Täällä myös, mutta yritetään jaksaa. En tiedä, mihin ketjuun sopii kirjoittaa, että on epätoivoinen.

Minulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia marraskuusta asti. Ilmaantuivat ihan yhtäkkiä, eivät ole mitenkään tahdonalaisesti ajateltavia, vaan se ajatus tulee vain, useamman kerran viikossa. Olen pystynyt puhumaan näistä vain työterv. psykologille, joka kysyi suoraan. Hän kysyi, onko minulla suunitelma ja olenko varannut jotain. Tyhmänä menin kertomaan, että lääkkeetkin löytyvät kotoa. Ehkä jotenkin kaipasin sitä, että voisin kertoa jollekin, koska ketään muuta ei ole ja hän oli ensimmäinen, joka kysyi asiaa.

Hän oli vihainen asiasta ja alkoi kysellä lähipiiristäni ja siitä, kuinka he reagoisivat siihen ja sanoi, että syyllisyys painaisi pieniäkin lapsia (minulla ei ole omia lapsia, vaan suvun). Oli jo aiemmin syyllinen ja häpeällinen olo näistä ajatuksista, mutta sitä suurempi sen jälkeen ja vastaanoton jälkeen ajatukset vain voimistuivat. Tottahan toki tiedän, että läheisiä painaa suuri syyllisyys ja miksi-kysymykset ja siitä on vaikea toipua. Tiedän sen sanomattakin. Mutta kun ei jaksa enää pinnistellä, ei jaksa yrittää, eikä minusta nyt kauheasti ole tällä hetkellä hyötyä tai iloa.

Sen jälkeen en ole kenellekään näistä puhunut. Epätoivon hetkellä tulee mieleen, mutta ehkä suurempi juttu on se, että kun on mahdollisuus siihen (lääkkeet), niin se lohduttaa. Se on vähän niin kuin pelastusrengas, se keino, joka auttaa jos ei ihan oikeasti jaksa. Lohduttava ajatus ja helpottaa jo sen takia. En tiedä, onko muilla samanlaisia ajatuksia?

Minulla on yksi asia elämässä, joka tähän asti on estänyt tekemästä mitään tyhmää. Sen turvin jaksan ja sinnittelen. Pelkään, että tämä ei parane (masennus), että olotila jää pysyväksi. Olen tehnyt testamentin, sekin tuntuu lohduttavalta. Mutta kaikilla, jotka miettivät tätä, pitäisi olla jokin asia, jonka turvin jaksaa, joka estää tekemästä itsemurhaa. Toivottavasti ainakin kaikki keksivät tai löytävät sellaisen.

Perheelle/läheisille en voi kertoa näistä ajatuksista, häpeän enkä halua kuormittaa ja huolestuttaa heitä. Nimenomaan otsikon vainoaminen on hyvä otsikko, niin ne ajatukset tekevät. Vaikka haluaisi eroon, ne pulpahtavat kuitenkin, yleensä illan pitkinä tunteina. Tekisi mieli purkautua terapeutille, mutta en tiedä, uskallanko. Mitä jos hänkin on vihainen ja alkaa syyllistää itsemurhan suunnittelusta?

Sain kerrottua terapeutille ajatuksistani. Vaikeaa se oli ja vaikeasti sanat pusertuivat ulos. Mutta ehkä terapeutin on hyvä tietää kaikki näistä ajatuksista, se kuinka pitkällä suunnitelmat ovat.

Väliin ajatukset ovat vähän tauolla, en edes joka päivä mieti ja väliin sitten taas aktivoituu. Mietin juuri tänään, että olisiko kuitenkin lamotrigiinilla osuutta asiaan, se aloitettiin kuusi viikkoa sitten ja nostettiin annosta kaksi viikkoa sitten. En tiedä, ehkä on sattumaakin.

Testamenttini myötä läheisteni tiukka taloustilanne helpottaisi. Työnantaja voisi palkata tilalleni sellaisen, joka jaksaa ja pystyy tekemään työnsä 100%:sti eikä niin kuin nyt teen, hieman "puolivaloilla" ja työtäni on kevennettykin. Työnantajakin hyötyisi paremmin jostain toisesta.

