Purjevene, voimia sinulle masennuspäivistä selviämiseksi.

Päivät ovat menneet aika nopsaan. Ollaan käyty kahdesti päivässä kylpylässä uimassa. Lisäksi tähän meidän lomapakettiin kuuluu peräti neljä ateriaa päivässä, joten ravintolan antimista on myös nautittu paljon. Lisäksi ollaan käyty ulkoilemassa lähimaastossa (Saimaa on niin kaunis) ja tänään käytiin ajelemassa keskustassa. Illat ollaan rauhoituttu hotellihuoneessa kukin omissa puuhissaan.

Luulen, että tämä hypomania tästä laantuu kuitenkin, jos saan vaan hyvät yöunet. Mielialat ovat itse asiassa sahanneet laidasta laitaan päivän aikana. Pelkään, että tämä syventää vielä entisestään masennusta ja edessä on vaikeita päiviä. Haluaisin jotenkin tästä miehelle mainita, mutta en löydä sanoja. Miksi tämä on minulle niin vaikeaa 17 yhteisen vuoden jälkeenkin?

Sain nukuttua hyvin, kahdeksan tuntia ilman herätyksiä. Olo ei tunnu enää hypomaaniselta. Mieliala on taas laskenut ja olo on väsynyt ja raskas. Laitoin miehelle eilen viestiä, missä mennään. Häneltä tuli kannustusviesti, mikä tuntui hyvältä. Minulla on tapana purkaa vaikeita tunteita häneen kiukuttelulla ja välinpitämättömyydellä , joten halusin varoittaa häntä.

Kissavanhus voi huonosti. Hänellä on virtsatieinfektio ja takajalat pettävät alta. Ne ikään kuin halvaantuvat hetkeksi. Hän nukkuu suurimman osan ajasta. Taitaa olla aika päästää hänestä irti. En tiedä, miten lapset pääsevät yli siitä. Enkä tiedä, miten minä onnistun olemaan heidän tukena.

Tunnistan tuon raskaamman aamun pitkien unien jälkeen. Hypoajan jälkeen mun mielen tasaa oikeat unet, fyysisesti väsyneenä uni tulee luonnollisemmin kuin päivien, joina en juuri liikkunut, jälkeen. Tuolle ei taida voida mitään. Elämä on näiden välimuotojen vuorottelua, hypoa /ei-mitään (=masennusta) tai (joskus onneksi tosi harvoin nykyään) maniamaista ajattelua. Omalla kohdalla tuo kolmas ei enää ole maniaa vaan voi olla maanisuutta, jonkun mielestä liikaa innostumista ja levottomuutta.

Luopuminen on vaikeaa. Minulla oli kaksi kissaa, jotka elivät tosi vanhoiksi. Mustan kohdalla jäin miettimään, olisi pitänyt hiukan aikaisemmin ymmärtää helpottaa elämäänsä. Lopulta olikin kutsuttava kotiin lääkäri tekemään tuo lopullinen nukutus. Valkoisen kissan kohdallakaan en vielä ehtinyt tuota toteuttaa, heräsin viimeisen aamunaan sen tultua sängyn viereen aamuneljältä herättämään. Hengitys oli korinaa, keuhkoihin oli kertynyt vettä. Päivystävälle ell soitin ja sain ajan ajan tunnin päähän.

Luopumiseen ei ymmärrä suostua eläimen kannalta 'hyvissä ajoissa'.

Eilinen oli ihan hyvä päivä siltä kantilta, etten juuri ahdistunut loppu viikosta. Onnistuin keskittymään hetkeen ja olla murehtimatta. Tavoittelen samaan tänään. Se vähentää kärsimystäni huomattavasti. Syy tähän kaikkeen on, että mies pitää lauantaina grillijuhlat kavereilleen niin kuin joka kesä. Lähden itse lasten kanssa Tallinnan risteilylle. Ensinnäkään en jaksa lähteä risteilylle ja toiseksi minua ahdistaa suunnattomasti, jos kotonamme on ihmisiä ja varsinkin, jos siellä juhlitaan. Minulla täytyy olla kontrolli kaikessa ja tämä on sellainen asia, joka ei ole minun käsissäni. En pysty vaikuttamaan, mitä kotona tapahtuu ja kontrollin menetys aiheuttaa kauhean ahdistuksen. Tällainen ahdistus jatkuu yleensä pitkälle seuraavaan viikkoon ennen kuin pääsen siitä yli. Minun pitäisi luottaa mieheeni, että kaikki menee hyvin, mutta en pysty.

Yritän nyt mennä eteenpäin päivä kerrallaan. Tai vaikka tunti kerrallaan, jos se on tarpeellista Kyllä minä tästäkin jotenkin selviän. Kyse on vain yhdestä viikonlopusta. Heti sunnuntaina asiat kotona ovat taas minun käsissäni ja hallinnassani.

