Hei Soroppi, en tietääkseni ole loukkaantunut mistään viestistäsi. Mitä asia koski? Muistini on kehno. En pysty keskittymään oikein mihinkään, ehkä pianon soittoon enää vain. Mikään ei kiinnosta paitsi ehkä kun otan itseäni niskasta ja keskityn nuottiin. Juuri opiskelin Bachin inventio nro 5 melodian mitä aiemmin pidin mahdottomana. On pianokuume, ostin pianon mutta peruin kaupan kun en pysty siirrättämään pianoa kotiini. Todellisuus tuntuu irtautuvan minusta ja minä siitä. En jaksa enää lukea mitään, paitsi ehkä Tukinetin ihmisten kirjoituksia. En jaksa paneutua. En jaksa elää. Joskus tulee runo tehtyä mutta aina synkkää. Välillä jo on niin etten jaksa surra surujani. Netissä myytävät pianot ovat mielestäni kaikki surullisia, hyljättyjä, kaltoinkohdeltuja. Mites jos robotit tai eläimet ottais vallan ja netissä myytäisiin ihmisiä. No ihmiskauppaa on, muuallakin kuin erään "opiston" sivuilla. Aika ja maailma tuntuu sulavan ympäriltäni. Ainoa ystäväni on tuossa vieressä neukkupiano, me molemmat olemme yhtä turhia ja unohdettuja. Oikeastaan minua pelottaa eniten se jos minulta loppuu energia soittaa pianoa. Siinäkin epäonnistun. Olen ehkä Suomen tylsin, synkin, rasittavin, ikävystyttävin ihminen. En usko rakkauteen, koska en ole saanut sitä ja minun rakkauttani ei ole huolittu. En tiedä mitä on onni. En uskalla edes vastaanottaa sitä vaikka tarjottaisiin. Haluan kuolla. Että nämäkin rivit hautautuisivat uusien ihmisten uusiin suruvuodatuksiin. Olenpa tylsä, en edes muista mitä minun piti sanoa. Elämä on umpikujaa. Kuin nurkkaan työnnetty hyljätty kolhittu piano, jota yritetään jopa ilmaiseksi antaa pois. Ettei tarvi välittää. Eikä sittenkään kukaan halua tätä huutolaisparkaa. Vaiennut soitin, vaiennettu soitin, lahoava, hajoava.

• Muokattu moderaattoreiden toimesta 2 vuotta, 4 kuukautta sitten. Syy: -

Eieiei, tarkoitin sitä kun puhuin karppaamisesta aika skeptiseen sävyyn, mutta hyvä jos ei jäänyt kaivelemaan 🙂 Mulle on aika tyypillistä että jään viattoman tuntuiset vuorovaikutustilanteet jäävät pyörimään päähän, ja jonakin seuraavana yönä alan pohtimaan sanoinkohan jotain väärin tai loukkasinko tarkoittamattani. Mikä on luultavasti neljässä tapauksessa viidestä tarpeetonta, mutta tykkään nostaa kissan pöydälle siltä varalta että siinä viidennessä jollekulle tuli oikeasti paha mieli.

Hmm, olen huomannut myös itselläni sellaista että vilkuilen Tukinettiä vähän liikaakin. Ehkä kyse on siitä että täällä roikkuminen korvaa sitä että sosiaalisia suhteita on niukasti - tyydyttää jonkinlaista nälkää vuorovaikuttaa erilaisten ihmisten kanssa vaikka heitä ei koskaan livenä tapaisikaan. Useimmiten se on mukavaa, mutta välillä (varsinkin jos päädyn tukemaan intensiivisesti jotain tiettyä, tutuksi ja läheiseksi käynyttä henkilöä) se käy emotionaalisesti aika raskaaksi - siksi saatan aina välillä ottaa etäisyyttä ja kadota päiviksi/viikoiksi.

Hyvä että pianoharrastus ja Tukinetin seuraaminen tuntuvat sinusta mielekkäältä! Ehkä siitä vanhasta neukkupianostakin tulee oikein kauniita ääniä, vaikka uuden hankkiminen ei tällä kertaa toteutunut.