Mulla ei ole enää mitään tulevaisuudensuunnitelmia eikä haaveita. Syksy tuntuu jotenkin kaukaiselta. Viikon päästä alkaa kesäloma, enkä jaksa sinnekään ajatella mitään tekemistä. Ajattelen vain, että selviän tästä päivästä ja sitten pääsen nukkumaan. Kai sitä niinkin elämä menee, on mennyt jo vuoden ajan... Näin sitä vain sitkeästi jaksaa. Toisaalta olen vähän ylpeäkin itsestäni, kun olen vain jaksanut sitkeästi mennä, vaikka usein on tuntunut, etten jaksa. Aina sieltä on uusi päivä tullut, aina olen noussut sängystä ja lähtenyt töihin.

En oikein jaksa uskoa, että tulevaisuus kääntyisi paremmaksi. Tai siis olen ollut tällainen jo niin kauan, etten muista, milloin olin energinen, iloinen, aikaansaapa, hymyilevä (aidosti hymyilevä). Jos en usko paranemiseen, niin onko edellytyksiäkään parantua? Tuntuu, ettei ole voimia parantua.

Tyars, olet vahva!

Mulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia ja -toimia vuosien ajan. Välillä ne aktivoituvat. Ja nyt on taas ollut se tilanne jonkun aikaa päällä. Välillä itkeskelen itsemurha-ajatuksiani. On surullista, kun asiat menevät niin. Mutta en pitemmällä tähtäyksellä näe positiivista loppua tarinalleni. Haluaisin nyt ottaa lääkkeitä. Mutta en tee sitä. Nyt. Mutta huomennako? Ylihuomenna? En tiedä...

Ongelmakäyttäydyin.

Tuntuu, etten ole riittävän itsetuhoinen pyytääkseni apua. Avopuolen hoitaja tietää tilanteen, ainakin suunnilleen. Silti tuntuu, että olen tilanteessani yksin.

Samanlaisia ajatuksia täälläkin ja kun koskaan ei voi tietää mitä seuraava päivä tuo tullessaan ja jos asioita alkaa miettiin yöllä niin silloin ne vasta vaikeita onkin mutta se on vaan niin vaikeeta sanoa itselleen että mieti huomenna uudestaan. Ja kun on yksin niin yöllä miettiminen vie yönet aivan varmasti.

Elämäntilanne vaan on tällä hetkellä sellainen että jokainen uusi päivä tuntuu vähän pelottavalta. Kai sitä pian tarttis koittaa nukkumista yrittää, muuten ei sitten taas jaksa, niin se vaan on ja kun ei voi tietää millainen huominen päivä on.

Kiitos Jardin Prive! En ole ajatellut olevani mitenkään vahva; päinvastoin koen olevani heikko, kun olen masentunut. Kuinka kauan kestää, että tämän pystyy hyväksymään? Diagnoosista on nyt 7 kk, mutta oireita on toki ollut pidempäänkin ja osasin arvellakin jo tätä. Silti koen häpeää, koen, että olen huono ja heikko, muut selviävät paljon isoimmista asioista (kuten joku vakava fyysinen sairaus).

Miksi juuri minä? Miksi sairastuin? Tätäkin olen pohtinut. Pahinta tässä on häpeän ja huonouden tunne, en voi kertoa kenellekään tästä. Kukaan hoitohenkilöstön ulkopuolinen ei tiedä itsetuhoisista ajatuksistani. Niiistä en voi kertoa, koska häpeän niitä enkä halua kuormittaa lähipiiriäni. En kerro masennuksestakaan, joten näyttelen, että kaikki on hyvin. Niin töissä kuin perheenkin kanssa (asun yksin, joten kotona saa olla ihan itsensä= maata sängyssä). Itsetunto on aika nollissa, vaikka tiedän, että se kuuluu asiaan, en pysty muuttamaan ajatuksiani. Makaan suossa, jonne olen uponnut yhä syvemmälle. Sieltä ylöspääsy kysyy voimia. En tiedä, onko niitä. On vain niin paljon helpompi jäädä makaamaan sinne suohon.