Toivottavasti tälle kesälle ei ole enää montaa reissua ja retkeä tulossa. Toki perinteiset Lintsit, Korkeasaaret ja Suomenlinnat on vielä tulossa, mutta ne eivät ole vielä kalenterissa. Tytöt haluaisivat vielä mökille ja yksi sukulointi sovittiin alustavasti jo talvella. Pidän kuitenkin vähintään ensi viikon vapaana ohjelmasta ennen kuin alan suunnittelemaan yhtään mitään. Tai ehkä olisi syytä ottaa kaksi viikkoa vapaata itselleni. Aion lukea, piirtää ja kirjoittaa. Ellei sitten masennus heittäydy liian hankalaksi.

Toivon, ettei masennus valtaa alaa. Että saat toteuttaa ideoita ja tuottaa mielen kuvia. Että olisi kaikilla hyvä.

Ahdistaa. Yritän keskittyä tähän hetkeen enkä murehtimaan huomista, mutta se ei enää onnistu. Miten selviän tästä, kun joudun luovuttamaan ohjat miehelle? Kontrollifriikin pahin painajainen. Psykologin tutkimuksissa kontrollointini todettiin vaikeaksi tunne-elämän häiriöksi. Se johtuu perusturvallisuuden puutteesta. Kun homma on hallussani, tunnen oloni turvalliseksi. Kun homma karkaa käsistäni, reagoin ahdistuksella, paniikilla ja vihalla. Luotan usein vain itseeni.

Mies ei tajua, kuinka vaikeaa tämä on minulle. Toisaalta en ole kertonutkaan, koska hänellä käy ystäviä kylässä ehkä kaksi kertaa vuodessa eikä hän muutenkaan juokse kylillä toisin kuin minä. En halua omien ongelmieni estää hänen suunnitelmiaan. On pelkästään kohtuullista, että hänkin voi joskus kutsua ystäviään.

Otin lääkkeeni ajoissa ja kourallisen tarvittavia siinä toivossa, että nukahdan mahdollisimman pian. Toivon, että nukahdan ajoissa ennen kuin ehdin tehdä mitään tyhmää tai peruuttamatonta.

Eilinen ahdistus vähän helpotti, kun tuli muuta mietittävää. Piti lähteä käyttämään poikaa päivystyksessä. Toivottavasti terveyskeskus ei ole ruuhkautunut ja saamme ajan vielä terveyskeskuslääkärille maanantaina. On vähän huono äiti fiilis, kun en aiemmin hoitanut tätä asiaa. Nyt tilanne on eskaloitunut, ja pojalla on kipuja. Toisaalta hän kertoi asiasta vasta eilen, mutta minun tehtäväni olisi ollut tietää. Tämä saa minut miettimään, että meneekö minulta kaikki lasten ongelmat ohi, koska olen niin syvässä suossa itseni kanssa, että olen sokea kaikelle muulle.

Minulla on ihan hyvät fiilikset nyt tästä viikonlopusta. Huomion kiinnittyminen muihin asioihin auttoi. Kyllä minä tästä selviän. Tai ainakin sitä yritän hokea itselleni. Yritän olla murehtimatta asioita, joihin en voi vaikuttaa. Ensi viikolla on hoitajan aika. Odotan, että pääsen puhumaan tästä kesästä ja kaikesta ammattilaisen kanssa.

Kirjoitusprojekti etenee. Ei hirveän vauhdikkaasti tällä hetkellä, mutta yritän tehdä vähän jotain joka päivä. Pelkään, että inspiraationi häviää masennuksen jalkoihin. Ehkä olisi hyvä ottaa pari päivää etäisyyttä kirjoittamiseen. Olisi varmaan hyvä ottaa pari päivää etäisyyttä ihan kaikkeen.

Ei se päivä ihan nappiin mennyt. Itkin pari tuntia peiton alla piilossa pahaa oloa ja ahdistusta. Sitten tulivat itsemurha-ajatukset. Ensimmäisen kerran tämän masennuksen aikana. Kylläpä siinä kestikin. Itsetuhoisia ajatuksia ja tekoja on kyllä ollut, mutta ei varsinaisia itsemurha-ajatuksia. Aloin ajattelemaan, että olisi kaikkien kannalta parempi, jos kuolisin. Laivan kannelta mereen hyppääminen alkoi houkuttaa. Mutta sitten lapset eivät löytäisi minua eikä ruumistani varmaan koskaan löydettäisi, ellei se tarttuisi jonkun kalastusaluksen haaviin.

