En ole ehtinyt lukemaan perinpohjin kaikkia kuulumisiasi (enkä ehkä edes uskalla? ahdistuvaa sorttia kun olen), mutta piti pyörähtää sanonaan että ilahduin kun näin että olit taas kirjoittanut. Tervetuloa takaisin!

Vähän stressaavampi viikonloppu edessä. Oikeastaan koko kesä on ollut yhtä stressiä, mikä on altistanut masennukselle. Itse asiassa tämä kuvio on tuttu jo aiemmilta kesiltä. Tänä viikonloppuna juhlitaan molempien tyttärieni syntymäpäivää, ja olen asettanut omat tavoitteeni aivan liian korkealle terveydentilaani nähden. En mene ikinä sieltä, mistä aita on matalin. Olen vaativa ja perfektionisti enkä tahdo luopua arvoistani silloinkaan, kun olen heikko. Tai en halua, että mikään antaisi syytä olettaa, etten ole kunnossa. Vaikka eihän se väärin olisi.

Joka tapauksessa, tavoitteet on asetettu, eikä epäonnistuminen ole vaihtoehto. Jokainen äiti kai haluaa lapsillensa vain parasta. Onneksi hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Olen myös tarvittaessa tehokas. Pieni hermoromahdus tapahtui päivällä, mutta pääsin pahimman ahdistuksen yli ja saimme kuin saimmekin kaiken suunnitellun tehtyä. Onneksi lapset ovat jo niin isoja, että heistä on todella apua.

Pitäisi jotenkin päästä näistä vaativista luonteenpiirteistä eroon. Tai ei eroon, mutta pitäisi oppia myös tulkitsemaan omia voimavaroja realistisemmin. Minulla on tapana kaivaa itselleni syvempää kuoppaa sopimalla tapaamisia ja tekemisiä ihan kuin uskotellakseni, että kaikki on hyvin. No kyllä tästäkin viikonlopusta jotenkin selvitään. Sen jälkeen ehtii viikon levätä ennen kuin seuraava reissu lasten kanssa kutsuu. Jonne en ihan totta puhuakseni jaksaisi lähteä.

Kuulostaa, että olisit loman tarpeessa.

Kunpa löytäisit ajan sille vaikka pidättäytymällä lupauksista mihinkään suuntaan. Itselle ajan antaminen ei ole niin helppoa kuin miltä se kuulostaa.

Totta puhut, keskustelua, ettei ajan antaminen tai ottaminen itselle ole niin helppoa. Varsinkin, jos on tottunut aina jakamaan sitä aikaansa muille. Pari päivää sitten sanoin ystävälle suoraan, etten jaksa nyt lähteä Tallinnassa käymään. Voi kun osaisin sanoa ei toisenkin kerran.

Olen touhunnut tänään 12h putkeen istahtaen vain pari kertaa hengähtämään. Onneksi olen saanut vähän apua muulta perheeltä. Pääasiassa juhlajärjestelyjen vastuu on minulla. Tänään meinasi itku päästä, kun asiat eivät sujuneet niin kuin oli tarkoitus. Olen todella uupunut enkä jaksa vastoinkäymisiä. Kyllä näistä juhlista selvitään, mutta voi olla että itku pääsee kun kaikki vieraat ovat lähteneet. Kaiken lisäksi tuntuu, että kukaan ei arvosta mitä teen, vaan pitää itsestäänselvyytenä sitä, kuinka hienot juhlat loihdin. Ne eivät todellakaan synny kädenkäänteessä vaan pistän peliin kaiken jaksamisen ja stressinsietokyvyn.

Nyt yritän hetken rentoutua tv-sarjojen ja iltapalan merkeissä. Jätän kaikki murheet huomiselle.

Olen palaillut Tukinettiin vasta viime aikoina ja hetkittäin. Kevät meni sairaalassa. Niin somaattisella kuin psykiatrisella... Olin hengenvaarassa. Nyt vointi on vaihtelevaa. Fyysisesti voin jo aika hyvin. Mutta psyykkinen puoli heittelee, (kuten ennenkin).

Mielelläni kuulisin vielä, miten tyttäriesi syntymäpäivät menivät. En tiedä, mitä kirjoittaa. Kerrothan, mitä sinulle muutenkin kuuluu...