Taas ollaan siinä pisteessä että nukkumaan mennessä seuraava päivä lähinnä ahdistaa ja pelottaa. Pitäisi oppia olemaan haalimatta itselleen tekemistä silloin kun on sellainen olo että pystyy ja jaksaa - niin ei tarvitsisi toisenlaisten olojen iskiessä itkeä ja ihmetellä että mistähän päästä ryhtyisi lupauksiaan rikkomaan.

Soroppi, minulla on tuo sama juttu, että parempana hetkenä sovin tulevaisuuteen kaikenlaisia juttuja, joita silloin tekee mieli tehdä. Sitten olo kuitenkin hetken päästä menee huonoksi. Pitää perua kaikki mitä lupasin ja mitä olisin halunnut tehdä, jos vointi olisi pysynyt parempana. Harmittaa, että olin taas luullut voivani paremmin pidempään.

Hei soroppi.

Minulla on ollut todellisia outoja oloja. Aivankun en olisi itse tässä ja nyt. Radiossa ovat luvanneet olla nuoria Aina kuten Aira Samulin. Muistui mieleeni että kouluaikana voitin Kerastase tyttö kilpailun koulussa, ja palkinnoksi pääsin kampaajalle Helsinkiin, mutta kampaaja ei suostunut leikkaa hiuksiani lyhyeksi.

Purjevene kirjoitti:
Soroppi, minulla on tuo sama juttu, että parempana hetkenä sovin tulevaisuuteen kaikenlaisia juttuja, joita silloin tekee mieli tehdä. Sitten olo kuitenkin hetken päästä menee huonoksi. Pitää perua kaikki mitä lupasin ja mitä olisin halunnut tehdä, jos vointi olisi pysynyt parempana.

Harmillista ja samaan aikaan tavallaan lohdullista, että sulla on purjevene samanlaisia oloja. Onneksi ihmiset ovat yleensä keskimäärin tilanteissa aika ymmärtäväisiä tai joustavia perumisten suhteen - varsinkin jos sanoo että harmittaa kun joudun perumaan, mutta tilanne on nyt vaan kertakaikkiaan muuttunut.

Perumisiin liittyvästä harmista huolimatta on aika huikeaa, että niitä jaksavaisempia tai (yltiö)optimistisempia jaksoja kuitenkin tulee - se että edes välillä jaksaa suhtautua tulevaisuuteen toiveikkaasti on aikamoinen voimavara - tuntuu siltä että se hoitaa jotakin sellaista mieleni osaa, josta haluan pitää huolta. Resilienssiä, lempeyttä, en oikein tiedä miksi sitä kutsuisi.

Pikemiten, enpä olekaan luullut sinusta pitkään aikaan. Saitko hiuksesi lyhyiksi sitten joskus myöhemmin, jos tuolla kuvaamallasi kerralla ei onnistunut?

Mä olen kasvattanut omiani niin pitkään etten halua leikata niitä enää ollenkaan. Äidin kanssa tulee asiasta aina välillä pientä kränää - hän taitaa olla sitä mieltä että hapsottavat latvat eivät näytä hyvältä, mutta minua asia ei isommin haittaa.

Hei. Olen ihan uusi täällä. Missä voin keskustella, vai onko se tämän kuulumiset ketju?

Hei Sartsa, tervetuloa! En usko että siihen on mitään erityisiä sääntöä - voit halutessasi alkaa kertomaan kuulumisiasi täällä tai aloittaa uuden ketjun. Tai jos löydät ketjun jossa keskustellaan jostakin kiinnostavasta teemasta, tai jossa tuntuu olevan kiinnostavia ihmisiä, voit mennä mukaan ja kommentoida jotakin, tai kertoa oman mielipiteesi asiaan... ja siitä se sitten lähtee 🙂

Levoton yö, heräilin paljon enkä aamulla olisi jaksanut nousta. Asetin itselleni töissä deadlineja, ajatuksella että on pakko tehdä yhteenveto asiasta ennen kuin esittelen sitä muille. Kumppani naputtaa vielä, haluaisikohan se että odotan jos haluaa lähteä mukaan lenkille.