Itse asiassa pelkään nykyisin kuolemaa siinä missä pelkään, että tekisin jotain harkitsematonta ja peruuttamatonta hetken mielijohteesta. En ole päässyt yli siitä, kuinka nopeasti Isomummu viime elokuussa lähti täältä. Saimme tietää syövästä kaksi viikkoa ennen kuin hän kuoli. Kaikki tapahtui liian nopeasti ja olin osastolla enkä lasten ja miehen tukena. Olen koko vuoden nähnyt painajaisia syövästä ja kuolemasta. En ollut valmis käsittelemään niin suurta asiaa sen hetkisessä voinnissani ja siksi en pääse siitä yli.

Istun laivan käytävällä penkillä poikani kanssa. Istumme tässä lähinnä siksi, että netti toimii paremmin. Tytöt ovat suorittamassa muumi-suunnistusta. Tuntuu, että olemme päivässä lähentyneet pojan kanssa, kun hän uskalsi pyytää apua vaivaansa ja antoi minun hoitaa häntä. Tässä merta katsellessa on ihan hyvä olla. Tai no kyllä minua itkettää koko ajan, mutta olen liian väsynyt itkemään. Meri on niin kaunis. Aivan kuten elämä.

Hienoa, että selvisit laivaristeilystä kaikesta huolimatta! Etenkin huonovointisena on valtava urakka selviytyä sellaisesta lasten kanssa. Ainakin siitä voit olla tyytyväinen itseesi.

Kuolemanhalu on minullekin tuttu olotila. Voin kyllä hyvin ymmärtää, miten se voi liittyä mainitsemiisi grillijuhliin, jotka miehesi piti omien kaveriensa kanssa. Vaikka tapahtuma olisi kuinka normaalia ja ansaittua ja hyvä asia, silti siinä on mukana sekin, että jäät ulkopuoliseksi jostain. Jossain on ihmisiä, jotka juhlivat keskenään ja vielä sinun kodissasi. Sellainen asetelma tuottaisi ainakin minulle kuolemanhalun tuntemuksia, juuri tuollaisia, että sitä vaan lamaantuu ja makaa peiton alla pimeässä eikä jaksa mitään. Sitä voi kestää päiväkausia ja se voi välillä hetkittäin helpottaa pieneksi ajaksi.

En tiedä meneekö se sinulla samalla tavalla. Itse tapahtumassa ei tarvitse olla mitään pahaa tai väärää. Silti siinä voi olla sellaisia piirteitä, jotka saavat helposti aikaan asetelman, jossa jään ulkopuolelle. Välillä huomaan selvästi, mihin tapahtumaan kuolemanhalu tai masennus liittyy. Välillä en tajua yhtään, mistä se tuli. Minusta näyttää siltä, että tosi hyvin osasit liittää sen grillijuhliin jo paljon aiemmin (ei oikein jaksa tätä kesää kun on liikaa kaikkea tms.) ja lähempänä ajankohtaa vielä konkreettisemmin.

En vaan tiedä, miten tuollaisessa tilanteessa pitäisi edetä, kun on selvää, mihin kuolemanhaluinen olo liittyy. Sille ololle kun ei voi oikein tehdä mitään. Itsetuhoinen toiminta ei auta, se on selvää. Sille kuitenkin pitäisi löytää vaihtoehtoja, jotka auttavat. Luulen, että itsetuhoinen toiminta (esim. alkoholi tai lääkkeiden väärinkäyttö tai itsensä vahingoittaminen) jatkuu siksi, ettei vaihtoehtoista toimintaa ole. Se pitäisi keksiä ennen kuin tulee seuraava vastaava tilanne. Pelkkä tilanteen tunnistaminen ei auta. Eikä niitä tilanteita voi eliminoidakaan elämästä kokonaan. Niin kuin mainitsit, tarvitseehan mieskin jotakin omaa välillä. Eikä kaikkien tietynlaisia tunteita herättävien tilanteiden poistaminen auta yhtään siinä itse ongelmassa.

En tiedä mitä kuolemanhaluisessa ja masentuneessa tilassa voisi tehdä terveemmin mutta jotain pitäisi keksiä. Syyn tiedostaminen selvästi auttaa alkuun mutta se ei riitä. Jos kuolemanhaluista oloa jatkuu tarpeeksi pitkään, alan mennä kohti itsemurhaa. Jos se taas heilahtelee kovasti, en ehdi koskaan ajatuksia pidemmälle. Olen ihan sen tunteen armoilla.

Tässä mielessä kontrollointiyritykset vaikuttavat järkeviltä. Ehkä niihin tulisi suhtautua myötätuntoisesti, koska ne pyrkivät pelastamaan kammottavalta kuolemanhaluiselta ololta ja itsemurhaan ajautumiselta. Liian syvä ja pitkäkestoinen kuolemanhalutunnehan vie vääjäämättä kohti itsemurhaa. Kontrollointi pyrkii kirjaimellisesti pelastamaan hengen? Se on raskas ja huono keino monessa mielessä, mutta on se terveempää kuin itsensä vahingoittaminen minusta.

