Tyars kirjoitti 19.11.2016 15:11

Mies37, on hyvä, että kirjoitat tänne. Tänne voi purkaa tuntojaan ja saada vertaistukea. Mutta ei tämä riitä yksistään. Jos sulta tuntuu tuolta, täytyy sun ehdottomasti saada apua! Vaikka se tuntuisi alkuun vaikealta, niin hae apua. Ehdottoman tärkeää. Vaikka nyt tuntuisi synkältä, niin täälläkin on paljon ihmisiä, joilla on sitten kuitenkin elämä alkanut voittaa. Aikaa siihen voi mennä, mutta pikkuhiljaa.

Mä olen paljon miettinyt mun itsetuhoajatuksia nyt viime aikoina. Mä häpeän niitä, vaikka olen itse sitä mieltä, etten mä mitään niille voinut. En tiedä, miksi tuntuu, että niitä pitää hävetä. Nehän kuuluu tähän masennukseen, ei ne ole harvinaisia. Onkohan muilla sama? Ehkä eniten hävettää se, että mä valmistelinkin sitä, useammallakin tavalla, tein mm. testamentinkin. Näistä mun suunnitelmista ja valmisteluista tietää työterveyspsykologi ja mun terapeutti ja siinäkin on jo liikaa ihmisiä. Mua haittaa hirveästi se, etten mä saanut puhuttua mun työpsykologin kanssa siitä, miksi se oli mulle niin ankara ja vihainenkin mun itsemurhasuunnitelmista. Tai ainakin siitä sai sellaisen käsityksen. Siitä jäi niin paha mieli, hävetti entistä enemmän. Mutta en saanut kysyttyä siitä, koska en sen kerran jälkeen halunnut puhua enää koko aiheesta.

Mä olen edelleen järkyttynytkin siitä, että mulle tuli niitä itsemurha-ajatuksia. Musta on tosi omituista, että itsemurha-ajatukset voi olla lohduttavia, niin kuin ne mulla oli. En sitten tiedä, onko se joku mielen puolustustapa selvitä tästä tuskasta ja sairaudesta. Mua lohdutti, että jos menee vielä pahemmaksi, niin mulla on joku keino, mitä voin itse säädellä, itse vaikuttaa elämääni, kun mitään muuta ei enää ollut jäljellä. Elämä oli synkkää enkä mä pystynyt mitenkään vaikuttamaan siihen, kun en jaksanut. Itsemurhasuunnitelma oli hirveän lohduttava ja on aivan paradoksaalista, että sen voimalla mä jaksoin ne pahimmat hetket.

En mä sano, että ne ajatukset olisivat pelastaneet ne, koska olin välillä aika pitkälläkin suunnitelmissa, että jos olisin vaikka ottanut alkoholia, niin en tiedä, miten olisi käynyt. Mutta se tuntui musertavalta, kun vein lääkkeet apteekkiin, niin sitten mulla ei ollut enää mitään vaihtoehtoa. Se tuntui kauhealta, koska sitten piti vain jaksaa. Ja niinpä mä olen jaksanut nyt tähän asti. Kaikkea se mieli tekee, oonko mä ihan järjetön vai onko muillakin samanlaisia kokemuksia? Musta tuntuu, etten mä ymmärtänyt yhtään mitään, mitä olin tekemässä silloin. Ihan kuin en olisi ollut tässä maailmassa.

Nyt siis menee paremmin itsetuhoajatusten kannalta, mutta mua pelottaa koko ajan, että se toistuu. En enää jaksaisi sitä uudelleen.

Tunnustan että mullakin oli ja on välillä vieläkin itsemurha suunnitelmia. En mäkään tajunnut silloin aikanaan että kuolema on lopullista. Ajattelin vaan että pääsen johonkin parempaan paikkaan. Join about vuosi sitten aika paljon alkoholia ja käytin paljon rauhoittavia. Pää oli välillä niin sekasin että kuolema kävi aika lähellä. Siitä alkoikin sitten vaikea jakso. Ja vielä vähän sillä tiellä olen. Mutta jos jotain opin niin sen että elämästä pitää taistella. Tää on ainutkertainen tapahtuma. Kun kuolee niin ei ole enää mitään. Kuoleman ajatuksella voi lohduttautu ja se on sinänsä ajatuksena hyvä kunhan sitä ei toteuta.

