Jaksanko vielä? Miksi pitäisi?
En tiedä miten aloittaa tämä monologiketju. Olkoon se henkilökohtainen masennuspäiväkirjani, jos vaikka joku kirjoittaisi ystävällisen neuvon tai lohdutuksen sanan. En tiedä, jaksanko kirjoittaa tätä ketjua mutta katsotaan. Elämässäni on niin paljon vastoinkäymisiä, etten jaksa kirjoittaa niistä. Sittenkään ne eivät ole mitään verrattuna niihin ihmiskohtaloihin, joita olen lukenut joistakin ketjuista ja mitä olen nähnyt elämäni varrella. Minä alan pikkuhiljaa luovuttamaan, en jaksa elää enkä ajatella. Dissosiaatio… kaikki limittyy ja katoaa. Enää edes ei tule niitä fiiliksiä joissa kaikki loksahti paikoilleen ja masennus syntyi äärimmäisestä tietoisuuden kokemisesta. Yksinäisyys, täysi yksinäisyys, hylätyksi tuleminen, sivullisuus, toiseus, merkityksettömyys. Edes lääkärit ei välitä. Näitä minun sanojani vastaavia viestejä lienee Tukinetin keskustelut täynnä. Minulla vaan ei ole voimia kirjoittaa, en jaksa sanoa… Jaksoin kirjoittaa edes näin paljon.
Kuulostaa siltä että tulet toimeen itsesi kanssa hyvin yksinäsi, toivon hyvää jatkoa, älä anna sen masisksen tuntua kovin vastenmieliseltä.
Kiitos Sääli, olet oikeassa että alan tulla toimeen yksinäisenä mutta eihän se ole hyvä juttu. Luopuminen.
Eieiei kirjoitti:
Kiitos Sääli, olet oikeassa että alan tulla toimeen yksinäisenä mutta eihän se ole hyvä juttu. Luopuminen.
Hmm, oletko varma? Irti päästäminen on taito jota monessa meditaatioperinteessä yritetään harjoitella. Ajatuksena näissä harjoitteissa se, että kärsimys usein pahenee jos siihen liittyy takertumista (esim. ajatukseen, että itsen pitäisi olla iloisempi, aktiivisempi tai sosiaalisempi). Se että kuvittelee miten elämän pitäisi mennä ja jatkuvasti vertaa itseään siihen on toimiva tapa tulla onnettomaksi.
Se että tulee toimeen myös yksikseen ei tietenkään tarkoita sitä etteikö toisien seurasta voisi (ja kannattaisi) nauttia silloin kun siihen on mahdollisuus.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: Typo
Hei Eieiei. En tarkoittanut että sinun olisi nyt pärjättävä yksinäisenä. On hyväksyttävää pitää yhteyttä muihin, mutta älä ripustaudu muiden varaan, vaan tule toimeen muiden kanssa. En halua mitenkään loukata sinun tunteitasi, koska välitän mielipiteistäsi, ja olen mukavuuden haluinen, mutten ole sitä mieltä ettet pidä etäisyyttä aivan niin tärkeänä kun on kyse sinun yksityisyydestäsi ja yksinäisyydestäsi kuin annat ymmärtää. Olen vain arvostanut sinunkin mielipiteitäsi enemmän kuin monien muiden mielipiteitä.
Hyviä huomioita Soroppi, onhan tämä jotenkin kimuranttia. Tulee mieleen että masennus on jonkinlaista meditaatiota, niin karmealta ja loukkaavaltakin kuin se kuulostaa.
Eieiei kirjoitti:
Hyviä huomioita Soroppi, onhan tämä jotenkin kimuranttia. Tulee mieleen että masennus on jonkinlaista meditaatiota, niin karmealta ja loukkaavaltakin kuin se kuulostaa.
Huomenta 🙂 Mielestäni väitteesi ei pidä ollenkaan paikkaansa, mutta saathan sinä niinkin ajatella jos haluat.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: muoks
Luopuminen addiktiivisesta suhtautumisesta toiseen ihmiseen on minusta hyvä asia. Mikä on addiktiivista. En osaa määritellä. Ehkä sitä on pakonomainen toisen ihmisen ajatteleminen ja ajatusrakennelma, että tarvitsen jonkun tietyn ihmisen, jotta voisin olla onnellinen.
Jos on masentunut, ei pysty olemaan onnellinen ylipäätään. Masennus vaan on sellaista. Se vie kaiken ilon ja mielenkiinnon.
Masentunut olo on minullakin. Mistään ei saa kiinni eikä oikein mikään herätä yhtään kiinnostusta.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: -
Masennus on kuin autiomaa. Toivo keitaalle elävänä pääsemisestä, ylipäänsä tietoisuus keitaan olemassaolosta antaa voimaa severan että jaksaa kärsiä. Lopulta luopuu toivosta koskaan päästä keitaaseen ja antautuu nääntymiselle ja voimattomuudelle, tuska tainnuttaa uneen. Jonain päivänä ikuiseen uneen.
Hei. Eieiei. En tiedä mitä sanoisin sinulle.
Heippa Pikemiten. Sanoit jo. Sanoit hei. Sekin on ihan riittävä. Kiitos. Kiitos välittämisestä.
Kuljen omaa rataani, minä, Ulkonainen61. Tervehdys!