Tuo on aika monen äidin itku. Käytännön toimien suunnittelut ja toteutukset. Itse en osannut jakaa/organisoida tekemisiä ja lopulta näännyinkin. Nyt sen huomaa omien elämästä. En tiedä, mistä johtuu sinun kohdalla, omallani siitä etten ollut oppinut pitämään omasta arvostani kiinni. Tiedostamatta mitätöin itseä.  Ja siitäkin, että tilanne aviossa oli tukkeentunut, ei ollut voimia pitää itsestä huolta. Ja menin kai mistä aita matalin. Tekemällä itse kuvittelin pääseväni helpommalla. Tai vaan en jaksanut vaatia perheeltä osallistumista. Mutta jos aina vaatii vaan itseltä, 'langan pää' jää jatkossakin vain omiin käsiin.

En tiedä itsekään, miten sen tein, mutta teinpä kuitenkin. No enpä ole ennenkään epäonnistunut, vaikka tilanne on tuntunut toivottomalta. Kaikki valmistui ajoissa ja juhlat olivat menestys. Tein kyllä aivan tolkuttoman määrän työtä näiden juhlien eteen, paljon enemmän kuin tavallisesti. Mutta mikä parasta, synttäritytöt olivat onnellisia.

Huomenna vien tytöt shoppailemaan lahjakorteillaan, mutta muuten aion ottaa iisisti, yrittää rauhoittua ja kuulostella, missä nyt oikein mennään. Viikon päästä sitten on kuuden päivän kylpyläloma lasten kanssa. Lomalle lähden yksin kolmen lapsen kanssa, mies on töissä. Odotan sitä hetkeä, kun kalenterissa ei ole yhtään merkintää. Ikävä kyllä ehdin juhlissa sopia useat menot, kun en kehdannut kaikkien kuullen kieltäytyä. Ensimmäisen jo heti ensi viikolle. Kyllä kai sitä hetken vielä jaksaa eteenpäin. Äärirajoilla, mutta kuitenkin.

Minulla on vielä tyttären synttärien järjestäminen kesän aikana edessä. Se on joka vuosi kauhea ponnistus, joka on pakko jaksaa vaikkei jaksa. Inhoan juhlia ja erityisesti niiden järjestämistä, koska tavallisesta arjestakin selviytyminen on raskasta.

Vaikka kuinka yrittäisin karsia, on pakko saada aikaan jonkinlainen synttärikakku ja jotain muutakin tarjottavaa. Vaikka lähes kaiken ostaisi kaupasta, pitää mennä sinne kauppaan ja miettiä, mitä ostaa. Pitää päättää, keitä kutsutaan ja lähettää viestit. Jos juuri kukaan ei pääse, pitää miettiä uudelleen ja kutsua muita ihmisiä. Pitää yrittää hiukan laittaa kotia juhlakuntoon, vaikka yksinkertaisestikin. Sitten kun tästä kaikesta on selvitty, pitää vielä jaksaa itse juhlat läpi. Siivoaminen on sitten jo helpompaa, koska se ei vaadi mitään suunnitelmien tekemistä.

Tämä kaikki on ihan hirveää ja pakollista, jos on lapsi. Vain järjestelyjen sisällössä voi säästää voimia, mutta on tietyt perusasiat, jotka on vain pakko jaksaa. Lahjakin on mietittävä ja hankittava. Jos vielä lisäksi on vain vähän rahaa käytettävissä, homma muuttuu entistä raskaammaksi.

Kun on uupunut ja ahdistunut, mielikään ei toimi kunnolla eikä pysty tekemään järkeviä suunnitelmia. Siitä huolimatta on pakko saada koko rumba suunnitelmineen hoidettua tiettyyn aikarajaan mennessä.

Kaiken tuon lisäksi pitää ennen ja jälkeen juhlien jaksaa pyörittää normaalia arkea. Kunpa synttäreitä ei olisi koskaan keksitty. Vain joulu on tavallaan vielä pahempi.