Olen ajatellut asian niin että vaikka elämä tuntuisi turhalta, niin kuolema on kaikista asioista turhin. Sitä turhempaa ei yksinkertaisesti ole. Ihmisestä ei ole enää mitään hyötyä kuolleena. Eikä ihminen voi enää sen jälkeen nauttia minkäänlaisista pienistäkin iloista.

MIes37v. älä nyt tee mitään hätiköityä. MIeti tulevaisuutta. Siellä voi odottaa suuret onnen hetket kunhan vaan taistelet nämä synkät ajat...

minäitse89 kirjoitti 18.11.2016 22:5
Kiitos! Mullakin tavallaan se Jumala suhde on sellanen, että haistatan sille vitut. Nyt on kuitenkin (tai ainakin tuntuu siltä) parempi jakso alkamassa. Olen ruvennut kuntoilemaan ja olo on ehkä 25% parempi kuin kesällä. Sitten olen saanut lääkkeiden käytön kuriin. Tapaan tuttuja lähes joka päivä. Ryhmäterapia alkaa keväällä. Nyt on jotenkin sellanen ajatus hiipinyt takaraivoon että ehkä selviän.

Ei pidä kuitenkaan olla liian optimistinen, mutta toisten ihmisten avulla olen nousemassa täältä pimeimmästä kuilusta. Pienin mutta varmoin askelin. Eikä vähiten siitä syystä että olen tännekin kirjoitellut...
🙂

Hyvä kuulla. 🙂 Oo oikeesti ylpee itsestäs, että oot ottanu noita askelia, tavanu ihmisiä ja kuntoillu! Pienet askeleet voi olla kestävämpiä ku suuret harppaukset. Monesti tätä sivustoa lukiessani oon ajatellu, että täältä löytyy sellasia sankareita, joita maailma ei näe ollenkaan eikä osaa arvostaa. Toi on tosi rohkeutta ja vahvuutta, et haluaa valita elämän, vaikka on hirveän paha olo ja koko joukko paskoja kokemuksia. Arvostan. 🙂🌻 Minusta tuommoset valinnat osoittaa paljon suurempaa vahvuutta ku se, että luo jonku menestyvän yrityksen tai pärjää MM-urheilussa. Jostain syystä mielenterveysongelmaisia ei kuitenkaan nosteta jalustalle samalla lailla ku huippu-urheilijoita tai niitä, jotka menestyy laulamisessa tai politiikanteossa. Minusta olis syytä... no mut voidaan me sentään kehuu toisiamme (ja kai itteeki voi aina välillä? 😎)

Taas kaikesta huolimatta ollut huonoa vointia. Mietin jo että miten tappaisin itseni. En vaan jaksais enää yrittää...☹️

Älä helkkarissa tapa itseäsi. Yritä piristyä, ja ota yhteyttä hoitoosi, kyllä sinulle apua löytyy,
mutta älä ala hengelläsi leikkimään.☺️❤️

Hei
älähän tee itelles mitään meehän vaikka 15minuutin happihyppelylle koneen äärestä niin maailma näyttää valoisammalta😎

jaana6 kirjoitti 21.11.2016 7:19

Älä helkkarissa tapa itseäsi. Yritä piristyä, ja ota yhteyttä hoitoosi, kyllä sinulle apua löytyy,
mutta älä ala hengelläsi leikkimään.☺️❤️

Yritän elää, mutta tää kaikki on niin helvetin raskasta...😭

Kun olis edes hetken hyvä olo. Muuta en pyydä. Edes tunnin..?

minäitse89 kirjoitti 21.11.2016 15:47
Yritän elää, mutta tää kaikki on niin helvetin raskasta...😭

Kun olis edes hetken hyvä olo. Muuta en pyydä. Edes tunnin..?

