Kaksisuuntaista menoa
Perustan nyt oman foorumin omille jutuilleni. En aio esitellä itseäni mitenkään. Aion kirjoittaa just siitä mistä huvittaa. Lue tai ohita, jos ei kiinnosta. Saa myös kysyä ja osallistua.
Pari kuukauttahan mulla meni oikein mukavasti edellisen osaston jälkeen. Nyt kuitenkin tuntuu, että olen taas syöksykierteessä pohjalle. No, tätähän tää kaksisuuntaisen elämä on.
Hei Purjevene..
...jotain tuonsuuntaista olen huomannut hiilareista (sokereista)... nyt on huono aika mun nyt yrittää ruokaremonttia, varsinkaan tän jylläävän flunssan takia mutt muutenkin koko alkuvuosi mennyt sika mauttomasti, ei ole oikein haluttanut mitään syödä. Syömistapamuutokseen kai kuitenki tähdättävä...
Nuo unet... Kun olen liikkunut päivän aikana, eli käyttänyt lihaksistoa ja kehoa, mitä enemmän, sitä syvemmin nukkunut. Onko sulla sama? Oletko huomannut vaikutuksia uneen? Toinen, mikä saa miltei välittömästi väsyn vaikutuksen, alkaessa lukea kirjaa johon ei ole päässy sisälle, parin luvun luvun jälkeen alkaa välittömästi uuvuttaa....
Minulla on taas unettomuusvaihe menossa. En saa nukahdettua illalla, ja kun lopulta nukahdan, nukun vain joitain tunteja, minkä jälkeen valvon taas. Tuntuu tosi epätoivoiselta, kun tämä taas alkoi. En tiedä, mistä se tulee.
Minulla liikunta ei harmi kyllä mitenkään vaikuta uneen, ei liikkuminen eikä liikunnan puute. Eikä oikein mikään muukaan. En ole huomannut millään mitään yhteyttä unettomuuden ilmaantumiseen tai tosiaalta parempaan uneen. Valvominen vain tulee kuin automaatilla sitten, kun tulee. Sitä kestää aikansa, minkä jälkeen se vaihtuu yleensä masennukseksi.
Myöskään psykologien ehdottamat ulkoiset keinot (makuuhuone viileäksi, pimeäksi, ei saa katsoa ruutua ennen nukkumaanmenoa, syömisen ajoittaminen ja ruuan laatu jne.) eivät auta mitään. Toisaalta toisinkaan tekemisellä ei vaikuta olevan merkitystä. Olen joskus kokeillut. Joskus nukun pitkät unet, vaikka olisin katsonut ruutua ihan nukkumaanmenoon asti tai syönyt liikaa juuri ennen nukkumaanmenoa. Useimmiten silti noudatan noita neuvoja, mutta harmi kyllä ne eivät millään tavalla korreloi unen tai unettomuuden kanssa.
Tästä olen päätellyt, että unella ja unettomuudellani on jokin muu vaikuttava syy. Epäilen jotain hormonaalista tai muuta "kemiallista" tai psyykkistä syytä.
Se tuntuu siltä kuin sisälläni jokin automaatti vaihtelisi hyväunista ja huonounista tilaa satunnaisesti. Pääosin vallalla on huonouninen tila, mutta ajoittain se romahtaa tosi ongelmaiseksi.
Nyt se on kääntynyt masennukseksi.
Pakotin äsken itseni ulos kävelylle. Reilun puoli tuntia kävelin. Siitä kuolemanhalu voimistui ja masennus tuntuu nyt entistä uuvuttavammalta. Tiesin, että näin melkein aina käy, mutta toisaalta välillä yritän väkisin, kun ajattelen, että fyysisen kunnon kannalta olisi hyvä liikkua välillä edes vähän. Psyykkisesti se vaan tekee niin pahaa melkein joka kerta. En osaa arvioida, mikä on pienempi paha. Eikä sillä tunnu nyt olevan niin väliäkään.
Elämä näyttää uuvuttavalta sarjalta pakottautumista ja päämäärätöntä kidutusta, ajelehtimista. Mikään ei tuota mielihyvää, eikä tulevaisuudessa ole odotettavissa muuta kuin lisää vaikeuksia ja väkisin pakottautumista niihin asioihin, jotka on välttämättä tehtävä. Miksi teen niitä. Miksen ole jo kuollut.
Tämä on masennustila, johon ei auta mikään. Jos voisin vaan käpertyä sohvalle ja olla lähtemättä mihinkään monta päivää, ehkä se voisi auttaa.
September, mitä sinulle kuuluu? Oletko vielä linjoilla?
September kirjoitti:
Hei,Kiitos vastauksesta, nimimerkki keskustelua.