Arjen sankareita olette! September ja Purjevene 😀🙂

Onneksi omat lapset eivät koskaan halunneet isoja juhlia, minimittakaavalla mentiin...  tämä on juuri naisen elämän vaikeimpia kohtia, organisointi eri vaiheineen mitä juhlimisiin tulee.... Kun täytin pyöreitä, oli tasan 2 vierasta, ex-mies uuden kumppaninsa kanssa... sekin vaan sattumalta satuin heitä näkemään ja pyysin kahville. (Eivät tainneet edes tulla tietämään olleensa 'juhlissa':)

En ole juonut yhtään päätökseni jälkeen, vaikka viime päivinä on kieltämättä tehnyt mieli. Se pelkkä maku kielellä saa rauhoittumaan. Eihän tässä tietysti ole montaa päivää mennyt, mutta kuitenkin, saavutus sekin. Välillä yritän keksiä tekosyitä, miksi voisin juoda yhden tai kaksi.

Pahimmillaan join yksin kotona sammumispisteeseen asti. Tätä tapahtui muutamia kertoja. Tavallisesti join 2-5 juomaa jopa viitenä iltana viikossa. Keksin kaikenlaisia tapoja piilotella juomista, koska häpesin niin paljon. Sitten oli parit kerrat, jolloin palkitsin itseni kaiken kestämisestä lähtemällä kaverin kanssa ulos. En pystynyt lopettamaan juomista, jonka seurauksena tapahtui asioita, joista en ole ylpeä ja jotka vain pahensivat masennusta.

En ole koskaan aikaisemmin juuri juonut kotona, enkä varsinkaan lasten edessä. Tähän masennusjaksoon on liittynyt vahvasti ahdistus, sen tähden kai aloin juomaan ja huomasin, että se auttoi rentoutumaan. Sitten siitä tuli tapa.

Alkoholinkäyttöni on aina ollut ongelmallista. Se on alusta asti ollut humalahakuista ja itsetuhoista. Se on vienyt minut putkaan, vatsahuuhteluun, ensiapuun yöksi ja yrittämään itsemurhaa. Ensikohtaamiset poliisin ja ensihoitajien kanssa tapahtuivat 18-vuotiaana.

Olen varma, että pystyn tähän. Vaikeinta tulee varmaan olemaan kieltäytyminen viinilasillisesta ystävän kanssa. Pitää osata perustella itsellensä, miksi ei voi sitä yhtä ottaa. En nyt sano, että minulla olisi missään vaiheessa näiden viikkojen aikana ollut ongelma, mutta itseni tuntien, minulla on ollut ongelmallinen suhde alkoholiin.

Ennen tätä olin miltei vuoden juomatta, joten sekin onnistuu kyllä. Palkitsen itseni viinilasillisella sitten, kuin vointini on tasapainoisempi ja pystyn kantamaan huonojen valintojeni seuraukset. Siihen asti minulla on toinen pahe - lääkkeiden väärinkäyttö. Se on kuitenkin pienempi paha, koska se on hallinnassa. Päivisin en juuri lääkkeitä syö ellen sitten tarpeeseen, ahdistus- tai paniikkikohtaukseen. Lähinnä käytän unen turvaamiseen ja unen tuomiseen. Rakastan sitä lääkkeiden tuomaa väsymystä, sitä kun murheet haihtuvat ja nukahtamista ilman alkoholin tuomaa pahaa oloa.

Oma lääkärini ei ole suostunut määräämään tarvittavia viime kesän yliannostusten jälkeen, mutta uusin vanhat reseptit terveyskeskuksessa hänen tietämättään. Ajattelin, että on hyvä olla vaihtoehtoja.

September, hieno juttu, että olet pystynyt pysymään päätöksessäsi! Se on varmasti haasteellista, jos olotilat vaihtelevat kovasti ja välillä tulee tosi huono päivä.

Kuulostaa myös tosi hienolta, että sinulla on useita ystäviä. Oletko koskaan miettinyt, voisiko heiltä suoraan pyytää tukea esimerkiksi kertomalla suoraan, että haluat nyt huolehtia itsestäsi ja olla ottamatta alkoholia? Siten he eivät ehdottaisikaan sitä, tai ehkä jopa itsekin ottaisivat alkoholitonta tukeakseen.