😭 ☺️❤️ Toivon, et sun olo helpottaisi.

Tyars kirjoitti 19.11.2016 15:11

Mä olen paljon miettinyt mun itsetuhoajatuksia nyt viime aikoina. Mä häpeän niitä, vaikka olen itse sitä mieltä, etten mä mitään niille voinut. En tiedä, miksi tuntuu, että niitä pitää hävetä. Nehän kuuluu tähän masennukseen, ei ne ole harvinaisia. Onkohan muilla sama?

Mulla on itsetuhoisuusjuttuja ollut hyvin niukasti, mutta kerran purskautin ahdistuksissani im-ajatuksen ääneen poikaystävälleni. Se hävetti tosi paljon, mutta samalla myös säikäytti siinä määrin että soitin ja pääsin päivystykseen samana päivänä. Mulla se puhumiseen liittyvä häpeä aiheutuu ehkä siitä, että tiedän miten rankkaa itsetuhoisuus on läheisille. (Isällä oli tapana puhua itsemurhasta, ja se jätti pahaa jälkeä koko perheeseen.) Toisaalta ajattelen, että jos kerron tuntemuksistani enkä tietoisesti käytä im-ajatuksia vallankäytön välineenä (tyyliin "sinun pitää tehdä näin tai muuten minä..."), minulla on paremmat mahdollisuudet oikeasti saada apua.

Myös ei-ammattitahojen olevat ihmiset pystyy tukemaan mua ihan valtavan paljon, jos vaan uskallan päästää heidät riittävän lähelle. (Mikä ei tarkoita että mun olisi pakko kertoa kaikille läheisilleni että olen masentunut, im-jutuista puhumattakaan. Mieluummin sanon, että hengaisin mielelläni teidän kanssanne, kun en oikein jaksa itseäni juuri nyt.)

Vielä suoraan oma näkemyksenä tuohon Tyarsin kysymykseen: mun mielestä kenenkään ei tartte hävetä ajatuksiaan. Täysin niitä ei voi hallita, vaikka jossakin määrin (esim. huomion suuntaamisella) voikin vaikuttaa siihen millaista hälyä omassa päässä on.

Tsemppiä kaikille, päivä kerrallaan ja hiljaa hyvä tulee. 🙂 🙂👍

Oon kaikkeni yrittänyt... Tuntuu vaan ettei tästä elämisestä tule mitään...☹️
Osasto on viimenen paikka minne menen.

Olen yrittänyt ulkoilua, kavereilla käyntiä, liikuntaa, musiikkia, juttelemista, lääkkeitä, mindfullnesia, venyttelyä, lääkärillä käyntiä, shakin pelaamista... Silti olo on koko ajan ihan paska... Kun edes minuutin olis semmonen olo, että: kyllä elämä kantaa. Mutta kun tuntuu siltä että se ei enää kanna kauaa. On ihme että olen edes näin kauan jaksanu... No ei voi muuta kun niellä tää kaikki paska. ☹️

Soroppi, viisaita kirjoittelet, kiitos! Ei pitäisi hävetä itseään, mutta nyt en voi sille mitään. Olen törmännyt termiin itsemyötätunto. Mulla sitä ei ole ollenkaan, enkä mä jaksa ruveta lukemaan mitään kirjojakaan siitä, en usko, että löydän sitä kirjoja lukemalla. Tai siis en jaksa edes yrittää. Mä piiskaan vaan itseäni kaikessa ja sitten, kun en onnistu, niin on huono olo. Miksei voi olla vähän armollisempi itselleen?

Minäitse, tuntuu, että sun vointisi menee aika lailla ylös alas. Väliin olet kirjoitellut vähän positiviisempia kirjoituksia ja sitten seuraava on taas toivoton. Mahtaa olla raskasta sellainen ylös-alas -meno! Mikäköhän saisi olon tasaantumaan? Mulla on taas huonompi kausi menossa ja musta on tosi raskasta, että väliin on parempaa ja sitten taas huonompi kausi. Niitä huonompia kausia ei jaksaisi. Taas väsyttääkin ihan hirveästi, en jaksa iltaisin tehdä muuta kuin maata sängyssä, en välttämättä tee mitään, makaan vain silmät kiinni. Ja odotan hetkeä, jolloin voi mennä nukkumaan, yleensä kahdeksan aikaan illalla. Päivätkin väsyttää ja tuntuu pitkiltä. Ja taas on kaikki tahmeaa ja vaikea nähdä, että mun elämässä olisi mitään ilon aiheita. Turha ihminen olen. Eikö tämä ikinä lopu??