En tiedä, miksi vähättelen tätä sairauttani. Tai siis masennushan on mielenterveysongelma, luetaanko sitä edes sairaudeksi? Minusta ainakin tuntuu ihan sairaalta nyt. Tuskainen olotila. Olen pohtinut sitä, miksi koen huonoa omatuntoa, kun en jaksa parantua ja olen näin masentunut. Eihän olisi syytä vähätellä tätä, tämähän voi olla kuolemaanjohtava sairaus/tila, jos oikein pahaksi äityy. Että ihan vakava juttu. Ei tämä mene niin helposti ohi kuin lehtien otsikoissa ihmiset välillä julistavat.

Hoito on ollut päällä 7 kk, mutta parannusta ei ole tullut. Itsetuhoajatukset taas voimistuneet, koska en jaksa odottaa parempaa enää. Olen jo odottanut sitä kaksi ja puoli vuotta (silloin toki ilman hoitoa). Luulin, että lääkityksen alettua olisin ollut paremmassa kunnossa parissa kuukaudessa! Nyt mennyt tämä aika, eikä valoa näy. Neljä lääkettä menossa yhtäaikaa... Eniten pelkään sitä, etten parane ja jään tällaiseksi. Kuolemaa en niinkään pelkää. Toki haluaisin mieluummin parantua. Ehkä jaksan sillä.... 🙁

No joo, nukkuminen on viime aikoina ollut parempaa! Kun nyt nukkuu paremmin, niin ei ehdi niin murehtia asioitaan yöllä. Silloin on ne pimeimmät ja kituliaimmat tunnit...

Kuolemaa olisi kyllä syytä pelätä... Tiedän kokemuksesta, kun on ollut lähellä. Esim. jos on ottanut lääkkeitä liikaa ja meinaa tukehtua... Kyllä kuolema on pelottava asia. Vaikka itsekin sitä välillä toivon... Pointtina vaan että kuoleminen on aivan hirveetä... Kannattaa yrittää elää niin pitkään kun pystyy...

Tai en minä tiedä kannattaako sitä pelätä... Jotenkin se tuntuu hyvältä, että elämä ei ole ikuista. Tuntuu turvalliselta ajatella, että elämä on lyhyt. Mutta toisaalta sitten kuolema tuntuu kauhealta: jos sitä ei ole enää missään...

Oon vähän kahden vaiheilla, että onko se pelottavaa vai lohdullista? En tiedä, joskus se kuitenkin selviää...

Nyt masennus masentaa tavallista enemmän. Ajattelen luovuttamista ja kuolemaa. On niin tukala ja toivoton olla. On niin kuin keväällä ajattelin: Voi tulla parempi jakso tilapäisesti, mutta tällaiseksi se sitten kuitenkin muuttuu. En tahdo enää jaksaa.

Koita kestää Jardin Prive, vaikka se tuntuu mahdottomalta ja raskaalta. Onko sulla ollut parempia päiviä? Jos niiden avulla jaksaa huonojenkin päivien yli, niin se olisi hyvä.

Mahdottoman raskaaltahan tämä tuntuu. Tuntuu, että on nääntynyt, aivan puhki. Masennus on tuskainen olo, ihan kuin olisi fyysisestikin sairas. Sisältä voisi joskus räjähtää, joskus vain makaa lamaantunena, mitään ajattelematta. Itkee väsymystään työpäivän jälkeen. Toivoo, että tulee joku sairaus (flunssakin käy) ettei tarvitse mennä töihin.

Mulla kuitenkin on vähän parempiakin päiviä. Ei olekaan niin tuskaa. Energiaa ei ole yhtään sen enempää kuin muutenkaan, mutta ei ole niin ärtynyt. Huomaa olevansa jostain asiasta jopa edes vähän aikaa iloinen. Yleensä se on lapset... Kun ne kiipeävät syliin, se lohduttaa. Viime aikoina olen tosin ollut surullinen, koska en jaksa olla enää lasten kanssa kuten ennen. Energia loppuu. Se on tosi surullista mulle.

Minäitse89, hyvä pointti, että kuoleminen ei välttämättä ole kivutonta. Mä ajattelin suunnitelmissani niin, että teen sen siten, että taju lähtee. Viestisi sai kuitenkin minut ajattelemaan asiaa. Kiitos siitä.

