Lauantain Hesarin "Mistä kriitikko puhuu, kun hän kehuu kapelimestarin työtä?" -artikkelista bongattua: maestro Bernstein ohjaa Wienin filharmonikkoja vain kasvojensa ilmeillä! 😀 Haydn Symphony No 88 4th mov

Olen aloittajan kanssa täysin samaa mieltä. Silloin, kun putosin kuiluun henkisesti muutamia vuosia sitten, niin sinne pohjalle todellakin välillä ulottui vain klassinen musiikki. Nykyisin ajat ovat onneksi paremmat, mutta huonolla hetkellä vieläkin musiikilla on todella parantava vaikutus. Harrastan myös pianonsoittoa, joka tuo päivittäin suunnattoman paljon iloa elämään. Musiikilla on aivan uskomaton voima!

Lemppari on tällä hetkellä Balakirevin 1. pianokonsertto. Vähän surumielinen, mutta hyvin kaunis kokonaisuus. Kannattaa kuunnella kokonaan https://www.youtube.com/watch?v=QUVMt5Et2Gw .

Riisinuudeli kirjoitti:
Olen aloittajan kanssa täysin samaa mieltä. Silloin, kun putosin kuiluun henkisesti muutamia vuosia sitten, niin sinne pohjalle todellakin välillä ulottui vain klassinen musiikki. Nykyisin ajat ovat onneksi paremmat, mutta huonolla hetkellä vieläkin musiikilla on todella parantava vaikutus. Harrastan myös pianonsoittoa, joka tuo päivittäin suunnattoman paljon iloa elämään. Musiikilla on aivan uskomaton voima!

Juuri näin! Ja klasaria vielä väitetään elitistiseksi turhakkeeksi!

Toki ihan millä tahansa muullakin genrellä voi olla sama vaikutus. Itsekin kuuntelen klassisen lisäksi aika paljon ihan peruspoppia ja -rockia.

Oletteko miettineet, että mikä tekee juuri klassisesta tai ylipäätään musiikista niin parantavaa ja voimaannuttavaa? Rakastan elokuvia ja tv-sarjoja, olen pikkuhiljaa oppimassa pitämään teatteri-ilmaisustakin, harrastan valokuvausta ja tykkään käydä taidenäyttelyissä, mutta vaikka nekin tuntuvat omalla tavallaan voimaa tuovilta, niin ei niillä siltikään ole samanlaista voimaa kuin musiikilla.

Musiikin kuuntelulla on se etu puolellaan, että se on tavattoman helppoa, halpaa ja onnistuu missä tahansa. Kuuntelija voi myös itse päättää, että mitä, miten paljon ja millä intensiteetillä musiikkia kuuntelee.

Musiikki vaikuttaa joillakin niin voimakkaasti aivoihin, että kai se siitä johtuu. Kai se on jotenkin geeneissä tai aivojen rakenteessa. Itse olen nyt tänä yönä lyhyen nukkumisen jälkeen kuunnellut Dream Theateria eli Progea. Aivan mielettömiä fiiliksiä. Musiikki on ollut mulle aina se ehkä tärkein asia. Viime aikoina olen kuunnellut muutakin kuin klassista, vaihteeksi. Proge on ihan hyvää ja Jazz myös.

Minä en ole koskaan päässyt kiinni jazz'n, vaikka se jostain syystä tuntuu useinkin olevan klassisen kuuntelijoiden suosiossa. Tai ainakin näin olen antanut itselleni ymmärtää.

Minulla on viime päivinä soinut oopperan lisäksi Nightwish.

Minulla on vakaa uskomus, että musiikki ja varsinkin klassinen voivat ilmaista jotain ylimaallista. Jotain sellaista jota ei pysty sanoin kuvaamaan. Olen kuunnellut paljon eri säveltäjien sinfonioita ja minulle tulee välillä se olo, että niissä saattaa piileä suurta viisautta ja jotain todella syvällistä. Jotain joka lähentelee jo uskonnollista kokemusta.

En ole mitenkään poikkeavan uskonnollinen, mutta se perus usko minulla on ja se mistä saan lisää virtaa uskomiselle ja kristinuskolle, johon itse uskon, on juuri musiikki.

Vahvasti liitän musiikin uskontoon. Sillä välillä tulee niitä hetkiä kun kuuntelee Sibeliusta yms. että olisiko tässä jotain sellaista, joka olisi jostain aivan toisesta ulottuvuudesta?

Olen viime aikoina kuunnellut paljon Sibeliusta. Hän on kyllä mun suosikki säveltäjä ehdottomasti. Myös Beethoven ja Nielsen ovat hyviä. Mutta kyllä nuo Sibeliuksen Sinfoniat ovat mestariteoksia. Varsinkin 1., 4., 5. ja 7. Hän oli aivan loistava sinfonisen muodon hallitsija ja tuota seitsemättä pidän jo aivan kirsikkana kakun päällä. Suosittelen kuuntelemaan vaikka Spotifyista...