"Pääsin keskimmäisen tyttäreni kanssa perheneuvolan järjestämään vertaistukiryhmään. Ryhmä on tarkoitettu mielenterveyden ongelmista kärsiville vanhemmille ja heidän lapsilleen. Kävin saman ryhmän viime keväänä nuorimman tyttäreni kanssa ja siitä oli hänelle paljon hyötyä. Osastolla ollessa sosiaalityöntekijä vinkkasi uuden ryhmän alkamisesta minulle ja päätin hakea mukaan uudestaan. Alkuhaastattelut ovat jo parin viikon päästä.
Hyvää viikonloppua kaikille."
Ymmärrettävästi perhe ajaa edelle ainakin jos selvittämisiä tehtävä. Jos väliin ei jäänyt yhtään viestiä, olet viimeksi krjoittanut tänne kohta pari kk sitten. Mutta nou hätä, tähänkin ketjuun tiensä löytäneet, tuskin katoaa ja haluaa myös sinua kannustaa... Tuolla mitä olet maininnut aiemmassa viestissä harhojen haihtumisesta lääkityksen myötä, samoin kokenut minäkin. Jotkut jopa onnistuneet lääkityksestä vähin erin luopumaankin elämän tilanteen tasapainotuttua. Sitä itsekin kokeillut, mutta valinnut balanssimman elämän ja lääkettä niin minimaalisti kuin voi. Aivan irti halua oisi, mutta geeneilleen tuskin mitään mahtaa. Että näin, kevättä mennään eteenpäin. Voimia!
🌔
Hei, pitkästä aikaa!
En oikeastaan muista tarkalleen, miksi lähdin. Kyllästyin kai kirjoittamaan, kun totesin, ettei se auta minua. Toki vertaistuki on hyödyllistä, mutta ongelmani ovat paljon suurempia. Kirjoitan nyt kuulumisiani, tästä voi tulla pitkä viesti. Kiitos, jos jaksoit lukea.
Joulukuun hypomanian jälkeen olo tasoittui jopa neljäksi kuukaudeksi. Elo ei siltikään ollut helppoa. Oli psykologin tutkimukset (kirjoitan niistä myöhemmin), piti opetella elämään tervettä arkea ja kuntoutua masennuksesta sekä palauttaa toimintakykyä ja samaan aikaan piinasi eksistentiaalinen kriisi. Olin aivan hukassa itseni kanssa.
Maaliskuussa se sitten iski. Hypomania. Pahimmilta ylilyönneiltä vältyttiin. Keskityin lähinnä urheilemaan (saatoin käydä kolme kertaa päivässä lenkillä) ja siivoamaan kotia. Lenkkeilin yli 70km viikossa. Samaan aikaan olin todella ärtynyt ja jopa aggressiivinen. Kaikki viha kohdistui mieheeni, joka joutui kestämään aika lailla. Tulin myös erittäin vainoharhaiseksi ja katkaisin välit perheen, ystävien ja sukulaisten kanssa. En vastannut kenenkään viesteihin viikkoihin, koska luulin, että kaikki tahtovat vain pahaa minulle. Lopetin myös sosiaalisen median käytön, koska en halunnut jättää mitään merkkejä itsestäni, jotta minua ei voitaisi sitä kautta seurata.
Hypomania laantui itsestään, vaikka muutoksia lääkitykseenkin tehtiin. Aloitin palauttamaan yhteydenpitoa läheisiini. Ärtyneisyys jatkui edelleen, mikä johtikin konfliktitilanteeseen miehen kanssa, kun hän sai tarpeekseen. Osaltani tämä johti viiltelyyn, vaikka edellisestä kerrasta oli jo puoli vuotta.
Masennus iski toukokuun aikana ja on kestänyt nyt kuutisen viikkoa. Vaihtelua päivien välillä on paljon. Välillä olen täysin toimintakyvytön, välillä on helpompia päiviä. Olen lääkinnyt masennustani ja etenkin ahdistusta alkoholilla ja lääkkeillä. Alkoholia on kulunut todella paljon, mutta en jaksa välittää. Uskon, että selviän heinäkuun puoleen väliin, mutta sen jälkeen en ehkä enää jaksa. Ohjelmaa on ollut ja on tulossa todella paljon. On pitänyt jaksaa tsempata enemmän kuin olisi oikeasti jaksanut.
Mikään ei siis ole muuttunut. Sairaus ei edelleenkään ole hallinnassa, vaikka pieni tasainen jakso olikin. En koe sitä merkittävänä, koska sitä leimasi kuitenkin niin monet vaikeudet. Lääkkeet eivät edelleenkään auta. Tällä hetkellä ei mene masennuslääkettä hypomania vaaran vuoksi. Lääkärikin on vaihtunut välissä. Hänellä on hyvin erilainen lähestymistapa, mutta hyvässä mielessä.