Tänään on ollut parempi päivä eikä nyt tee mieli kuolla. Pelottaa vain, että jatkuuko tämä. Ennenkin on ollut parempia päiviä ja sitten on taas sukellettu kuoppaan ja siellä on mustaa ja synkkää. Ja taas ajatukset heräävät. Sehän ei ole tahdonalainen juttu. En voi käskeä niitä pois. En voi olla ajattelematta niitä. Ne vain putkahtavat. Ei kai niitä kukaan haluaisi...

Olen miettinyt sitä, että eikö se ihmisen perimmäinen tehtävä ole selvitä hengissä mahdollisimman kauan. Sama se käykö töissä tai onko naimisissa tai onko lapsia. Koska kuolemasta ei voi tietää...

Tietenkin nää mielensairaudet saa ihmisen välillä ajattelemaan itsemurhaa ja jopa yrittämään. Mutta olen tässä itsekin yrittänyt vaan jotenkin taistella niitä ajatuksia vastaan. Taiteessa kuolemaa saatetaan jotenkin kaunistella, mutta ei se loppujen lopuksi mitään kaunista ole kun joku kuristuu hirttoköyteen tai tukehtuu omaan oksennukseensa. Olen itsekin aikanaan jotenkin ajatellut, että kyllä se kuolema voi olla kaunis, mutta nyt olen vähän toista mieltä...

Itselläkin joka päivä taistelua masennusta vastaan. En jaksa oikeen missään käydä. Hyvä kun jaksaa kauppaan raahautua tai keittää kahvia...

Olen ajatellut että mulle se kuolema on sitten se viimeinen keino, kun ei jaksa enää nousta sängystä. Nyt onneksi fyysiset kivut on pysynyt aika hyvin poissa... Vielä kun pääsisin kämpästä ulos...

Oikeesti hajoon tähän yksinäisyyteen... Ei pää kestä. Tarvin jostain seuraa. Mää oikeesti kuolen tähän. Ja oon ihan tossisani... Yksinäisyys tappaa ennemmin kuin ylipaino, vaikkei sitä ole...

Mää en vaan kestä!!!!! En jaksa olla aina yksin. Se pieni onni joka oli silloin vielä kun tavallaan seurustelin on nyt kokonaan poissa... Tinderistä yrittäny kumppania mutta ei onnaa. Deitti palstoilta... Ei.. En minä seksi seuraa hae vaan elämän kumppania...

Sekoon täällä yksin, kun kukaan ei ole puhumassa tai antamassa ohjeita tai muuten vaan juttelemassa...

Kertokaa hyvät ihmiset. Miten tästä loputtomasta yksinäisyydestä voi selvitä järjissä? Pelottaa että jos olen liikaa yksin niin teen jotain pahaa itselleni... En vaan jaksais enää nököttää täällä kotona:YKSIN!

Minäitse89, en osaa valitettavasti lohduttaa. Olen samassa jamassa. Olemme kohtalotoverit? Tänään oli hyvä päivä, iltaan asti. Sitten ei enää ollutkaan. Päivällä ajattelin, että jos tämä elämä tästä sittenkin voittaa, olin hyväntuulinen, ei väsyttänyt työpäivän jälkeen niin paljoa kuin ennen. Sain lähdettyä ulos tunnin kävelylle! Se oli paljon se ja olin tyytyväinen.

Mutta illalla tapahtui sitten jotain, ihmissuhteissa. Olen sössinyt läheisimmän ja tärkeimmän ihmissuhteeni. Olen ollut liian kuormittava, vaikka olen yrittänyt olla, etten ole liian itsekeskeinen. Näköjään olen ollut. Olen purkautunut ja valittanut liikaa. Eihän sitä kukaan jaksa, ei tällaisen kanssa jaksa elää kukaan. Tähän liittyy myös se ainoa asia, jonka avulla olen jaksanut. Sekin mutkistuu nyt. Olen muutamille muillekin purkautunut. Kahden kanssa asiat on selvitetty ja ovat ok, mutta olen miettinyt, että kuinka monta ihmissuhdetta onnistun sössimään tämän sairastumisen aikana? Olen ollut yksinäinen tähänkin asti, ja nyt olen karkoittanut loputkin läheiseni. Häpeän ja harmittaa, miksi olen tällainen vaikea ihminen? Paranenko koskaan, saanko enää läheisiä ihmissuhteita takaisin?