Olen ollut monessa mukana, mutta tosiaan tuo oma raideleveys..., se ei oikein käy yksi yhteen minkään kanssa. Pois lähteminen on ollut ehkäpä mieluisin harrastukseni. Sillä kun kiskot kolisevat ja värisevät lähistöllä, minä otaksun, että vaikka ne veisivät jonnekin "etelään", niin ne kumminkin kaareutuvat. Enkä minä käytä kuin suoria viivoja matkallani.
Suoraviivain... merkitsee sitä, että etenen elon matkallani aina yksikseni. Ja vaikka en olisi yksin. Saati että kokisin olevani yksinäinen (koska sillekin voi tulla osittain immuuniksi).
Hassultakin se tuntuu, että sitä haluaa pois, vaikka lähdön määränpäätä ei näy. Jospa ilmaantuukin hirveän epämukavan kyydin tarjoava lähtökiito suoraan meikäläiselle. Ja varmemman vakuudeksi näytetään nippu menosuuntaan tekemiäni tilauksia. Ehkäpä silloin tajuan, miten paljon hukkasin ja kuinka vähän piittasin. Koska halusin vain pois, muualle, jonnekin.
Sitä halusin edellä kertoa, että ulkonaisuus on kuin pientä elämää ison elämän vierellä. Ja kyllä: arastelua, pelkäämistä, kammoksumista ja välttelyä. Vaiko sittenkin joulupallon silmäilyä? Jonkinmoista hallinnan tuntua ja vaikka en nostattaisikaan tuota lumipöllyä sisälläni.
- Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: kirjoitusvirhe sanassa "näytettään"
Hyvää päivää Ulkonainen. Anteeksi mutta en ymmärrä viestiäsi. Mitä yrität sanoa? Olen masennuspotilas ja mielelläni kuulisin miten tässä jaksaisi eteenpäin.
Eieiei kirjoitti:
Masennus on kuin autiomaa. Toivo keitaalle elävänä pääsemisestä, ylipäänsä tietoisuus keitaan olemassaolosta antaa voimaa severan että jaksaa kärsiä. Lopulta luopuu toivosta koskaan päästä keitaaseen ja antautuu nääntymiselle ja voimattomuudelle, tuska tainnuttaa uneen. Jonain päivänä ikuiseen uneen.
Montako kertaa olet päässyt keittaalle tämän masennuksen kanssa? Ja alkaako uusi masennus siitä kun on päässyt keitaalle toviksi?
Ulkonainen61 kirjoitti:
Kuljen omaa rataani, minä, Ulkonainen61. Tervehdys!Olen ollut monessa mukana, mutta tosiaan tuo oma raideleveys..., se ei oikein käy yksi yhteen minkään kanssa. Pois lähteminen on ollut ehkäpä mieluisin harrastukseni. Sillä kun kiskot kolisevat ja värisevät lähistöllä, minä otaksun, että vaikka ne veisivät jonnekin "etelään", niin ne kumminkin kaareutuvat. Enkä minä käytä kuin suoria viivoja matkallani.
Suoraviivain... merkitsee sitä, että etenen elon matkallani aina yksikseni. Ja vaikka en olisi yksin. Saati että kokisin olevani yksinäinen (koska sillekin voi tulla osittain immuuniksi).
Hassultakin se tuntuu, että sitä haluaa pois, vaikka lähdön määränpäätä ei näy. Jospa ilmaantuukin hirveän epämukavan kyydin tarjoava lähtökiito suoraan meikäläiselle. Ja varmemman vakuudeksi näytetään nippu menosuuntaan tekemiäni tilauksia. Ehkäpä silloin tajuan, miten paljon hukkasin ja kuinka vähän piittasin. Koska halusin vain pois, muualle, jonnekin.
Sitä halusin edellä kertoa, että ulkonaisuus on kuin pientä elämää ison elämän vierellä. Ja kyllä: arastelua, pelkäämistä, kammoksumista ja välttelyä. Vaiko sittenkin joulupallon silmäilyä? Jonkinmoista hallinnan tuntua ja vaikka en nostattaisikaan tuota lumipöllyä sisälläni.
<ul id="bbp-topic-revision-log-394950" class="bbp-topic-revision-log">
<li id="bbp-topic-revision-log-394950-item-394951" class="bbp-topic-revision-log-item">Muokattu kirjoittajan toimesta 2 päivää, 1 tunti sitten. Syy: kirjoitusvirhe sanassa "näytettään"
Vertauksia? Tarkennatko vähän, kiitos!
Hyvin harvoin olen saavuttanut onnen elämässäni. Yleensä se on ohimenevä ja niin ollen kangastusta. Tai sitten se osoittautui valheeksi ja niin muodoin myös kangastusta. Sitten onnellisuutta alkaa pelätä em. syistä johtuen, jolloin onnellisuutta ei tule tai se tuntuu kangastukselta. Lopulta kaikki tuntuu kangastukselta, myös unissa harhailu. En muista elämääni kunnolla, masennus heikentää kognitiota ja emootioita. Sitä vaan valuu ajassa eteenpäin jonnekin eikä tunne menevänsä minnekään, tai oikeastaan taantuu kognitiivisesti ja emotionaalisesti. Tämä vastaukseni lienee täysin tyypillinen ilman mitään erikoista. Tyypillinen masentuneen elämäntilanne.