Minuakin jaksaa hämmästyttää se luovuus, josta musiikki tai yleensäkin taide kumpuaa. Toinen ihmetystä aiheuttava asia on se omistautuminen, jonka taiteilijat alalleen antavat.

Minä olen vapputunnelmissa kuunnellut koomisempaa oopperaa: Thomas Hampsonin esittämää Largo al Factotumia ja Rolando Villazónia nauttimassa lemmenjuomaa.

Minulle klassinen musiikki on tuonut pitkäjänteisyyttä. Kun tuntuu että nyky ajan rock/pop kappaleet ovat todella lyhyitä. Ja jotkin niistä pelkkää jumputusta. Minulle klassinen musiikki on tuonut myös rauhaa ja iloa. Pitkät sinfoniset teokset todellakin ovat hyödyllisiä, kun niihin uppoutuu. Ne todellakin antavat levollista mieltä ja hyvää oloa...

minäitse89 kirjoitti:
Minulle klassinen musiikki on tuonut pitkäjänteisyyttä. Kun tuntuu että nyky ajan rock/pop kappaleet ovat todella lyhyitä. Ja jotkin niistä pelkkää jumputusta. Minulle klassinen musiikki on tuonut myös rauhaa ja iloa. Pitkät sinfoniset teokset todellakin ovat hyödyllisiä, kun niihin uppoutuu. Ne todellakin antavat levollista mieltä ja hyvää oloa...

Nyt saatat olla villakoiran ytimessä. 🙂

Hektisessä maailmassa on aivan mahtavaa, että on klassisen musiikin kaltaisia viipyilevästi eteneviä asioita, joihin voi ihan ajan kanssa uppoutua ja antaa ajan pysähtyä.

Toisaalta olen niin kummallinen, että pidän myös pop/rock-musiikin konstailemattomasta suoraan asiaan käymisestä. Vähän kuin hyvä karkki, jonka maku häipyy suusta tosi nopeasti, mutta sittenhän voikin jo ottaa seuraavan karkin. 😉

Itsekin olen viime aikoina kuunnellut rockia, esim. Rolling Stonesia ja Neil Youngia. Kyllä niistä saa sellaisen pika avun. En sentään täysin klassista kuuntele. 🙂

Jotenkin Bob Dylaninkin lyriikat on niin koskettavia ja sielua raastavia ja kypsiä. Jotenkin tulee niistä sellainen fiilis, että olemme kaikki muukalaisia tässä maailmassa ja kellumme vain mukana. Se ihmisyyden syvin olemus tulee juuri siinä, että sinnittelemme vain. Siinä se elämä on: sinnittelyä ja kuitenkin maailmassa on niin paljon kauneutta. Se laittaa jaksamaan välillä kun näkee edes muutaman minuutin,  sen kauneuden jota tässä julmassa maailmassa on...

Minulla oli joskus vuosia sitten kausi, jossa luin paljon Leonard Cohenin lyriikoita, mutten niinkään kuunnellut hänen musiikkiaan. Esimerkiksi tämä pätkä Anthem-biisistä oli joskus melkein kuin mottoni: "Ring the bells that still can ring / Forget your perfect offering / There is a crack in everything / That's how the light gets in."

Tällä hetkellä olen kuunnellut paljon Aurin Night 13 -kappaletta.

Joskus kuuntelin Leonard Cohenia. Olen viime aikoina kuunnellut Mahleria ja Bruckneria. Brucknerillä jotenkin lumoavia sinfonioita. Mahlerilla mahtipontisia. Luin myös Mahlerin ja Brucknerin elämänkerrat. Ihan mielenkiintoisia oli.

Mahler oli myös syvästi kiinnostunut filosofiasta... 🙂

Minulle tulee usein juhannuksen tienoilla (nyt olen vähän etuajassa) rahisevien vanhojen levytysten villitys. Fyysisiä levyjä kun minulla ei ole, niin etsin sitä wanhanajan rahisevaa ja hurmaavalla tavalla epäpuhdasta soundia sitten Youtubesta tai Spotifysta.

Tällä hetkellä ihastuttaa tämä Jussi Björlingin laulama ihanan haaveileva Je crois entendre encore Les pêcheurs de perles -oopperasta ja normaalista musiikkimaustani täysin poikkeava Olavi Virran (!) Sinun silmiesi tähden.

Jälkimmäinen on niin juhannusmusiikkia (ja Suomi-Filmi tunnelmaa 😜) , etten sitä muulloin osaa kuunnella, vaikka Virran ääni on aivan upea.