Tyars kirjoitti 22.11.2016 19:20

Soroppi, viisaita kirjoittelet, kiitos! Ei pitäisi hävetä itseään, mutta nyt en voi sille mitään. Olen törmännyt termiin itsemyötätunto. Mulla sitä ei ole ollenkaan, enkä mä jaksa ruveta lukemaan mitään kirjojakaan siitä, en usko, että löydän sitä kirjoja lukemalla. Tai siis en jaksa edes yrittää. Mä piiskaan vaan itseäni kaikessa ja sitten, kun en onnistu, niin on huono olo. Miksei voi olla vähän armollisempi itselleen?

Minäitse, tuntuu, että sun vointisi menee aika lailla ylös alas. Väliin olet kirjoitellut vähän positiviisempia kirjoituksia ja sitten seuraava on taas toivoton. Mahtaa olla raskasta sellainen ylös-alas -meno! Mikäköhän saisi olon tasaantumaan? Mulla on taas huonompi kausi menossa ja musta on tosi raskasta, että väliin on parempaa ja sitten taas huonompi kausi. Niitä huonompia kausia ei jaksaisi. Taas väsyttääkin ihan hirveästi, en jaksa iltaisin tehdä muuta kuin maata sängyssä, en välttämättä tee mitään, makaan vain silmät kiinni. Ja odotan hetkeä, jolloin voi mennä nukkumaan, yleensä kahdeksan aikaan illalla. Päivätkin väsyttää ja tuntuu pitkiltä. Ja taas on kaikki tahmeaa ja vaikea nähdä, että mun elämässä olisi mitään ilon aiheita. Turha ihminen olen. Eikö tämä ikinä lopu??

Joo, kyllä se raskasta on kun luulee, että asiat ovat vihdoin hyvin niin sitten tulee taas paska olo. Mulla voi tää olo vaihtua ihan tunnin välein, että tunnin on ihan siedettävä ja sitten tulee taas kaaos.

Mullakin huono kausi ollut yli vuoden. Mullakin viime ilta meni siihen, että olin niin väsynyt että makasin lattialla hetken kun en jaksanut nousta. Toivoin välillä että olis henki mennyt saman tien, ei vain jaksais enää tätä vajaat kymmenen vuotta kestänyttä paskaa.

Mustakin tuntuu että tää tuska ei lopu koskaan... Yritetään nyt kuitenkin jotenkin taistella. Ei tässä paljon muita vaihtoehtoja ole... Tuntuu vaan välillä että pienikin valon pilkahdus sattuu pahemmin kuin kurjuus...☹️

Kauankohan tää huono olo vielä kestää...
Ei jaksais edes kauppaan lähteä. Päivästä toiseen valitan täällä. Ei näitä mun kirjoituksia varmaan kukaan halua lukea, kun kaikki ne on niin negatiivisia. En itsekään haluaisi valittaa. Haluaisin olla positiivinen. Mutta minkäs teet. Tällainen valitettavasti olen tällä hetkellä.

Ei ole kyllä enää mitään tietoa diagnoosista. Kaikki lääkärit ovat toistensa kanssa eri mieltä. No,en mää siitä diagnoosista niin välitä. Paska olo vois olla tarkin diagnoosi...

En tiedä miksi kirjotin tämän otsikon alle...

Tuntuu että olen ollut koko elämäni sairas. Tai aina on jokin fyysinen tai henkinen oire päällä.

No, tämmöstä tänään. Ei kurjuutta kummempaa..