Olin suunnitellut vieväni apteekkiin takaisin ne lääkkeet, joita olen varastoinut kaapissa. Nyt en pystykään. En vain pysty. Miten mieli voi muuttua näin äkkiä tunnissa? Pieni toivonkipinä nosti jo päätään ja nyt vajoan taas kuoppaan. Häpeän itseäni, kun olen käyttäytynyt niin. Toisaalta itsesyytökset kuuluvat tähän, mutta en voi niille mitään. Olen ollut aina tällainen märehtijä. Tosi raskasta. Mietin aina, olenko loukannut ihmisiä, olisiko pitänyt sanoa toisin, mitä minä olen tehnyt väärin? Vikahan on aina minussa. Ollut aina... Ehkä terapia auttaa siihen. En tiedä.

Olen itkenyt nyt tämän asian takia pari tuntia. Olen yksin, en voi kertoa kenellekään tunteistani, vaikeuksistani, koska en halua kuormittaa lähipiiriäni. Kirjoitan päiväkirjaa ja tännekin on hyvä purkautua. Ehkä se auttaa.

Selasin itse juuri facesta kaikki jotka aktiivisia ja ei löytynyt ketään kelle kirjoittaa.
Eikö ole näin että jos sitten torjutaan, niin seuraava yhteydenotto vielä vaikeampi.

Istun sohvalla. Mulla on tosi paha olla. Ollut jo monta päivää, liki kaksi viikkoa. Niin tällä erää, sairastanut olen suurimman osan elämästäni. En kestä olla yksin näiden ajatusten kanssa. Ja yksin en olekaan, mutta kaiken keskellä tunnen olevani yksin. Mutta tiedän, että lähellä on ihmisiä, jos vain jaksan ottaa yhteyttä. Pelkään olla yksin.

Olen kahtena päivänä lähiaikoina poltellut palohaavoja jalkoihini. Niiden kymmenien ja kymmenien vanhojen arpien päälle ja viereen. Se hetken kipu poistaa fyysisenkivun hetkeksi. Se vain kestää hetken ja arvet kestävät läpi elämän... SIlti teen sitä. Se on keinoni selvitä näistä tuskan hetkistä. Joskus olen viillellyt, mutta en koe saavani siitä sitä helpotusta, mitä saan ihoni polttamisesta. Häpeän tätä ja en siitä niin ääneen puhu. Vain lähimmät itmiseni ja tukiverkostoni teitää näistä.

Olen kymmeniä kertoja myös elämässäni ottanut lääkkeitä yli. Aika hullua hommaa, siinä on niin paljon riskiä vammautua tai kuolla, ellei sitä juuri siinä hae. Viimeinen kertani oli toukokuussa. Olen vahingoittumaton, paitsi sydämestä (tunnetasolla). Nyt minulla ei ole lääkkeitä kotona, ne vietiin pois. Minun pitää hakea toisesta talosta lääkkeeni, pilleri kerrallaan.

Mutta tänään olen todella ahdistunut. On vaikea hengittää ja oloni on kertakaikkiaan kamala. Minua pelottaa elämä. Pelkään, että mua sattuu yhä enemmän. Olen minäkin menettänyt useat ihmissuhteet, kun ihmisen kanssa on todella vaikea olla yhdessä tai ystävä, jos toinen vain elää tuhoakseen itseään. En suosi kenellekään sellaista elämän jakajaa. En syytä ketään näistä valinnoista. Minun kanssani ainakaan ei voi olla kovin läheinen, varmaan on mahdollisuutta olla etäinen mutta tukena rinnalla. Että ei päästä liian lähellä tunnemaailmaa. Joskus toivon tilanteen muuttuvan ja toivon löytävän elämäni kumppanin myöskin.

Toivon kaikille voimia vastustaa itsetuhoisuutta. Se sattuu, niin itseään kuin muita ihmisiä. Siitä ei oikeasti seuraa mitään hyvää. Itse en ole yhtään parempi, olen varmaan aika epäonnistuja tässä luoksassa. Toivon teille stemppiä!