämättä - varsinkin säteilykarttoja vilkuilen kyllä nyt turhankin tarkkaan), mutta toisin toiminen ei yksinkertaisesti tunnu mahdolliselta.
Olotilat jatkuneet semi-ahdistuneina/stressaantuneina. Paniikkikohtaus alkoi vyöryä päälle viikonlopun kauppareissulla, mutta onnistuin viivyttämään toimintakyvyttömäksi vetävää vaihetta siihen asti että olin kotona. Kohtausta seurasi pari parempaa päivää, tänään olen taas ollut kireämpi. Ärsyttävää olla näin herkillä ja varuillaan koko ajan, putosin melkein tuolilta säikähdyksestä kun kännykän "aika lopettaa työt"-hälytys alkoi soimaan. Söisin varmaan rauhoittavia jos mulla olisi niitä kotona mutta eipä ole. Toimintakyky on jonkin verran alentunut, mutta jospa tämä nyt vaan olisi shokkivaihetta joka menee itsestään ohi, kun tilanne joko muuttuu tai uuteen normaaliin alkaa tottumaan.
Vieläkö sinä olet siellä ulkomailla sen miesystäväsi kanssa?
Olen joo. En kyllä tiedä missä vaiheessa tätä pitäisi alkaa sanoa uudeksi kotimaaksi - ehkä muutavan vuoden sisään, jos emme joudu muuttamaan töiden perässä jonnekin muualle. Suomalaisen identiteetti (se että kerron melko pian olevani Suomesta) on kuitenkin vahva.
Oletko pitkäänkin ollut ulkosuomalainen? Muistan jostain lukeneeni, että ulkomailla asuvilla kotimaahan identifioituminen saattaa vain voimistua.
Nótt kirjoitti:
Oletko pitkäänkin ollut ulkosuomalainen? Muistan jostain lukeneeni, että ulkomailla asuvilla kotimaahan identifioituminen saattaa vain voimistua.
Muutaman vuoden. Välillä olen kyllä ollut työjaksoilla Suomessa.
Hei soroppi. Onko luonto siellä samanlaista kuin suomessa?