On kyllä varmasti vaikeaa tasapainoilla alkoholin ja lääkkeidenkäytön kanssa. Itselläni ei ole siitä omakohtaista kokemusta. Vaikka kaikenlaista muuta ongelmaa on, en ole koskaan jäänyt kiinni mihinkään aineisiin enkä käyttänyt niitä väärin, en tiedä miksi. Suvussa kyllä on näitä riippuvuuksia. Ehkä minussa jokin geeni sattuu olemaan toisin tässä kohtaa

Ruoka jossain määrin aiheuttaa väärää riippuvuutta siinä mielessä, etten aina syö nälkään, vaan välillä väsymykseen (piristyäkseni) tai tylsyyteen tai mielekkään tekemisen puutteeseen, masennukseen. Selvästi se korvaa jotain muuta, mikä puuttuu, ja yritän makeaa syömällä saada itselleni paremman olon. Tätä ilmiötä ei ollut silloin, kun voin vielä paremmin. Nyt olen joskus onnistunut jättämään makeat syömättä ja käpertynyt sohvalle lamaantuneena. Pahin olo on mennyt ohi tunnissa tai parissa, vaikka uni ei ole tullutkaan, ja sitten olen alkanut virkistyä itsestään. Aina se ei toimi. Joskus toimii.

Minulla tulee jotain turvallisuudentunnetta siitä, kun on kaapissa lääkkeitä, jotka tarvittaessa auttavat, jos tulee oikein huono olo.

September kirjoitti:
En ole.....

Pahoittelen eilistä viestiä, jota koetan nyt poistaa. Elämä ei ole niin pelkistettyä kuin välillä yrittäessään hallita omaansa voi erehtyä ajattelemaan. Ei ollut tarkoitus sormella osoittaa mitään näistä asioista, joista jaoit tähän; samanlaista kamppailua itselläkin on, ei helppoa elämää olekaan. Ehkä joku päivä tai viikkokin voi tuntua helpommalta, mutta pian paluu takaisin arkeen hankaluuksineen on edessä. Hattua nostan kaikille, jotka kykenevät niin täyteen äitiyteen, mihin itsen resurssit ei riittäneet.

Nämä tietotekniset kokeilut jätän tähän.

Kiitos viestistäsi, Purjevene. Minulla tosiaan on ystäviä ja läheisiä ihmisiä paljon ja he kaikki tietävät sairaudestani. Ajattelin juurikin näin, että kieltäydyn viinilasillisesta suoraan sitten, kun sellainen tilanne tulee. Uskallan myös kertoa heille syyt päätökseni taustalla.

Minäkin joskus ostan herkkuja kohottaakseni mielialaa. Tavallaan palkitsen niillä itseni, että olen selvinnyt vaikeasta päivästä. Kokeilin tammikuussa keto-dieettiä muutaman viikon ajan. Paino ei laskenut, mutta makeanhimo on ollut poissa siitä asti. Ruokahalukin häipyi maaliskuussa manian mukana eikä ole palannut. En pysty syömään mitään ennen päivällisaikaa, mutta illalla taas maistuu ruoka, joten herkkujen sijaan paistan usein esimerkiksi kasviksia ja fetaa uunissa. Silloin tällöin ostan karkkia tai suklaata, mutta en saa sokerista enää samoja kiksejä kuin ennen.

Alan pikkuhiljaa lämmetä kylpylälomalle, jonne lähden sunnuntaina lasten kanssa. Kyseessä on itse asiassa tuettu loma, joka minulle ja lapsille myönnettiin. En missään vaiheessa uskonut saavani lomatukea, mutta niin vain kävi. Hain vain ja ainoastaan mielenterveydellisistä syistä. Käytin perusteena tätä sairauttani ja sitä, kuinka vaikea viime vuosi oli perheellemme. Kuuden päivän täysihoitoloma kylpylässä kuulostaa aika hyvältä tässä tilanteessa. Ei kotitöitä eikä ruuanlaittoa. Ainut haaste on jaksaa lasten kanssa kylpylään joka päivä

Keskustelua, ei tarvitse pahoitella ollenkaan. Tässä ketjussa sana on vapaa eikä ketään tuomita siitä mitä sanoo tai jättää sanomatta. Totta, jokaisella on omat hankaluutensa elämässä. Minunkin pitäisi se muistaa, koska tässä aloittamassani ketjussa kirjoittaa muitakin.

Kiitos armahduksesta. Huonojen öiden sarja alkaa olla huipussaan, voimat sen mukaiset, olemattomat. Voimia sulle sunnuntaihin... onneksi lasten kanssa molemminsuuntaista energian virtaus; tuovat iloa elämään vaikka vievätkin sitä. Toivon mukaan sulle aukeaa hetki jos toinenkin nauttia kylpylän löylyistä tai onko ne poreet jotka virkistävät sinua?