Sellaista kuuluu mulle, entä sulle?
- September
- Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 10 kuukautta sitten. Syy: Lisäys
Hei September! Mukava kuulla sinusta! Ikävää, ettei sairautta ole saatu hallintaan. Se on varmasti hirveän raskasta.
❤
Keneltäköhän kysyt? Saat kaiketi usean vastauksen nyt peräperää...
Lyhyesti kerron omasta ajasta sitten viime kirjoitusten tässä. Sanot, ettei bipolaarisuus ole sulla hallinnassa.
Hiukan päinnvastoin omassa elämässä mennyt. Vuosi sitten lääkärin kanssa sovitusti aloin kokeilla lääkkeen pudottamista. Neuvoi 4 kk välein olevan sopiva tahti vähentää litiumia 1/2 tbl, thryroxin jätettiin kokonaan kokeilumielessä toukokuun alussa suunnilleen. (Kyseenalaistin lääkityksen tarpeen.)
Ehdin pudottaa pariin otteeseen puolikkaan ja oltiin lokakuussa. Alkoi tuntua masennus normaalia herkemmin nousevan. Labrat paljasti kilpirauhasarvojen heittäneen häränpyllyä, lokakuussa palasin takaisin thyroxinin käyttöön. Palautin takaisin myös puolikkaan litiumia., jolla annoksella on mennyt tähän asti. Alavireistä oloa on herkästi, mutta ei suuremmin masenna. Tyttären kummin kuolema vuoden sisään oli kyllä aika masentava tapahtuma. Pikkuveljeni oli hänen sylikummi, mutta kuollut nuorena muutama vuosikymmen aiemmin.
Tämä kevät oli aluksi (korona) lomalta tuntuva, mutta näinä aikoina alkaa tilillä tuntua. Pitäisi löytää töitä, edes niitä.muutamia keikkapäiviä/iltoja. Työhakemuksia en ole turhautuneena jaksanut tehdä, ikää liikaa edes haastatteluihin. Tänään pitkästä aikaa tein tosin yhden hakemuksen, mikä muuten taisikin olla kokopäiväinen, jonka kanssa olisi tekeminen. Osa-aikaisia töitä voin tehdä, satunnaisesti vain yksittäisiä kokopäiväisiä vuoroja. Ehkä vedän sen pois. Kahdesti työelämässä uupumuksen kokeneena en halua asettaa itseä liian haastaviin tilanteisiin.
Kukaan työelämässä ei tiedä tästä sairaudesta, työterveyshuoltoa en ole käyttänyt koska häpeä/pelko estänyt. Ja olen huolehtinut jaksamisestani. Mitään ylilyöntejä ei ole ollut liki pariin vuosikymmeneen.
Koen tämän olevan hallinnassa. Ainoa haaste on tuo häpeästä pääseminen, uhkan suhteen valppaudesta tuskin koskaan.pääsen irti. Sen vuoksi elämä ehkä kapeutunutta verrattuna ns. normaaleihin ihmisiin. Ja ikä alkaa tulla jo vastaan jaksaakseni massatapahtumia.
Hyvä kuulla sinusta September!
Sitä tämä elämä on, vastamäkeä ja aallokkoa. Taistelua valon ja varjojen maailmassa.
Voimaannuttavaa kesää toivotan.
Olen ollut vuoden koulussa, hyvällä menestyksellä, ajoittaista väsymistä olen potenut välillä, saanut sairauslomaa. Nyt olen kesälomalla.
Mukava kuulla sinusta 🙂 hyvä että oot selvinny vaikka on ollu vastoinkäymisiä..
September kirjoitti:
Hei, pitkästä aikaa! En oikeastaan muista tarkalleen, miksi lähdin. Kyllästyin kai kirjoittamaan, kun totesin, ettei se auta minua. Toki vertaistuki on hyödyllistä, mutta ongelmani ovat paljon suurempia. Kirjoitan nyt kuulumisiani, tästä voi tulla pitkä viesti. Kiitos, jos jaksoit lukea.Joulukuun hypomanian jälkeen olo tasoittui jopa neljäksi kuukaudeksi. Elo ei siltikään ollut helppoa. Oli psykologin tutkimukset (kirjoitan niistä myöhemmin), piti opetella elämään tervettä arkea ja kuntoutua masennuksesta sekä palauttaa toimintakykyä ja samaan aikaan piinasi eksistentiaalinen kriisi. Olin aivan hukassa itseni kanssa.
Ei ihme! Aikamoinen rumba käynnissä samaan aikaan!