September kirjoitti:
....aanantaina. On vähän huono äiti fiilis, kun en aiemmin hoitanut tätä asiaa. Nyt tilanne on eskaloitunut, ja pojalla on kipuja. Toisaalta hän kertoi asiasta vasta eilen, mutta minun tehtäväni olisi ollut tietää.

 

Kuinka olisit voinut tietää? Suotta soimaat itseä äitinä. Kunnioitat lapsesi itsemääräämisoikeutta; hän näköjään tietää kuitenkin, että välität ja kokee niin turvalliseksi, että rohkeni jotenkin ilmaista kivustaan. Luottamuksenosoitus kun lapsi kertoo ongelmastaan.

 

Tämä saa minut miettimään, että meneekö minulta kaikki lasten ongelmat ohi, koska olen niin syvässä suossa itseni kanssa, että olen sokea kaikelle muulle.

Et näköjään niin tavoittamattomissa kuitenkaan.

 

 

.....Ehkä olisi hyvä ottaa pari päivää etäisyyttä kirjoittamiseen. Olisi varmaan hyvä ottaa pari päivää etäisyyttä ihan kaikkeen.

Etäisyyden ottaminen onkin helpompaa kuin läheisyyden. Etäisyyden.ottaminen on enemmän omassa vallassa. Läheisyyttä ei ole niin vaan otettavissa. Läheisyyteen kasvaa, tai sitten ei kykene siihen. Omien lasten osalta mietin yhä, miksi heistä niin aikaisin tuli niin aikuisia.

Vihdoin kotona. Ja vihdoin tarkoittaa, että vihdoin kalenteri on tyhjä. Vaikka vaan hetken aikaa, mutta juuri nyt ei tarvitse lähteä minnekään. Voin juoda kahvin terassin sohvalla (lempipaikka) ja istua siinä stressaamatta mitään.

Mies tuli hakemaan meidät satamasta eikä sotkukaan kotona ollut paha. Muutama tölkki ja astianpesukone täyttämättä. Tiedän, että stressasin ja ahdistuin turhaan, mutta ei se helpota tilannetta. Ahdistus onneksi hävisi, mutta minun on silti paha olla. Itkin automatkan äänettömästi jä näkymättömästi. En oikeastaan tiedä miksi. Ehkä siksi, että olen ajanut itseni uupumuksen partaalle.

En ole taaskaan syönyt koko päivänä mitään. Ruokin kyllä lapset, mutta en itseäni. Mikään ei maistu. Joka päivä sama juttu. Iltaisin syön mehujäitä, niistä saa edes vähän sokeria. Ne maistuvat, kun ovat kylmiä ja suussa nestemäisiä.

Tähän on nyt hyvä todeta, että en tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Tällä kertaa epätietoisuus tuntuu hyvältä.

Miksihän lyöt laimin omaa hyvinvoimistasi?

Masennuksessa tulee laiminlyötyä omaa hyvinvointia, kun ei jaksa huolehtia itsestään eikä oikeastaan kiinnosta huolehtia itsestään tai tuntuu, ettei ansaitse itsestään huolehtimista. Kai sekin on jotain epäsuoraa Itsetuhoisuutta, johon myönnän olevani syyllinen.

Sinussa vaikuttaa kuitenkin olevan selkeää arvoa itsestä jotenkin kuin kietoutuneena synkkyyteen? Osaat luoda läheisillesi hyvää elämää, mikä olisi vielä parempaa heille ja kanssaan omaa osaasi myös muistaen? Kai se on tätä 'äitisyndroomaa', vastuut kuin käsivarret itsen ympärillä sitovat muiden hyvinvoinnista välittämään, ja niin voimavarasi jaat muille oman itsen unohtaen? Itselle jää uupumus, unohdus, omaa mieltä mitätöivä mykkyys.

Tekee pahaa pojan puolesta. Kunpa hän olisi luottanut minuun enemmän ja kertonut aiemmin ongelmastaan. Kaikista pahinta olisi, jos hän jätti kertomatta sen takia, että minulla on niin paljon omiakin ongelmia. Hän pimitti tätä asiaa viikkoja ja kärsi yksin. En voi kysyä, koska en kestä vastausta oli se mikä hyvänsä.

Kävimme tänään yksityisellä lääkäriasemalla ja saimme avun ja tarvittavat lääkkeet vaivaan, mutta tie on pitkä ja kivikkoinen. Kuusi kuukautta menee ainakin. Kova isku nuorelle. Miten voisinkaan kohottaa hänen itsetuntoaan ja luottamusta, että tästä selvitään kyllä. Teen kaiken voitavani helpottaakseen hänen oloaan, vaikka ei se tee minusta parempaa äitiä vaan syyllisyydentuntoisen äidin.