Olisipa jokin taikasauva jolla saisin loihdittua taas päähäni uskomuksen että hidaskin edistyminen riittää. Tuntuu siltä että hivutan töitä eteenpäin millimetrin kymmenesosa kerrallaan, ja vaikka kyllä olen hyvilläni edistymisestä (tai joku osa mielestäni yrittää pakottaa minua ajattelemaan niin), päällimmäisin tunneilmasto tuntuu vaihtelevan kärsimättömyyden, pelon ja epätoivon välillä. Päivän päätteeksi jätän tekemättä kaikki ne jutut jotka aiemmin lykkäsin iltapäivään (koska silloin halusin keskittyä isoimpaan/hankalimpaan asiaan), mutta iltapäivällä/illalla lopettaessani olen niin poikki ettei energia riitä sinänsä yksinkertaisempiinkaan juttuihin.

Hei soroppi. Minulla oli vaikeat vuodet 18-32 vuosina, en päässyt eroon täysin psyykkeestä, joka aiheutti minulle tunnevamman. Yritin ratkaista ongelmani yksikertaisesti ja ajauduin ihan itsemurhan partaalle. En voinut itse käsitellä tuntemuksiani itse, omatuntoni riitaantui kanssani. Silloin epätoivoisena ajattelin ettei kukaan kaipaa minua, ja kaunistauduin jotta omaiseni eivät häpeäsin vainajaa, ja yritin itsemurhaa.

Pikemiten, kuulostavat rankoilta vuosilta! En usko että kukaan pääsee eroon omasta psyykestään, mutta jos siihen liittyy hankalia ongelmia toivottavasti niiden kanssa voi oppia elämään. On varmasti vaikeaa jos psyyken kanssa on ongelmia eikä lähipiiri ymmärrä niitä, tai pysty tukemaan. Hienoa että olet selvinnyt tänne asti.

Soroppi. Minulle tulee välillä näitä mielenyhtymiä jostain vain esitetystä asiasta kuten varmaan arvasit. Muisti juuri kun nuoruudessani lähdin vanhempieni mukaan veneellä saareen, ja sain päähäni ettei sieltä pääse pois, enkä suostunut nousemaan veneeseen. Jolloin isäni nosti minut veneeseen, ja kun lähdimme liikkeelle nousi kamala myrsky, ja oli vain isäni merimies taitojen varassa että pääsimme elävinä rantaan.

Kuulostaapa seikkailulta, Pikemiten! Vähän kiinnostaisi kysyä muistatko sen itse vai onko se tarina jota sinulle on kerrottu ajalta ennen selviä muistikuvia (jokin tavassa jolla kirjoitit siitä, sai minut ajattelemaan niin), mutta enpäs kysykään, kerrot sitten lisää seikkailustasi tai merimies-isästäsi jos haluat 🙂

Kotona viikon reissun jälkeen. Osallistuin perjantaina juhliin, joista palautuminen on vielä vähän kesken - nykötän lenkkivaatteet päällä sohvan nurkassa ja odotan inspiraatiota. Jäisillä/mutaisille poluille ei huvita lähteä, mutta ehkä sitä vaihteeksi voisi mennä ihan asfaltilla vaan. Työpäivä oli ihan mukava - aikapaineita on mutta sain perjantaina työkaveria nähdessä vahvistusta sille että teen sen minkä kohtuudella kerkiän, ja se riittää. Pääsin katsomaan projektin ensimmäisiä tuloksia mikä on aina vähän jännittävää - sitä vaihetta kun työn imu on niin voimakas että sitä vastaan pitäisi aktiivisesti vähän taistella.

Hei soroppi. Muistan sen itse olin teini-iässä. Muistan kerran kuin pelasin isäni kanssa shakkia saaren kärjessä kallioilla, ja hävisin isälleni joka oli odotettavissa. Suutuin niin että shakkinappulat lentelivät tempperamentin kunniaksi. Luulin että isäni huiputti minua. 😀