Maaliskuussa se sitten iski. Hypomania. Pahimmilta ylilyönneiltä vältyttiin. Keskityin lähinnä urheilemaan (saatoin käydä kolme kertaa päivässä lenkillä) ja siivoamaan kotia. Lenkkeilin yli 70km viikossa.
Vaatimukset sisältäpäin tosi huipussaan.
Samaan aikaan olin todella ärtynyt ja jopa aggressiivinen. Kaikki viha kohdistui mieheeni, joka joutui kestämään aika lailla.
Rankkaa!
Tulin myös erittäin vainoharhaiseksi ja katkaisin välit perheen, ystävien ja sukulaisten kanssa. En vastannut kenenkään viesteihin viikkoihin, koska luulin, että kaikki tahtovat vain pahaa minulle. Lopetin myös sosiaalisen median käytön, koska en halunnut jättää mitään merkkejä itsestäni, jotta minua ei voitaisi sitä kautta seurata.
Tuo välien katkominen tai niiden jäädytys, kai aika monelle ominaista. Syy tuohon harhan aikaan pelko tai kiukku, mistä nouseekaan? Pettymyksestä, pettymyksien kasautumisesta? Epäluottamuksesta itseen? jnkn vanhan kertautumisesta? Väsymyksestä?
Hypomania laantui itsestään, vaikka muutoksia lääkitykseenkin tehtiin.
Lääke nopeuttaa palautumista huonoa aikaa edeltävään tilaan.
Aloitin palauttamaan yhteydenpitoa läheisiini. Ärtyneisyys jatkui edelleen, mikä johtikin konfliktitilanteeseen miehen kanssa, kun hän sai tarpeekseen. Osaltani tämä johti viiltelyyn, vaikka edellisestä kerrasta oli jo puoli vuotta.
Voiko tästä tavasta luopua? Olet arvokas ihmisenä, sellaisenasi!
Masennus iski toukokuun aikana ja on kestänyt nyt kuutisen viikkoa. Vaihtelua päivien välillä on paljon. Välillä olen täysin toimintakyvytön, välillä on helpompia päiviä. Olen lääkinnyt masennustani ja etenkin ahdistusta alkoholilla ja lääkkeillä. Alkoholia on kulunut todella paljon, mutta en jaksa välittää.
Alkoholi on kuin syventäisit haavoja sisälläs. Vedestä on enemmän tehoja! (Uuden tavan paikka?) Ajatukset kirkastuvat.... vaikka sinusta kyseenollen ongelma enemmän tunnepuolella kuin ajattelemisen.
Uskon, että selviän heinäkuun puoleen väliin, mutta sen jälkeen en ehkä enää jaksa. Ohjelmaa on ollut ja on tulossa todella paljon. On pitänyt jaksaa tsempata enemmän kuin olisi oikeasti jaksanut.
Mikään ei siis ole muuttunut. Sairaus ei edelleenkään ole hallinnassa, vaikka pieni tasainen jakso olikin. En koe sitä merkittävänä, koska sitä leimasi kuitenkin niin monet vaikeudet. Lääkkeet eivät edelleenkään auta.
Ei ole helppoa tasapainottaa elämää, jos lääkepuolta kokeillaan ja usein vaihdetaan. Alkoholi sotkee aivojen kemian.
Tällä hetkellä ei mene masennuslääkettä hypomania vaaran vuoksi. Lääkärikin on vaihtunut välissä. Hänellä on hyvin erilainen lähestymistapa, mutta hyvässä mielessä.
Tämä aika on hankalaa. Koronan aiheuttamia muutoksia monenlaisia. Joskus lääkärin vaihtuminen voi ollakin hyvä asia. Pääasia, kun saa apua johon voi luottaa ja varsinkin mikä vahvistaa omaakin luottamusta tapoihinsa elää.
Voimia sulle! Sinä selviät kaikesta vielä 👍🌿🌱
- September
<ul id="bbp-topic-revision-log-301535" class="bbp-topic-revision-log">
<li id="bbp-topic-revision-log-301535-item-301538" class="bbp-topic-revision-log-item">Muokattu kirjoittajan toimesta 1 päivä, 19 tuntia sitten. Syy: Lisäys
Kirjoitin pitkän tekstin alkoholinkäytöstä, mutta se katosi jonnekin bittiavaruuteen. Turhauttavaa!
Joten lyhyesti: nyt tuli stoppi alkoholinkäytölle.
Piti vielä sanoa nöyrimmät kiitokset kaikille, jotka minulle kirjoittivat. Oli mukava kuulla myös teistä!
Kuulostaa terveeltä ajatukselta alkoholin suhteen, September! Jos jaksat vielä jotakin kirjoittaa alkoholiin liittyvistä mietteistäsi, jotka joutuivat hukkaan, olisi tosi mielenkiintoista kuulla niistä.