Olen havainnut sen itsestäni, että tavallaan itsetuhoiset ajatukset kummittelevat päässä. Että olen tavallaan erillään niistä. Ne eivät ole minun ajatuksia vaan ne ovat sairautta. Välillä ne meinaa saada vallan. Tällaista se masennus sitten taitaa olla... Ikäviähän ne ovat, mutta olen jotenkin oppinut käsittelemään niitä... Vaikka välillä se on aikas hankalaa.

Tyars kirjoitti 22.11.2016 19:20

Olen törmännyt termiin itsemyötätunto. Mulla sitä ei ole ollenkaan, enkä mä jaksa ruveta lukemaan mitään kirjojakaan siitä, en usko, että löydän sitä kirjoja lukemalla. Tai siis en jaksa edes yrittää. Mä piiskaan vaan itseäni kaikessa ja sitten, kun en onnistu, niin on huono olo. Miksei voi olla vähän armollisempi itselleen?

Mä olen myös yrittänyt oppia itsemyötätunnosta viime aikoina. Kirjoihin en ole törmännyt, mutta olen kokeillut kaikenlaisia harjoituksia siihen liittyen. Se on helpompaa silloin kun ei ole hirmu stressaantunut, sen olen huomannut, eikä toimi aina. Mutta riittävän usein nyt kuitenkin.

Se on muuten hieno juttu tyars että olet itsekin havainnut tuon itsensä-piiskaamis- ja pettymis-käyttäytymismallin. Sit kun sen on huomannut, sitä voi ehkä vähän kerrassaan lähteä muuttamaan.

Mä oon tänään miettiny itsetuhoajatuksiani. Oon aina ajatellu ensisijaisena vaihtoehtona sitä, että kuljen elämän tietä, luotan Jumalaan, kasvan rakkaudessa ja voin siten toisia ihmisiäkin rakastaa. Mut kaiken varalta oon kuitenki aina halunnut pitää avoinna sen toisen vaihtoehdon, siis kuoleman. Oon ajatellut, että jos tämä juttu rakastavasta Jumalasta onkin vaan huijausta ja jos elämä on pitkällä tähtäimellä aivan sietämätöntä kärsimystä, voin kuitenkin viime kädessä valita kuoleman ulospääsynä.

Musta tuntuu, että tämä kuoleman pitäminen vaihtoehtona on huono juttu. Se lisää entisestään tunne-elämän epävakaisuutta, josta olis parempi pyrkiä parantumaan. Pienistäkin vastoinkäymisistä olen heti epätoivossa ja kuolema-ajatuksissa, koska ne on siellä valmiina "tarjolla". Tuntuu, etten pysty elämään kunnolla, avoimin sydämin ja mielin, kun ajatukset kuolemasta on aina korvan takana valmiina otettaviksi esiin, jos tilanne on siihen sopiva.

Mä en voi sanoa, että en voi itsetuhoajatuksille mitään, ne kuuluu sairauteen. Mulla ei oo masennusta. Mulle on hiljan tehty kaikki mahdolliset psykologiset tutkimukset ja testit ja yks lopputulema oli, että "depressiota ei todettu." Mulla se synkkämielisyys ja epätoivo liittyy aina olosuhteisiin ja siihen, mitä johtopäätöksiä niistä teen.

Olen miettinyt, voisinko alkaa suunnata poispäin kuoleman ja itsetuhon ajatuksista. Jos kertoisin joillekkin ihmisille, että tämmöinen ongelma on ja haluaisin ennemmin valita elämän, mutta omin voimin en pysty. Tarvitsisin tukea. Pelottaa sulkea se ovi ja valita elää täysin sydämin. Pelottaa se tilanne, että elämä olis vaan tuskaa eikä olis mitään ulospääsyä. Mut toisaalta musta tuntuu, että kuoleman vaihtoehdon hylkääminen vois tuoda elämään enemmän täyteyttä ja valoa ja ehkä jotain semmosta uutta rikkautta, mitä en nyt osaa arvatakaan. Ja luulen, etten löydä sitä hyvyyttä ja rikkautta, jos pidän kiinni itsemurha-ajatuksista.